Jokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen
takki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen
sanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä,
että semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi
niiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas
suojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä
kirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia
syvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies
ruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että
semmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen
holsteinilainen talonpoika.
Oltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte
julistanut sodan.
Neljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann -- joka vasta tänä vuonna
kuoli sodanjälkeisistä vammoistaan -- tulla karauttanut leiriin
ja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin
tiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin
olivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin
hätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan
ja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.
Hans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero
kolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli
ensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää
Gravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle.
Ensiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle,
ja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä
ilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat
vihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma
oli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta
Hohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen
hämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä
kapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista
ja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri
Lindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle
huoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset
olivat loukanneet vanhaa kuningasta. "_Noin_ ovat tehneet, Lohmann",
ja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi Lohmann.
"Hiukan yli seitsemänkymmenen."
Siitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja
hänellä hyvä omatunto. "Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa
miestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin."
Niinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.
Mutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.
Mitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen
lähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan
paikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia.
Eikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä
jyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen
Kuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi:
hän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen
patteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa
vastaan.
Paja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus'
yhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru... _ah!_...
Noin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen
juhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja,
joutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja
näytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.
"Kyllä me hänet pehmitämme!" kirkui kapteeni. "Ruskea eteen."
Ajaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa
oli hän selällään sannassa.
"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä
selkään! _Tuommoisten_ miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin!
Minä lähden ihan yksin!"
Jefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken
oli tehnyt.
Kapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen
ikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää
ainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella.
Kannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin
kapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän
ympärilleen.
Reservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä
siviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa
siniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies
hiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä,
oikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja
soukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän
talonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat
perintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan
oli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri
matkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.
"Jefreitteri Uhl!" huudahti hän.
Tämä astui lähemmä.
"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi", huusi hän. "Onko isäukko
puusuutari?"
"Talollinen, herra kapteeni."
"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen
lommoinen teekannu... Noh!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla -- ja joka elää
vielä, harmaapäisenä -- hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti
jefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen
matkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin
naksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän
taas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin
toiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin
karauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko
korskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi
lähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä
ympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta,
mutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka
jefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.
"Uhl", huusi Gleiser, "te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies
kuudennella tykillä."
Niin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa
samaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs
osasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön
Spicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja
allapäin.
Ei tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät
vanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen:
"Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä
haudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut
luokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.'
'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on
minun poikani.'"
Kohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen
ohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein
esiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He
katselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.
Kurja ilma. "Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat
paksuiksi pöhöttyneet!"
"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa:
niihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen."
"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja."
"Ihmisillekö?"
"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske
semmoisia tuhmuuksia."
"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä
sauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei."
Kurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.
Kanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta
hautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat
näyttävät paljaita säitään.
"Emme me vihollista lähelle pääse... me Schleswigholsteinilaiset?...
Emme ikipäivinä!... Preussilaisista raudansyöjistä olemme me
liika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön
vuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä."
"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat
syödä soppaansa."
Kukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.
Yöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille
länsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista
ranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa
ja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja
puhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat
vaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja
iloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.
Patteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen:
eteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun,
tupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin.
"Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin
voi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?"
"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan
eksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta."
Edelleen vaan, aina edelleen!
Kuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja
keskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja
ihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa
ollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben
ylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen
osastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen
kansakunta.
Neljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle,
muutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin
viereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä,
kanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen
vieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.