Kaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen
isänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia
teitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan
oli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän
olisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä
oli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut
selvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään
ymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.
Sattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos
Mehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja
ompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä
ja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole
mitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja
rajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski.
Se on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja
korkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta
ja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja
katseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka
se nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan
levittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla
Kultahetteen vierellä.
Jörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat,
hiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. "_Mare nubium_", puhui hän
hiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre,
ikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään
entisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä,
kääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan
esiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas
vuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä
kertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli
kuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka
näkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan,
kaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki
nuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja
keinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät
lepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen
ja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat,
hiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista
ei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista,
kaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen,
maiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn
Uhlista: "Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus."
Jörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen
nimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti
niidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki
hän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren
aukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen,
josta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä
sinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare
nektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.
Siten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta
hän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät
ajatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle
heräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin
nuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja
juoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko
päivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.
Sillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja
vaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla,
ilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt
eikä nähnyt siitä mitään.
Ylhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli
kaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä,
menneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta
seitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria,
ruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on
selittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat
vähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät
ripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä,
joka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut
nummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan
Elsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä
kun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli
heikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti
rakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro
Heinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan
poikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi
Aulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen
oli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että
pikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla;
ja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa
hän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he
kokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät
heidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä
ja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina
muutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon
puhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden
voimien heräävän.
He kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä
vanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä
vuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla
valheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen
aarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson
reunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä
hehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen
ja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää
jälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista
pojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli
astunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse.
Ja he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan
lumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken
arvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn,
ja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin
kerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli
osannut rakastaa, mutta ei naida.
Ja kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat,
kuinka kaikki oli tapahtuva -- nuo olennot ovat nimittäin
tahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan
tulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen
heidän nautintonsa -- silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne
käyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka
välkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi
se pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa
kaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän
nuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä
oli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja
heidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella
kaikkea pahaa vastaan.
* * * * *
Noin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen
sotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä
siirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin
buurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös
Krokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa
pitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja
päässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka
mukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär
oli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika
oli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs,
kuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi
mennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana
vastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: "Olin
kai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin.
Nyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun
saksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä."
Silloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään
huolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän
matkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja
sitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun
neitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi
mukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen
uhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen.
Niinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa
takaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti
vaimoa hakemaan.
Hän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja
toimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän
kertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana
ja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään,
missä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki
hänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän
kun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat,
jotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella
heidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat
epäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat
epäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen,
ja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja
varallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi
luottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan
tekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle
nuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia.
Lopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan
ansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi
toimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta.
Kaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän
toivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa
pois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti
lähteä Kapkaupunkiin.
Silloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen
aikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana
päivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien
neitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin
ylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika,
joka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa
hän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja
oli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän
kanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin
mielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta
hauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla
talonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin
monen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään -- ihme ja kumma
kyllä -- ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.
Vaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo -- oli
nimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut
nimettömiä kirjeitäkin jo, -- päätti hän sentään vielä yrittää tämän
viimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka
saattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden
jälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä
paljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi
sentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka
olisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.
Nyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja
vaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua
ja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään
koulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo
monta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt
Mariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa
toimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja
mielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä
omituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut
tilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.
Ei hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen
emäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen
sopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin
pyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä
uhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia
ihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä
markkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä
kuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.
Ensi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui
hiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää,
ainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne
paaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin
aavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän
salin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen,
joka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti
oudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan
synkeät kasvot.
Kohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja,
ikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut -- hän
luuli että se oli halua tanssimaan -- katseli hän häntä takaisin
levollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan.
Silloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen
edessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin,
ja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä,
hiukan neuvotonna: "En luullutkaan, kun näin teidät istualta että
olette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta
hänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu."
Tyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä
vaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi
nuorukainen: "Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin,
en ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän
sentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi
huonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö
teille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen."
Tyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat
ohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin
vetävän häntä puoleensa: "Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin
teen sen mielelläni." Silloin vastasi nuorukainen: "Huomasitte kai
kuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte
minua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä
luulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että
olemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?"
Tyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja
nuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: "Kuule,
sinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen." Samassa tuli
juosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli
aivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen
ja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: "Kuule! Jos sinä hänestä pidät,
niin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan,
minne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl."
Nuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja
ystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin
että hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä
kertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan
hänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi
määrätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän
oli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä
ehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja
selvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän
silloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.
Tuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa
asemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat -- sen huomasivat he
kohta -- oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai
kaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään
ja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten
surinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset
heittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että
tuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät
tyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja
sitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet,
silloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän
muisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli
vitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia
ja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton
hänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: "Minä luotan teihin.
Olen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne."
He kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin
kujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain
korkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät
aallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö
syvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät,
ei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli
sanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt
Marieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli
niin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat
ihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.
Lopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun
matkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata
tietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja
asiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat
he arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan
toiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti
sentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista
esitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui
suloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat
asioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan
mitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He
pääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen
eikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi
toisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.
Kun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut,
että omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa,
jotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti
opettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän
semmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan;
että isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas
osasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti.
Sitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten
tulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi
nuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen
mukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli
mennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja
viisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman
oli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein
innostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä
kaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi
kertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan
joku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä
siteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: "Mutta kerro sinä
nyt. Kummoinen sinun äitisi on?"
Silloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen,
ehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään
siellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan
ja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin
Krokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut;
hänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen
hemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta,
joka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi
eivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin "meidän typykäksemme",
eivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet
hänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja
ellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua
toimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi
sunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille,
kaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin
täytyi äidin nauraa.
Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi: "Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta
minä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä
suuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää
tarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä
ja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta
maailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja
kaikille maailmassa."
Nuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli
oikeassa ja sanoi: "Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa.
Sinun pitää tulla kanssani."
Nyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.
Jonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä
juttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä,
ja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä
järkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa
ja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli
hyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet
kadulta näin vaan.
Silloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja
olentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen
rinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän
sydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa
ja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä,
päinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo
kuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin
hänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.
Tyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö
pimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä
ja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli
sen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun
nuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän
sydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja
sanattomasti toisiansa.
Niin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä.
Kuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen
pyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He
pysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet
hälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän
kuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat
toisiinsa. "Minun on jano", sanoi neito ja naurahti hiljaa.
Nuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi
hänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti
kiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta
hyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja
suuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa
hänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen,
kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Nyt tiedän minä,
että sinä lähdet kanssani ."
Nyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. "Niinpä,
minä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut
niin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani.
Isä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se
onkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että
minulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että
nytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja
odotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain
aivan erinomaista."
Niin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä
kirkahti: "Oih", sanoi hän, "tuolla ylhäällä kanervikossa valahti
ikäänkuin verta."
Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen
selvästi."
"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan
punainen."
Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli
ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.
"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä
niin kauan nälkää niistä."
Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.
Sitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas
marskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti,
jossa hän palveli.
Seuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa
vanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset
katselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista
väitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan.
Toinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.
Kuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli
heistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei
kertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti
vieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä
vuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa
oli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut
sitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat
näyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.
* * * * *
Samana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli
jättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat,
ja Harro Heinsen sanoi: "Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä
hiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin
sukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään
jotakin." "Kuten tahdot", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen
käsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti
sylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä,
harmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.
* * * * *
Jörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös
kuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään
vanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä
eli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä
nummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä
katseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä
auringonpaahteessa seisoivat _mare nektar'in_ rannalla, kulki
yht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse.
Silloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli
ulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli
huomisia töitään.
* * * * *
Niin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta
töistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen
perheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin
asiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se
tuli toisaalta.
Oltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan
huhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja
ihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata
kohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut
nimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se
saattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen
sarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat
tulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut;
yksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla
sitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa
kansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja
yläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat
ja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat
siinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.
Uhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen
häntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita
avarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin
Uhlin viimeisiin ojiin.
Tuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko
heinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan
Uhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: "Ranskalaisia
sanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman
saamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo
muutteeksi." Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen
ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.
Jörn Uhl puisti päätään: "Noh, vaiti nyt", sanoi hän, "ei niistä
puheista mitään lähde."
Seuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa
kuun valossa ja ajatteli: "On liika aikaista vielä herättää toisia;
mutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas." Hän oli
koko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän
tähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut
piirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka
kerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli
siten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla.
Koko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin
tapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.
Hän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina
päällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta,
aukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään,
kun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa
tuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja
sanoi sitte: "Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä
on pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää
huomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko
asetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa
terveenä takaisin, Jörn!"
Jörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. "Vai
niin!" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta
huoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse
kirstulle.
"Se saattaa kestää kauankin", ajatteli hän. "Ne ovat mahtavaa ja
urhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys
on vanhaa ja katkeraa... Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan.
Ken palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan... Tuleepa olemaan
tepastusta. Hannu ja isä... Elsbe... Siitä kaikesta täytyy minun
vielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään
iltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä... Jasper Krey pitää
ottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja
häärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan.
Missä lienee Fiete Krey nyt?... Tämä teki pahan aukon laskuihini.
Mutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo
jättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa
taas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey
on ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle
pari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä
palkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä,
minulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse
ja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme."
Sitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti
viimein ja herätti kaikki ja sanoi: "Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää
paljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme."
* * * * *
Lähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät
Aulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki
selässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän
katsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän
seisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään,
kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: "Jörn,
Jörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista
päivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa.
En ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän
että Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta
että hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille,
erittäinkin sinulle."
Jörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. "Anna kirje tänne!" sanoi hän.
Thiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan,
pyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä
taskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa
kohden.
"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?"
"Älä kysy sitä, Jörn", valitteli hän. "Hampuriin minä menen, ja
ell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan."
Geert Dose oli tunnustellut säkkiä, "Siinä on kaksi isosta kinkkua ja
kaksi silavakimpaletta", sanoi hän. "Ne kuuluvat sentään pienempään
sikaan. Ja yksi sianpää."
"Matkaa varten", vaikerteli Thiess. "Hampuriinko?" kysyi Geert Dose
nöyrästi.
"Ameriikkaan", vastasi Thiess nikottaen.
"Se joltakin kuuluu", sanoi Geert.
Jörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. "Ja nyt
aiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt
Hampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi
estää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan."
"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan
ihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä."
Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota
Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"
"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus
onnettomuuden päällä."
"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän
pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä,
Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa?
Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva
sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet,
niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."
"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli
taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille
poskilleen.
"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet
aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi.
Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."
"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan
olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."
Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun
on?"
He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.
"Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."
"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi
ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun
on koti-ikävä."
"Ei, ei!... Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin
päissään.
"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä."
"Minä en saa unta enää", valitteli tuo pieni mies, "näin koko yön
hänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään.
Mutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan."
"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta", sanoi Geert Dose, "niin
silloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian
ruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?"
"Minun täytyy päästä", vaikerteli Thiess "ei auta mikään. Minä lähden
Eckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut
rauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä."
"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa."
Tienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja
katselivat häntä jälkeen.
"Säkki on liika raskas hänelle", sanoi Geert. "Katsos vaan, hän
oikein horjuu."
"On niin raskasta hänelle", sanoi Jörn "lähteä pois."
"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä
tarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne
sikansa lihaviksi _siellä_, tai etkö tiedä sitä?... Mutta näetkös?
Hän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle,
Jörn. Säkki on liika raskas hänelle."
"Hän kapuaa vallille", sanoi Jörn Uhl, "hän koettaa, näkisikö hän
kerran vielä talonsa. Ja _tuo_ tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!"
"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä."
Geert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat
silavakimpaleet kainalossa. "Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin
hänen kanssaan?" sanoi hän. "Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän
seisoo ja tirkistelee taloaan kohden... Kuka tietää, kuinka meidän
vielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä
meillä on; kaikki muu on sekamelskaa."