Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.
"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän
käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.
Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin
kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät _samaa_ päämaalia kohden, ja
tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.
Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.
Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,
kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.
Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!"
Enempää eivät he asiata tuumi.
Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi
heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.
Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten
neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä
auringonvalossa.
Kello on yksitoista.
"Kaunis päivä."
Ell'ei noita hautoja vaan olisi.
"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin
entispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika
uusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta
maakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se... Tai
vahinko... Ei... onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni
tykö vielä... Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen
vuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä."
Kello on yksitoista.
Niin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain
räminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.
"Kummallista!... Tuolla oikealla edessä!..."
"Näetkö sinä?..."
"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!"
"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Jos tietäisinkin sen!"
"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä."
"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä
komennetaan: takaisin kotimaahan!"
"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea
mitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja
juttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret
taipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä
hiljaa."
"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?"
"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti
muistella häntä."
"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!"
"Näetkös sen?"
"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?... Kuules sinä, mitä tuo
tarkoittaa?"
"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!"
"Heitä on kuus' siellä."
"Sepäs on ripsas kapteeni."
"Isä kertoi: Idstedt'in luona..."
"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Ampuvatko ne?..."
"Ampuvatko ne?..."
"Patteria... trr..."
Kapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.
Sitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.
Kuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?
"Patteria, täyttä laukkaa..."
Siinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan,
aurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen
riemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja
sitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä
paikalle.
Majuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan.
Majuuri istuu hyvästi hevosellaan... istuu päätönnäkin... Kuinka
kamalaa... Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.
"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin
kiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla
ruskealla?" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.
"Eteenpäin."
Hevoset yrittävät hypähtää sivulle.
"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden."
"Kahdeksantoistasadan askelen päähän."
Nyt ei ajatuksia enää.
"Ei ole mahdollista."
Ei mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!
Valkoiset teltit... Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä
edes ja takaisin, peittyvät savuun.
Pjj... jj... juu... juu... Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä
täällä, paisuu.
"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."
Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä
ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä
vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti.
"Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!."..
Pjjuu... Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti
huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä
syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu
taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.
Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri
on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää,
särähtelee ja jyrähtelee.
Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.
"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän
puoliin.
Granaatteja käsiin... latausläpi on auki.
"Tshuu... uu."
Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea
juova. Mutt' ei ole aikaa... ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua
päältämme nuo jyrähtelijät tuolta... tuolta kukkuloilta.
"Patterioja kohden!... Viidentoistasadan askelen päähän."
Numero yksi lähtee pois. Tulta.
Paukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä
ääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin
silmin ja vääntynein kasvoin.
Puoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja
rätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla
jotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä
läähöttäväin miesten ylitse.
"Tulta!"
Tulta leimahtelee.
Jörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.
Lentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti
lähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on
viskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa
kuin valettu tummanpunaiseksi.
Luutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin
Loherkankaalla.
Joku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä
myöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.
"Saatte poistua."
Mies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.