"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me
menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."
"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."
"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.
Silloin puistivat he kaikki päätään.
"Kolme viikkoa?... Se ei ole mahdollista."
"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"
"Ääretön aika siitä jo on... enemmän kuin seitsemän vuotta."
Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä
kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin
äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.
He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.
Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.
Olipa siellä työtä, siellä _Bois de la Cussè_ metsän rannalla tänä
yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi
neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli
joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö,
joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien
vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle
kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden
tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja
punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista
aseista ja puun sirpaleista.
Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään
hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu
härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.
* * * * *
Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia
haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin,
joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.
"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa
juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!'
sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina,
leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja
menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat
vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä
muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä...
Oh, tekö se olette, Uhl... Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että
sain kyllikseni."
"Herra luutnantti... eihän niin pahasti ole..."
"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun
täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette
aina niin jäykkä ja levollinen... Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee
kyntämisestä... Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka
kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."
"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja
auttoi mukana."
"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja
koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."
"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa
vastaan."
"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä.
Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan,
kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä.
Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että
äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin,
niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin
aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'... mikä hänen nimensä nyt taas
onkaan?"
"Uhl."
"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta
voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä
nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!... Dose, mitä siinä seisot
ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää
taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh,
antakaa paukkua nyt... Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja
saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."
"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"
"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen
sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa
nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni
Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."
Hax ei voinut sietää kapteenia.
Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt.
Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt
vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.
Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa
kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan.
Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin
aivan turhaa.
Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä
tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä
Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen
ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.
Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän
tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin
Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme
sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.
"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"
"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä
olen elossa."
"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"
"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla.
Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti... mutta sekin on aivan
yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja
äidin luona... Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä
täytyy minun maata _näin_... Löyhkää niin pahalle, Jörn."
"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin
sinun."
Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun
yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja
hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.
Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä
taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja
häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.
Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt
pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi
tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista
päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia
rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin
käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin:
yks' -- ja -- kaks'.
Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.
* * * * *
Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine
löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi
kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli
Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.
Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien
aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä,
huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään
huonetta, huomenna paitaa.
Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun
alle! Kaiva hauta, _paysan! C'est mon bon camarade, cochon!_"
Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra
kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin."
Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin
kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää
ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme
kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet
näinä kuukausina.
Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään
kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi _täytyy_ minun olla
Uhlilla."
Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä
kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli
löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet
keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten
tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä,
että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja
lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä,
nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi
kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen
muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi
lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen
tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn
Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi
mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti
sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän
Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.