Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi
palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa
hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.
Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey,
lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle
tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa
univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät
yömajaa itselleen.
Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey
silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas,
somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan,
kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey
katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin
jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta
ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan,
nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja
lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan
vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään
lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.
Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;
Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.
"O, Jörn, Jörn!... Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä
kuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että
sinä olet naimisissa... O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!...
Tiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?"
Niin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti
uudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin
kahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä.
Semmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn
Uhlia!
"Onko Thiess täällä vielä?"
"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan
matkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs
tuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat
että Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon."
"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä
ollenkaan enää siellä?"
"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo", vastasi hän, "mutta olen
hyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi
siellä."
"Ja mitä toimittelet täällä?"
"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa.
Sitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa."
"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?"
"Kyllä, tulen mukananne."
Niin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja
tulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen,
ja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi
jonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess
Thiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä
kahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän
oli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.
"O, Jörn!..." huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. "Siinä sinä
olet!... Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!... Lapset, kuinka kurjaa
täällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille,
niin paljo vaan kuin haluatte."
Hän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. "Älkää sanoko mitään,
lapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi,
sitä tyttöparkaa, pientä... Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän
aikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos
hänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,... Jörn,
ajatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä
kaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin
häntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn
satamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku
ihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini,
keitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä
sisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki
nurinkurista."
Fiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: "Istu sinä nyt.
Älä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi.
Jos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän
paikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt
pois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä
omin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys
pidättää häntä."
Lisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti
päätään siihen.
"No, Thiess!... Ja ajattelehan toki", sanoi Fiete, "että tulemme
juuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä,
siinä mukana puhellaan sitte enemmän."
Tuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon
isännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli
leipää.
"Istu nyt, sinä vanha maamies!" sanoi Fiete Krey. "Usko pois, me
löydämme kyllä Elsben vielä."
"Niin Thiess; ja syö nyt!" sanoi Lisbeth. "Tässä on sinun kuppisi."
"Tiedättekö", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin
tuolillaan, "tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä
en kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne
elävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö,
joka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset.
Kaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me
edelleen ja löydämme sisaremme."
"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt
yhä vaan Kreynä, näemmä."
"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin
silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö
vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai
saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee
että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen
nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"
"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi
hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan
päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan
jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.
"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas
varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."
"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä
kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä
nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin
kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän,
'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän:
'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että
nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin
ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä,
lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa,
että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen
yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha
saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme
tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä
sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin
minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän
kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä
kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En
vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro
Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja
sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja
nauraa.
"Noh, ja sitte... viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte
vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia:
kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle
taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi.
Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli
kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi
kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä
työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen
suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään
vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt,
hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka
veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."
Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki
tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.
"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä,
"siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja
kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit
turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat
ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin,
ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista
laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta
että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja
herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka
on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä
vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla
on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni
Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani,
niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni:
tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään,
hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja
fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta
ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin.
Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa
apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan
nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja
katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä
rämeikkökaislikkoja."
Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa
näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä
anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja
tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös
taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.
Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli
puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen
mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna
harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.
Lisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin,
ja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin;
mutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa
sanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän
uuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut
katsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi
kunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen
edessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella
rakkautta.
"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla", jatkoi
Thiess, "samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden
varsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa",
sanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan
itkuun, "viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä
joku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin."
"Ei", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän
ihmistuntijaksi. "Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin
elämässä kuin hän. Te ette tunne häntä... Oletko etsinyt Heinsenin
nimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa
kuulemassa?"
"En ole mitään löytänyt", vastasi hän. "Ja pahinta on se, että monta
kertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka
kiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan
kaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi
että mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta
lienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee
yönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha
raihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä
oli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee
kaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne
ihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte
tässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko
Hampurissa."
"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?"
"On", vastasi ukko hämillään, "niillähän tuota on täällä ikäänkuin
jonkinlainen seura."
"Mitä?"
"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs
suutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä,
tuolla... näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla,
siellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin
Strackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran
heiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei
pitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia
jo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan
pieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa
tulla alas telegraafilankojensa tasalta."
"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?"
"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura.
Seura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta.
Niin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja
toista."
"Aina täällä sinun luonasiko?"
"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on
molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon
koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka
kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla,
jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä
se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on
näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla... Noh
niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä
poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan
niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä
turvesäkissä on joka kerta -- ei mikään kultainen pikari, Fiete,
vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu
koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat
ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa
uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi,
että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä
sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta
tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen
isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut,
savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on
yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu
tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän
hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."
"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa
etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh,
älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja
tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla,
hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan
saattamaan meitä?"
Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin,
Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja
vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät
kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän
peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui
tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä
juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.
"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla
liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja
jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi
hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi
hän.
"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.
"En, en, minä kuivun taas helposti... Tehän molemmat tulette
huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt
kunnollisesti kotiin!"
He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen
jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret
nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti
pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin
katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.
"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri!
Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton
päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"
Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete
Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä
palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän
aina piditte yhtä."
Silloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli
hyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän
nyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen
hänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän
toiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi
hän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui.
Hän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka
kauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn
vastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he
eivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle
kätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni
ja sanoi: "Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin
tervehtimässä." Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja
hajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen
sulkeuvan oven taakse.
Jörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. "Oh", sanoi tämä,
"luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten
tykkäät!'... Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess
Thiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan
huomenna matkustan sinne valtameren yli taas."
"Mitäkö?" sanoi Jörn Uhl. "Matkustatko taas, näkemättä
vanhempiasikaan?"
"Vanhempani", vastasi hän, "ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi
minulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan
kerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin
noutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut
kuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn
kirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle.
Silloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee
kaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut,
ostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä,
joissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne
mukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu
semmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä
istuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella... Jasper Krey
palaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey
viheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille
tuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on
aistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta,
Jörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin
asti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä
poissa, sydäntä iäti lähellä'... 'Oi rakasta, niinkauan kuin
rakastaa voit'... 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä --
keskellä tupaa, Jörn, -- ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa
juttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis
jättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut
tuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja
luen kirjoituksia nauhoissa -- sillä jostainhan tahdoin minäkin
sentään jutusta nauttia -- silloin astuu sisään poliisipalvelija
Mariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan
aikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'...
"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja
toivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa
yhtäpäätä käsivarsillani'... Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla
ja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut
mitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton
hänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan.
Wentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää... Ja vielä eräs
seikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä
ja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin
vallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni."
Mutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: "Olen
kahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta
Uhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään."
* * * * *
Seuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl
Wentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess
Thiessen taas käymään kaduille ja etsimään.
Niin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin
poika, hoiti isännyyttä Aulangolla.
Usein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai
jalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa
rintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä
Jörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan
jäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin
viikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja
unettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla
irti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän
kalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä
huoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas
etsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.
Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n
ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat
hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän
kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan
matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä
hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden,
jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla
Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä
mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan,
liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa
saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden
alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine
kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän
mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän
aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka
käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se,
ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti
semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja
kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos
jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä
vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä,
ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.