Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi
viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen,
sitte hän olisi siitä vapaa.
Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista,
joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti.
"Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja
vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat
kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin
siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi
viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat
yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali
nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.
Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa
ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte
kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän
kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole
tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali,
"tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran
lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja
parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."
Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.
Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut
Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen
kanssaan yhdessä.
Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin
ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti
tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko
maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja
toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä
vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa
Uhlin pelloilla ja talleissa.
Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista
sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs
vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä
holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn
Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi
luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi",
hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja
siihen päättyi se.
Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn
Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä
on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni
nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"
Vesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. "Olen lapsesta
saakka tehnyt raskasta työtä."
"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?"
"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä."
"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta", vastasi luutnantti. "Tunnen
seudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?"
"On, herra luutnantti. Mutta _minun_ on täytynyt tehdä työtä."
"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?"
"Ei, herra luutnantti."
"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?"
"Eivät."
"Teillä on semmoiset kasvot, niin... kuinka sanoisin niin
huolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle."
"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."
Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää,
ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka
ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle
vaikeimmat tehtävät.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla,
että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä
epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä.
Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi
alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän
oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli
onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä
sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja
seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan
poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin
mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä
aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa
salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut
sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä
melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä
luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä
se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä
selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet
kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.
Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen
samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä
ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi
vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli
sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä
on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman
puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt,
toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti
hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa
ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä
pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen
huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä,
teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian
huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista
uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt
itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi,
että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he
kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan,
joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin
jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun
mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta
pälkähästä.
"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni
taas."
"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa
ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on
sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."
"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."
Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä
on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä,
en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te
nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi
isosta Sott'ista."
"Kuulehan tuota, Plank... tiedäthän?... hän joka palvelee kolmatta
vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen
valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu
palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella
Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi... kuuletko sinä, Uhl?"
"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika
heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa
hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön
kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja
aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän
kyllä meidän ajatuksemme asiasta."
Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä,
hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä,
kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia
Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n,
joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli
nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein
puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi
hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona
Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet
harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen
ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään
vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin
saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli
hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli
Geert Dose'lla älynsä.
Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä
oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli
ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli
käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja
tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä
kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.
Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.
"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen
kanssa... Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset
ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen
kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä
isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä
nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.
"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies,
tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve,
silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa
edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain.
'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän
talvisen piinan.'
"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas.
Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä -- silloin
annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin
kirnupiimää -- niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa
hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti
ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen
selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää
mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä
sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi
hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin
joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee
hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli
kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan
pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari
vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä,
eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti
kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.
"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.
"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli
hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo
useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä
vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa
virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja
minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että
näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.
"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli
kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki
koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin
olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä
ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei
muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi
ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen
nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin
tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi
nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi
hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän
liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii
heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin
pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi
hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin
siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi
kait... jos isäntä sen tahtoisi tehdä'... 'Tietysti, tietysti!'
vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän...
'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain
tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että
hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta.
Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun
hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain
syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle
mieleenkin.
"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää.
Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista,
ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri
hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh... Sen jälkeen sanoo
nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli
mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei
tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies
kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa
pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän
uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä
kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä
odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott.
'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös
juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata
hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies
talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen
rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta,
pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän
huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän
pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi
valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee
Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että
mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer
Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä
sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin',
tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään
ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan
osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle:
'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä
kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin
puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä
kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän.
'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en
minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen
koommin ole sielläpäin nähty... Minä tietysti taaskin sain kuitata
lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni,
seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja
sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko
jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."
"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin
sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit... Juttu ei muuten
ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku
vieläkin."
"Niin mutta",... alkoi Geert Dose... "kun te aina sanotte että minä
valehtelen..."
"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme
rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä
perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."
Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me,
Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun
ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas
yksitoikkoisella äänellä.
"Noh... Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen
suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin
semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun
asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me
näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun
meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi
Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti
miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh...
keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta
ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä.
Niin noh!... minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy:
Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona
järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään
jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä
parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja
sanoo: _noin_ oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain
vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja
eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko
sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan
samaten teemme'."
"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä
saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia
mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut
keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä
ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."
"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo
ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona.
Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä
joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja
kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko,
ei hän suuria tarvitse ."
"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse
kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"
"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan... hyvät ihmiset!...
Ajatelkaahan!... Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."
"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa!
Antakaa sille!"
Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan.
Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi
viitsitte kuunnella?"
Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä
tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti
kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu
aina totta."
"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat
laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan
malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että
sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"
"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle
vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan... mutta
kun te aina sanotte että minä panen omiani..."
"Noh... ala nyt vaan!"
"Niin noh... siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat
hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai
vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on
liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo
maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos,
noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin,
kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi
viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet
vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli
Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta.
Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin
pitkälle on siis päästy.
"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä
jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja
jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli
eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi
jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan,
lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän
oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle
silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran
liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin
saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei
sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta,
mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan,
mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin
levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja
makaa siellä nyt heinissä'.
"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä,
sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän
seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja
liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että
räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta
omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', -- tarkoitin
sillä Sottin emäntää, -- 'ja hyvät lapset' -- sillä tarkoitin toisia
siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan
mukaan'.
"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen
räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian
rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja
kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut,
kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä
olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli
kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot
ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin
lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.
"Niinpä siis... me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja
kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme
oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle
jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään
lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen
tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan
kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään
Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta
sai korvalleen.
"Noh... mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi
hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli
ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään
jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte
panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin
-- eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, --
sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan
puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan
ja natriinin avulla vallan norjaksi."
Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn
Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan
liikoja sadellut.
Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui
ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt
olivat takana.
Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti
Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen
luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli
rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess
Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli
erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi
kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera,
kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin
hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja
samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän
moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen
oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen
toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan
itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana
uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä,
lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän
tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi
tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn
Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei
ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu
aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se
jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin.
Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja
nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen
tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan
tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä,
muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee
hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.
Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä
kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka
hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista
itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla
on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja
ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen
hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan
kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen
arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta
hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä
siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen
lapsettoman perheen keskellä.
Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin
tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli
hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan
juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä
huoneessa puheen vuoron. Hän puheli -- mistä hän muutoin olisi
puhunutkaan? -- Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka
hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja
kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja
puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet
Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki
levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta
sairaansa tähden.
Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa
voimissa sairas oli, -- hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan
kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet
kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä
eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä
ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku
puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta
Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.
Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä
ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän
pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne
eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan
tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä
portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski
tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa
myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut,
oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan
tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun
vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja
käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan
nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot
ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin
paikallaan, Jörn Uhl."
Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella
itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä
hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka
tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä
varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja
seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin
ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli
häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen
kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean
miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti
takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä
tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan
ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän
taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan,
kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja
kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki
yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei
hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta
epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.
Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina
vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä
ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se
oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja
että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää
itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä
kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus
on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle,
ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin
tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.