Luutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän
komantokäskyn.
"Uhl!"
"Herra luutnantti."
Hän kääntyy ympäri. "Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut
selkään."
"Ei näy mitään."
"Eikö reikää?"
"Ei mitään reikää."
"Noh,... siis ei... tuo patteria tuolla puiden alla!"
"Tulta!... tähdätty liika lyhyelle."
"Tulta!"
"Tuolla tapaa."
Numero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee
taaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä
jotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää
hän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä.
Jörn Uhl juoksee kanuunalle.
Numero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja
laskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.
Luutnantti Hax huutaa ajajille; "Taappäin." On kolme hevosta pystyssä
vielä. Toiset makaavat maassa.
On kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.
Jörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku,
granaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula
ja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.
Lohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.
"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. _Nyt_ ei
olla Loherkankaalla."
Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'... ja... kaks'" Aivan kuin
Loherkankaalla.
"Tulta!"
Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.
Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann... on
hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."
Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä
pitää."
Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa
ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa
suhisemaan ja räiskähtelemään,... menee sirpaleiksi jotakin:...
kirahtaa kovasti jotakin vastaan... tupsahtaa syvälle maahan. Erään
upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen
pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta
kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl
auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat
ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on
repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.
Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin
vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja
lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen
kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy
tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi
käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä
punainen tulenkieleke.
He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi
mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä.
Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että
ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä
hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.
Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit
ovat lopussa!"
Nyt on hätä käsissä, paha hätä.
He seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin
pyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi
puristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti
Hax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.
"Noh, eikö vieläkään ole reikää?"
"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin."
"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi." Hän
sylkäsee ylenkatseellisesti.