Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen
ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa,
olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli
ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää
toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut
ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan
suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän
hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä
tulisi soma viheriä kolmiapilas.
Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan
kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen
työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin",
katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa,
joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän,
"pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet.
Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."
Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen.
Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän
vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori,
täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen
olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on
kärsinyt ankaraa vääryyttä.
Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja
varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa
liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä
oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi
yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta
taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen.
Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen
katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.
Sattuipa sitte eräänä iltana, -- hän oli silloin ollut jo pari
viikkoa kotona --, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria
luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä
kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut
ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän
tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää
päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä
vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"
Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun
savupilveen.
Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja
kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo
moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan.
Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli
kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin:
hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin
tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin
olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi
huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä
asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja
lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo
meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.
Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin
Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä
virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja
uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.
Lopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja
seisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa
ja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi
armotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut
mitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta
astua keskelle tuota seuraa ja sanoa: "Antakaa sisareni minulle."
Hänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. "Olen
katseleva vaan kaikkea", sanoi hän, "olen tekevä työni pellolla ja
tallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni
sanoi minusta."
Kun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti
takahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin
taas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa
oven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti
nopeaan ja kuuluvasti: "Minä karasin häneltä", sanoi hän.
"Jos tuommoinen olet", sanoi veljensä, "niin eipä pääty hyvin
kanssasi. Noin virma kuin olet."
"Jo sitä riittikin", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen
ja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.
"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta
ennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat
Hampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se."
Elsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: "Haluaisinpa
nähdä, etsiikö hän minua... Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin
hänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit
nukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä
pelkäsin _niin_."
Jörn seisoi keskellä huonetta: "En voinut mennä nukkumaan. Täytyi
yhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä."
"Mitäkö minä mahdoin tehdä?"
"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä."
Elsbe katsahti pikaisesti häneen. "Mutta velirakkaani, mitä siitä
sitte minulle?" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan
ikkunasta ulos. "Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa
varovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan
puolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!"
Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.
Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä
kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä,
kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden
kuuntelemiseen.
Mutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä
toimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin
linnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan.
Selvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli
hän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi
kätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen
päättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen
sorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen
kuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu
hyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo
metsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee
metsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.
Hän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin
näki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä
kiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen
olalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: "Sinä tulet
sisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa."
Elsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen
kanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte
etuhuoneisiin.
Jörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun
hän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta.
Taaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista
ja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja
täyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti
pitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi
kukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa
silmissään hehkun, jota ei mikään salannut.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jörn.
"Minun täytyy saada pitää -- jostakin", vastasi Elsbe uhmamielellä.
"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa
sinulle leivänkin."
"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön
kanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?...
On niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa
autiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja
juopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne
happanemaan?"
"Herran tähden", sanoi Jörn. "Mitä tuommoinen tuskaileminen on.
Tuolla tapaa menet sinäkin hukkaan, ja minä jään ihan yksin."
"Mutta kun minä itse tahdon? Kun ihminen saa, mitä hän tahtoo, on hän
kuin taivaassa. Enhän minä sinua syytä."
Silloin riehahti Jörnissä semmoinen viha, että hän rupesi
kiristelemään hampaitaan. "Mutta minä en kärsi sitä, huomispäivänä
vielä toimitan minä sinut pois tästä talosta. Vien sinut Thiess
Thiessenin luokse, hän on äitimme ainoa veli. Jälkeenpäin
koetan toimittaa että saat jonkun toimen jossakin säädyllisessä
vieraassa perheessä, kaukana täältä, että pääset unhottamaan Harro
Heinsenin... Kuuletko sinä? Kuule tarkkaan nyt. Minä en salli, että
otat mieheksesi jonkun noista juomareista, sinun pitää saada joku
minunlaiseni mies, joka osaa ja viitsii tehdä työtä. Sanokoot isä ja
veljet, mitä tahtovat, tässä en minä anna perään."
"Mutta minä en tahdo! Minä tahdon hänet! Ennemmin päivä hänen
kanssaan, kuin kymmenen vuotta jonkun semmoisen kanssa kuin sinä."
Mutta saatuaan sanotuksi tämän, heittäysi hän tuolille, kätki
kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä pöytää vastaan ja puheli ääneen
itkien: "Tämä tulee siitä, ettei minulla ole äitiä. Äiti! Äiti! Mitä
tekisin minä nyt? Minä pidän hänestä niin paljon, mitä voin minä
siihen? Mutta tämä ei koskaan pääty hyvin, minä tiedän sen; ja koko
elämäni ajan olen saava maksaa tästä."
Niin itki hän, ja Jörn seisoi vieressä, ja tuijotti synkeänä yöhön
eikä osannut sanoa sanaakaan. Hän odotti, kunnes hän hiukan tyyntyi
itkemästä, otti sitte taaskin häntä kädestä ja vei hänet hänen omaan
huoneeseensa, jossa Älypää Wieten jo nukkui.
Seuraavana aamuna, jo varhain päivän sarastaessa, meni hän
asuintupaan, jossa hän muulloin ei juuri koskaan käynyt, ja kirjoitti
siellä isänsä kirjoituspöydän ääressä ensimmäisen kirjeen elämässään.
Hän kirjoitti sen raskaalla kädellä ja raskaaseen muotoon, mutta
sisältö oli oikea.
"Rakas Thiess!
Täten ilmoitan sinulle, että tänään iltapäivällä lähetän
Elsben sinun luoksesi, sillä minä en salli että hän joutuu
onnettomuuteen täällä; hänen pitää tulla naimisiin kunnollisen
miehen kanssa, yhdentekevää muutoin, kummoisen, vaikkapa rengin.
Vartioitsisin häntä kyllä kuin paimenkoira, mutta yö on pitkä
ja musta, ja minä nukun sitkeästi. Ja hänen aikansa on tullut.
Tiedäthän, miltä navetassa näyttää, kun Vapunpäivä rupeaa
lähenemään: koko läävä on yhtenä mellakkana. Niinpä toimitan minä
hänet ennemmin toisille laitumille, ja sinä saat paimentaa häntä.
Pidä silmäsi auki! Anna hänen nukkua viereisessä huoneessa tai
omassa huoneessasikin. Voithan sijoittaa hänen vuoteensa Afrikan
alle.
_Jürgen Uhl_."
Hän lähetti palveluspojan hevosella viemään tätä kirjettä Aulangolle.
Mutta kun tuli iltapäivä ja toiset kaikki jättivät talon mennäkseen
kylään hevosnäyttelyyn, tai oikeammin käyttääkseen hevosnäyttelyä
verukkeena saadakseen mennä ravintolaan istumaan, arveli hän
itselläänkin olevan aikaa, ja piti myöskin parhaimpana, että itse
meni viemään häntä. Hän valjasti siis molemmat laiskahkot ruskeat
tanskalaisvalakat vanhanaikuisten korivankkurien eteen, joissa
ennen muinoin hänen äitinsä joskus nuorena tyttönä oli ajanut
Aulanko-talosta kaupunkiin oppiin, ja lähti ajamaan kylän lävitse
Elsben kanssa, joka hyvänsävyisenä ja ystävällisenä mutta hieman
ivallisena hymyili hänelle.
Kun he tulivat ravintolan ohitse, istuivat siellä Uhlit ja Heinsenit
ja monta muuta, ja ulkopuolella avonaisen ikkunan edessä seisoi vanha
opettaja Peters, joka oli tullut puhumaan jostakin säästöpankkia
koskevasta asiasta. Katsahtaen korteistaan tunsivat pelaajat ajopelit
ja heti sateli kysymyksiä ja naurettiin. "Toden totta! Sehän on
Jörn. Sitä miestähän ei muuten näe koko vuoteen. Poika on hieman
vanhanaikuinen, Uhl!"
Silloin nousi vanha Uhl pöydästä, kasvot punaisina, eikä keksinyt
enää muuta neuvoa: Hän astui avoimeen ikkunaan ja rupesi
laskettelemaan kompasanoja omista lapsistaan.
Jörn tunsi ennaltaan sanat, tunsi äänensävyn, tunsi niihin kuuluvan
kasvojen ilmeenkin; mutta ei kääntänyt päätänsäkään sinne päin.
Hän jäi istumaan hiljaa, hiukan kumaraan, nenä alhaalla ja antoi
piiskansa hiljaa heilahdella hevosten leveiden selkien yllä. Hän
kuuli vielä, kuinka isä siellä sisällä sanoi jonkun pilkkasanan, ja
kuinka kaikki räjähtivät nauramaan siellä. Samassa olivat he pois
äänenkantamalta.
"Näitkös Elsbe!" sanoi hän, "tuommoinen mies on meidän isämme.
Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Siksi teki hän ripeän
käänteen asiassa, ja osoitti sormellaan meitä ja haasti ihmiset
nauramaan _meille_, hänen nuorimmille lapsilleen. Näethän selvästi
nyt, kummoinen isä meillä on." Ja vihasta kuohuksissaan, laski hän
karkean kirouksen. Jos hänen isänsä vielä joskus tulisi kurjuuteen
ja tarvitsisi hänen apuaan, niin sormeansakaan hän ei liikuttaisi
silloin.
Toisin sentään tuli tapahtumaan.
* * * * *
Kun hän nyt, kuten luuli, oli saanut sisarensa turvaan ja hän taaskin
oli isäntärenkinä Uhlilla, niin huomasi hän pian, että asiat olivat
huonosti Uhlilla ja useassa muussa talossa, ja ettei enää ollut
laulun loppu kaukana. Sattui kaikellaisia enteitä, ja liikkui huhuja,
jotka tekivät mielet levottomiksi. Oli jonkinlaista levottomuutta
ilmassa, ikäänkuin rajuilmalla: on nähnyt salaman iskevän ja odottaa,
milloinka riehahtaa punainen lieska katosta.
Eräs virkapukuun puettu mies kävi kylässä muutamissa taloissa ja
kaikki ihmettelivät, mitä hän oli miehiään. Kukaan ei tuntenut
miestä eikä ollut nähnyt semmoista univormua. Kun viimein eräs
viisaampi tiesi sanoa, ettei mies voinut olla mikään muu kuin
oikeudenpalvelija, ja kun ravintolassa kerrottiin, että Junge Siek
oli juovuspäissään kertonut, että nyt hänen täytyy jättää hyvä
talonsa, ja että hän ainoastaan sääli lapsiansa, silloin seisoili
tänä pimeänä pilvekkäänä marraskuun päivänä paljasoksaisten lehmusten
alla kaikissa porteissa työväkeä ja käsityöläisiä, ja ikkunat kylässä
pysyivät valaistuina myöhään yöhön.
Niihin aikoihin tuli August, vanhin veljistä, vaimonsa ja kolmen
lapsensa kanssa kotona käymään. Heillä oli upeat ajoneuvot, ja
vaimolla, joka nuoruudessaan oli käynyt korkeampaa tyttökoulua ja
sitte ollut Hampurissa pensionaatissa, oli yllään väljä päällysvaate,
joka oli reunustettu tummanvärisellä turkiksella. Tämä tervehti
Jörniä alentuvasti ja meni sisään; August asteli hiljaa jäljissä.
Jörn päästi hevoset valjaista, ja palasi takaisin töihinsä. Jonkun
hetken jälkeen täytyi hänen sentään taaskin sisään, pihalle oli
tullut nimittäin joku kaupustelija, joka tahtoi puhutella isäntää.
Silloin tapasi hän veljensä hirveästi kiihdyksissään keskellä tupaa,
lähtövalmiina taaskin, avarassa matkatakissa ja piiska kädessä.
Hän huusi isälleen: "Mitä olet sinä opettanut meille? Sano se!
Rinta ulkona, näinikään, ja käymään kauniisti, tuhlaamaan rahaa ja
juoksemaan tyttöjen jäljissä. Kaikki kyllä hyvää, ainoastaan ettei
se sopinut sinun kukkarollesi, se oli liika pieni! Kaikki, kaikki
on ollut pelkkää peliä ja huijausta. Sinun ainainen naurusi, sinun
suuri rahakukkarosi, hopeaiset valjaat, ja komeat hautajaiset ja
äidin ruumisarkku samettipäällyksineen. Kaikki, kaikki: Mennyt yli
varojesi. Sinä ja koko se joukkio, joka juo kanssasi, te olette
kaikki roistoja ja huijareita, ja me lapset me saamme kärsiä."
Klaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi
kerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan
kasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava,
vieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen
mies, joka ei ollut terveen näköinen.
"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä
ihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah,
hän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan.
Näenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää
talomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon:
hänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa
leivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella
itsellään on kätensä tässä pelissä."
Hän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan
nuorimman veljensä "Sinä?" sanoi hän, "sinä olet kettu", ja löi
häntä lujasti olkapäälle. "Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden
vanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin
me kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet
viinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli
kädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin
hämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä
olet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on
tuo tuossa juonut."
Niin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo,
joka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut
vanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä
alasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina
siten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja
turvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja
iäinen länsituuli taivutteli itää kohden.
Toistenkin onnentähti oli laskussaan.
Katkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen
talonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin
pitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa
sille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa
kyti raskas hätäynyt aavistus.
Eräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten
eteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni
raatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä
julistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti
pöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka
paljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka
hänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen
housunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti
täyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet,
ja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja
oli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin
vastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä
niin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä
kaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.
Silloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä;
hän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava
kuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina
käytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos,
vielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien
turvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee
kyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta
jos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä
vastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi
hänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään
liikutetuksi.
Niin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo
ja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän
läpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana
päivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa
hamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä
vasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja
kaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon
ihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia;
miehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa
seinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla
keskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä,
jonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa
oli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta
ajanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut
ojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle.
Sen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin
hääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä
itseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien
nähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä
kaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.
Tänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän
lävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta
kirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan
ovat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen
aurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä
hänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä
iltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on
toimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen.
Hänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän
vielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika
jo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain
todellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään.
Hän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen
tehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen
ihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen
alla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan
viimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja
ylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan
ja itki.
Ja Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki
toiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan.
Hänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli
kolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina
puhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut
tuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. "Mitäkö? Pitää
taloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen", sanoi hän, "mutta
hoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on." Koko
paikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan
koko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja
siitä, että hän oli viekas kettu.
Mutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä
vuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt
suuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään
päin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli
ollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset,
johon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi
jättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli
saattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä
ei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja
leposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku
pieni virka.
Myöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja
sulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa
jäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui
hän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat
antoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka
särpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni
hän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen
pari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän
keltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli
parempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti
eläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta
olivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti
heidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli
mielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä
sai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja
heilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan,
rappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: "Jos minä
_kerrankin_ vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa
uhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä!
Kuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin.
En kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en
kertaakaan."
Klaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan
hätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta
vähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle
ei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli
suunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän
lävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä
valjaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä
itseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon
keskitse ajaa kuninkaansa luokse.
Heikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän
lävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai
tansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne
tänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat
tai istua retkottivat.
Iltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta
tuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: "Maahan pyörii,
niinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta,
toiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?" Vanhemmat
kertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä,
koruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet.
Mutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia,
joista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia
löydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista
perintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta.
Monella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut
hävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten,
tahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin.
Mieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja
katuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja
hämmensi heidän järkensä.
Jörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä
ja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin
työmies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita,
jotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu
lapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja
arvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista
hurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta
välistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi
nyt itsekseen ja katseli heitä: "Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he
kumoon!" Ja hän rupesi aavistamaan: "Sinun tiesi, Jörn Uhl, on
kohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman
tahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena."
Ei mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen
katseleminen.