"Ei ole granaatteja."
"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!"
"Kuten käsketään!"
He ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia... lisää vaan... pitkän
ajan.
Jörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan
oikealle: siellä on granaatteja taas.
Nyt sujuu paremmin.
Eräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla
äänellä. "Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin... Toveri!" Hän kumartaa
Haxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta
Hax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti,
alahuuli lerpallaan, vihollista kohden.
Silloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. "Mitä hommaavat ne
molemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?"
Takaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.
Saksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.
"O... ne tulevat apuun..."
"Mutta kanuunat!... Mikseivät ne ammu?"
"Ampukaa toki, veljet!"
Siellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä... välähtää joku
putki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen
kanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on
sankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen
vuoden perästäkin.
"Ampukaa, veljet!"
Lähenee outoa melua ja hälinää.
Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:
"Patterioihin vasemmalla... Patruunia! Patruunia!..."
"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on _meidän_ oma patterimme!"
"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"
"Käännetään!"
He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy
kanuuna ympäri.
"Patruunia!... Neljänsadan askelen päähän!..." Luutnantti Hax seisoo
pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu
pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä
pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa
kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen
lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.
Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä,
seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat
ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja
kirkuvaa vihollista kohden.
Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö
pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu... työntää uutta
patruunaa sisään.
"Jörn Uhl! Poika!... _adsum_, Jörn!"
Jörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon... Miks'ei
seisoisi Fiete Krey hänen vierellään? "Sinun ampumisesi ei hyödytä
mitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo."
Joku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.
"Jospa Heikki kyntäisikin _noin_!"
"Postikortti, joka minulla on kypärässäni..."
"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta."
"Lisbeth Junkerilla on... Yhdentekevää kaikki."
Hän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa
latauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään
putkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee
palohaavoja ja hiha suitsuu.
Patruunahaulit tuiskuavat... vielä kerran... vielä kerran. Ne
vaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee
outoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja
tulessa.
Loppu lähenee.
Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.
Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka
isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä
kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.
Pois!... pois!...
Sydäntä särkevä paluu.
Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana
hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita
eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee
luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.
"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin
kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua
nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"
Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon
heidän ohitsensa kentän ylitse.
"Kolmas on meitä varten."
Ei... Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään
tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.
Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee
lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin
hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu
kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.
Kuinka he ponnistelevat!
Hevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla
kovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan
telineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset
pörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan
edessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa
liinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin
sysäisi hän hanan oluttynnöriin:
Väliin joku komentosana.
"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne."
Kolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti
miehitetyt -- joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä -- tuodaan taas
esiin.
Nuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee... Nyt on hänkin valmis
lähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja
osoittaa miekankärjellään suuntaa: "Tuonne ylös! Metsän rantaan!"
Jörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.
Ylt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko
äskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova
jyske.
Kun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu
jyrähtely kaukaisemmalta.
"Tiedättekö minne, aliupseeri?"
"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle."
"Sinne minun täytyy!" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan...
"Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy
minun kirjoittaa hänen äidilleen."
"On kaatunut monta, herra luutnantti."
"Hirveä päivä."
Kun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt.
Jyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.
Taivaalta laskeutuu ilta.
Eikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten
ennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: "Aurinko, seiso alallasi
Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!"
Ei... ei...
He ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.
Mutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja
peittää kentän. Vihollinen on vaiennut.
Ilta tulee.
Ja kun tulee hiljaisempaa... kuuluu kaivannoista ja pensakoista:
"Auttakaa minua... oi... auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je
_prie... ma mère... pitie_." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin
jano... niin jano... äitini." Hiljenee.
He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.
"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"...
sanoo luutnantti... "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."
Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja
tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.
Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas
haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui.
Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey
heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.
"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."
Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä,
paikalleen ja katosi metsään.
"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin
pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi
muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä
Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee
eräs toispuolelainen!"
Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä
takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa
tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta
jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.
Fiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan
maahan.
"Minä olen ranskalainen", sanoi hän. "O, o..."
"Mitä?" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.
"Minä olen Strassburgista."
"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise." Hän otti
siteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.
Siteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas
itseensä: "Sinä..." sanoi hän... "Kuinka olet sinä täällä?"
"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi,
farmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn.
Oi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!... Mutta hiljaa
siitä!... No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi
sinua mitenkään auttaa."
Lohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla... tuolla ylhäällä...
siellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.
Luutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin
raskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. "Oletteko
haavoittunut?" kysyi hän.
"Enpäs, herra luutnantti."
Jos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt
hyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään:
"Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin
lähtisi!"
Silloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle
ranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut
vallilla.
"Me lähdemme nyt", sanoi luutnantti.
He nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.
"Oletteko tekin holsteinilainen?" kysyi luutnantti.
"Dithmarshista."
"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä
kylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen:
kaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet... Se on kamalaa. Minun
pitää kirjoittaa siitä... mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä
hoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies."
"Onko Grethe hänen sisarensa?"
"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet
samassa kupissa, oli sedän tapa sanoa."