Tämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne
vaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen
vaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy
se itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän
tuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko
kauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa
sen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki
nuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän
silloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä
ja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen,
harvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että
hän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina
ja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen
noihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä
ikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi
lankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja
taustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin
palavan kullalle loistavalla alttarilla.
Hänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu
itseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa
mukaan.
Niinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla.
Tämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili
huoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan
maaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat,
kaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä
ja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin,
ja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään
kolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut
kukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa
huoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja
eriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.
Yhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.
Monesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon
mukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta
jättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että
isä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta
itkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun
saa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen
jälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa
liikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan
nurina -- useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään
olisi syytä olla niin iloisia -- antaa hänelle aiheen kohta ruveta
kuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun
rehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän
kuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee
hän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa
kädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä
seisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun
talonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella
korvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella:
"Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla
orjana." Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia
oppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä,
keksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden,
alkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin
viimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.
Mutta on niitäkin talonpoikaispoikia, -- eivätkä ne ole niin
harvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien
mietiskeliään kansan keskuudessa, -- joissa on vastustamaton veto
opintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja
auran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset.
"Isä", sanoo poika, "minä tahtoisin oppia jotakin." Mutta isä vastaa:
"Sinusta tulee talonpoika." Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai
pitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän,
että tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin
pitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset:
"Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy
sepällä kysymässä onko auranterä jo valmis."
Niin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa,
tänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät.
Ja siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun
ja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin
vankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes
ja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa,
niin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen
rautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman
ohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä
eriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat
filosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja
tulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa
vihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka
saavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää
itselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä
kirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan:
"Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee", tai
tähän tapaan: "Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet
ovat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?" Sitte istuu
hän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja
sekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää
näin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle
niihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat
häntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja
katselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy
mukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt
kanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin.
Siellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi
ja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat:
"Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon." Sitte
saattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka
on upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin
suuriakaan kummastele, sanovathan vaan: "Hän meni sekaisin." Ja
vielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan
viljanhinnoista ja vuokraveroista.
* * * * *
Oli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt
muinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt
rahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin
talosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt
vieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin
katsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana
sunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa
ja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä
virsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi
erään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow:
Taivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja
oli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei
kirstussa ollut.
Juhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl
vanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista
nidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen
piippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi
kalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni
peili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli
totinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.
Naimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa
oli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt
niinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita
ihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen,
mutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran
semmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta
totta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli
ollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään
ylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt,
kun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli
herättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut
hurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut
pyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin.
Niin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi
päätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta.
Vanhaksinuoreksipojaksi hän jää. "Semmoinen on Thiess'kin", ajatteli
hän. "Se näkyy olevan suvussa."
Tämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär
tuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli
juhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan
sanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin
tervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja
nyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli
soma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti
kulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia
asioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa
ja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä
ajatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan:
Sepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias
varsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat
maitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset!
Tuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.
Mutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat
sunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli
illemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei
ollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet
hiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken,
hän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren
voimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen
syvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman
äänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle.
Hän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen.
Silloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän.
Lopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan
ulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi
takaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle,
kosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden
kuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi
taaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei
tietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt
avaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun,
vapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.
Ja sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen
luokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena
kuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä
lähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että
hän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja
tulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti
hänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä
työssään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.
Eräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa
ja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään
paperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti
kahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä,
toinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja
voimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli
hienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja
ylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet
antamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla:
Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja
katseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään,
mutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka
kysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja
osoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta.
Hän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa
ja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi
kirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja
mietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun
kannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja
piti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa
perille.
Vaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville
maailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy
ympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin
on. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan:
silloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy
ottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa
taistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi
suvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan,
hän alkoi taistella: "Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma!
Nurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän.
Minä olen Jörn Uhl Wentorffista..." Hän rypisti silmäkulmansa Inka
tiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän
nosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman
suurta ihanuutta.
Eipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä,
kaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi
takkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta,
oli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän
selvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen
ja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä
rengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti
jäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan
hän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi
hän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan
varma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen
yksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman
touhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla
kertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.
Kun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine
järjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen
silmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan
välikäteen.
Kirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta
sitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät,
raittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja
hän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi
kirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha
Klempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja
itarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia,
jossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä.
Kävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä
makuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta
ja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet
yhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja
heidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne
kävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat,
ne eivät siellä käyneet.
Jörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen
elämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää
sen, ja siksi kävi hän kirkossa.
Hän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä.
Ensinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua
siihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta,
oli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana
kortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: "Eihän asia riipu
miehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu
puhdasta Jumalan sanaa." Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän.
Mutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo
pienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä
Jörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: "Kaikki
meidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti",
tai: "Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu
iäiseen kadotukseen", tai: "Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys
ijankaikkisesta ijankaikkiseen", tai näin: "Jos uskot vaan, niin
tulet autuaaksi." Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.
Jörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan
keksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa
kylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi
itsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen
mielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan:
"Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule
autuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla
elämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee
taivaaseen." "Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa,
kadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan" j.n.e. Siihen tapaan olisi
hän raamatun laatinut.
Toisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai
saarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt
raamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan
toista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama
tunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä
linnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä
kuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan.
Mutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti
hidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta
tai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun
evankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.
"Istu aina samassa penkissä", oli Dreyer-ukko sanonut. "Jo
kuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani
kolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina
olin sodassa tanskalaisia vastaan."
Niinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.
Ja niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa
ainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin
vanhanaikuista.
* * * * *
Syksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi
kuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se
olikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori
laidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut
itätuuli.
Niihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät
muutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi,
eivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä
kuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.
Pian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja
hävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä
myöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä
palasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin
ja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään
pahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan;
ja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun
olivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa
ja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran
muutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä,
että he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa.
Rengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli
vaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa
kanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät
molemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa
ymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan
toruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan
nyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan
rupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi
ja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: "Minun vasikkani, minun
vasikkani." Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus
ja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä
matka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään
leikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös,
hypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia
vaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä
kamala tapaturma.
Osui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta
papumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan
ja ajatteli: "niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat
repivät kylän lapsia." Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä
leimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen
koirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat
pystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika
potkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun,
joka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se,
kohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa
asennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella
jänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä
rintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan,
johon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja
paljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana
kasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli
päässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja
kovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui
ja mursi vihassaan sen selkärangan.
Siitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin
myöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen
luonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin,
puhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä,
jolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta,
kuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena
lavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä
vastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi "eivät olleet
tehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet
pahempiakaan kuin minä."
Kun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi
talossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä
häntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti
väittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt
kädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina
oli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa
opettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin
poikain kynsistä.
Kahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse
tehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten
kanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen
käytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka
hän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen
hänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan
kirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli
saarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät
työt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää
"ulkokultaisuutta."
Kun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli
Rose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin
rinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan,
vaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan
silittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.
"Tuo takkisi minulle, Jörn", virkkoi hän, "Koira on pahasti repinyt
sitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn...
Mutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista,
riippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle."
Jörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla
maallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo
saarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.
"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi", sanoi Jörn Uhl, "olin
vimmoissani noille koirariiviöille."
"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa
teollasi palvellaksesi."
Sitä ei Jörn Uhl ymmärtänyt. "Suoraan sanoen, minä ajattelin
ainoastaan tuota pientä lasta, joka huusi kuin riivattu."
"Tämän kerran olet tehnyt hyvää omaa olkoasi, ja se oli kauniisti.
Mutta jos tahdot aina koko elämäsi ajan tehdä hyvää ja tahdot aina
saada oikeata iloa, silloin pitää sinun lyödä kättä Jumalan kanssa,
ja rakkaudesta häneen tehdä hyvää. Et sinä saa tehdä hyvää siitä
syystä, että olet raivoissasi koirille, etkä sentähden, ett'et siedä
nähdä lasten hätää, vaan sentähden että Jumala seisoo vierelläsi ja
katsoo sinuun ja sanoo: 'Mene apuun, Jörn Uhl! Pelasta lapsi! Karkaa
käsiksi koiraan, Jörn Uhl!'"
"No niin... mutta yhdentekeväähän kuitenkin on, teenkö sen Jumalan
kanssa vai ilman Jumalaa."
"Eipä lainkaan, Jörn. Sillä katsoppas: Jos teet sen omin päin,
rupeat ylpeilemään siitä ja kuvittelet tiesi mitä itsestäsi, tulet
rehenteliääksi ja ehkä ihan narriksi. Etkä myöskään aina teekkään
hyvää; et aina osaa oikeaan myöskään; ei ole sinulle aina oikeata
iloakaan siitä, kosk'et ole tehnyt sitä itse asian vuoksi, vaan
itsesi ja ihmisten tähden. Mutta jos asetut Jumalan rinnalle ja
Jumalasta käsin teet kaikki tekosi, silloin pysyt ystävällisesti
nöyränä, hymyilet ja iloitset, tiedät varmasti, että aina teet oikein
ja käsität kaiken, voit asettua koko maailmaa vastaan ja iloita
kaikesta maailmassa. Olkoon sydämemme Jumalassa, ja kätemme koiria
vastaan, kaikkea pahaa vastaan: se kristinuskoa on."
"Sitäpä sietää kuulla", sanoi Jörn, "seista Jumalan luona, ja sitte,
hänestä käsin, tehdä hyvää: toden totta, se ei kuulu hullummalta.
Mutta luulenpa sittenkin..."
"Niin teki Vapahtajammekin, Jörn. Aina Jumalassa, ja aina koiria
vastaan! Ainoastaan että lopuksi oli häntä vastassa liika paljon
koiria: ne ottivat voiton hänestä ja repivät hänet. Vai mitä tahtoi
ja teki hän muuta, kuin taisteli Jumalan kanssa elämän ja kuoleman
uhalla hyvän puolesta?"
"Hyvä", virkkoi Jörn Uhl tähän. "Ikäänkuin liitossa Jumalan kanssa."
"Uskossa ja luottamuksessa, Jörn."
"Aivan niin, uskossa ja luottamuksessa kaikkea pahaa vastaan, koiria
ja laiskoja, juomareita ja huonoja kyntäjiä vastaan."
"Aivan niin, Jörn, ja ensinnä omia vikoja vastaan."
"Se on selvää", sanoi Jörn Uhl.
"Näetkö nyt?" sanoi vanhus. "Tuo takkisi huomenna minulle, minä
korjaan sen ilmaiseksi."
Hän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen
päätään.
Yht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: "Kysyppäs koetteeksi häneltä,
mitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää." Hän
kääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse
kirkkotarhan kulmassa.
Kun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa
mukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut
korjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.
"Sepäs on kummallinen pyhimys", vastasi Wieten. "Mistä hän puheli?"
Jörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. "Oli hiukan hätäistä siellä
kirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän,
että olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan
edustan!"
"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan
sekaisin vielä."
"Noh", virkkoi Jörn, "miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis,
kukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina
tyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki
ilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille."
"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee
työtä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?" Hän antoi Jörnille nyytin
ja sanoi: "Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!" Jörn lähti kyökistä.
Väliköllä tuumi hän: kas, siinä nyt on kolme eri mielipidettä. Sitä
nyt ei voi järkevä ihminen uskoa todeksi, mitä se siellä kirkossa
puhuu. Räätäli-ukon puheissa on ajatusta. Mutta ajatusta on myöskin
siinä, mitä Wieten sanoo. Räätäli sanoo: Pidä huolta lähimmäisistä,
Jumalan nimeen. Wieten sanoo: Pidä itsestäsi huolta, omaan nimeesi.
Yht'äkkiä pysähtyi hän, mietti hiukan ja palasi takaisin kyökkiin.
Wieten istui, selin ovea päin käsimyllyn ääressä, ja teki työtä.
"Kuule", sanoi hän, "sinä sanot että räätäli puhuu paljasta hölyn
pölyä? Mutta sanoppas sinä, kuinka on itsesi kanssa? Sinä teet työtä
turhanpäiten ja yhä turhanpäiten tässä kolkossa talossa, jossa kolme
juomaria aivan päättömästi isännöivät, piinaat ja kiusaat itseäsi
joka päivä vastahakoisten palvelustyttöjen kanssa?"
Wieten kääntyi nopeasti, ja katsoi häntä suurin silmin. Ensikertaa
puhui Jörn hänelle itsenäisesti ajattelevana, eikä hän osannut niin
kohta mukautua siihen. "Poika", sanoi hän, "älä päättömiä puhele!
Mene töihisi äläkä rupea viisastelemaan."
Silloin lähti Jörn nyyttineen miettivänä ulos.
* * * * *
Hänen ulkonainen elämänsä ei tosiaankaan ollut muuta kuin vaivaa
ja työtä. Isänsä sanoi toisinaan: "Hänessä on Thiesseniä liiaksi
ja elinijäkseen on hän jäävä veljiensä palkkalaiseksi." Tänään
kyntää, huomenna kylvää, ylihuomenna raskasta kotityötä, semmoiset
olivat hänen päivänsä. Aamuisin ensimmäisenä ja iltaisin viimeisenä,
ihminen jolla ei koskaan ole joutoiltaa ja pyhäpäivää. Hänen silmänsä
painuivat kiinni, kohta kun illallinen oli syöty. Silloin lähti hän
kohta kammariinsa ja nukkui sikeästi.
Hänestä tuli pitkä ja laiha, astuntansa muuttui paljosta käynnistä
raskassavisessa kyntömaassa voimakkaaksi ja raskaanhitaiseksi.
Lihaksensa tulivat vahvajänterisiksi. Hänelle ei ollut mikään
asia käydä koko päivä levähtämättä vakoa ylös, vakoa alas neljän
hevosensa jäljissä, käsi aurankurjella, ja vaikk'ei hän vielä ollut
kahdeksaatoista täyttänyt niin mielellään hän nisunkorjuussa otti
heinätarikkonsa nenään yhden sijasta kolme lyhdettä. Hänen olkapäänsä
tulivat leveiksi, ulkonivat ikäänkuin erikseen rakennettuina
syrjään päin, ja kasvonsa ahavoituivat auringossa ja suolaisessa
merituulessa. Hänen koko olentoonsa ja sanoihinsa tuli sitä hitaista
täsmällisyyttä ja raskaanlaista pätevyyttä, joka on ominaista
raskaasti mietiskelevälle luonteelle. Hänen kirkollakäyntinsä kävivät
harvemmiksi, mutta joka toinen tai kolmas sunnuntai teki hän sentään
suoraselkäisenä ja kasvonsa tyyninä ja vakavina kirkkomatkansa
sinisessä hyvästi-istuvassa nutussaan.
Syksyn tapahtumat olivat vaikuttaneet elähyttävästi häneen.
Vuosikausia oli hänellä jo ollut tämäntapainen ajatuskanta: Kaikki
autuus on siinä vaan, että on noin nenäänsä myöten ahkera aina, ja
raitis ja säästäväinen kuolemaan saakka. Mutta keskustelu pyhimyksen
kanssa, ja sitä seurannut uusi mietiskeleminen ja vertaileminen
vaikutti, että hän avoi silmiään hiukan taas ja kerran vielä katsoi
tarkemmin. Ja nyt havaitsi hän, ett'ei asia ollutkaan niin mutkaton
ja yksinkertainen. Oli muutakin maailmassa, kuin kunniallisuus
ja raha. Hän kävi jonkun verran avomielisemmäksi, herkemmäksi ja
lempeämmäksi.
Hänessä heräsi jonkullainen hiljainen harvasanainen mieltymys
muutamiin työmieslapsiin Kampilla, ja välistä hän istui
sunnuntai-iltapäivät heidän kanssaan niityn rannalla, ja
leikkeli heille huiluja pajunoksista ja auttoi pienimpiä, jotka
tottumattomilla käsillään yrittivät nitoa vitjoja kukkasten varsista.
Talvisin taas säilytteli hän omenoita kirstunsa pohjalla oljissa
ja naureskeli, kun lapset koulumatkallaan tulivat pihan poikki ja
sitte yskivät tai puhuivat kovaäänisesti tai muulla tapaa koettivat
ilmoittaa läsnäoloansa, he kun eivät suoraan tohtineet tulla
pyytämään niitä häneltä. Hän oli nimittäin heistä liika vakavan
näköinen ja liika pitkäkin jo tohtiakseen semmoista.
Välistä, talvisina iltapuhteina nouti hän esiin Littrow'insa, katseli
taivaankarttoja, jotka olivat liitteinä kirjassa ja meni ulos
puutarhaan tähtikirkkaaseen yöhön, etsi merkityt tähdet ja painoi
mieleensä niiden nimet. Mutta niinpian kun hän huomasi, että tämä
tempasi hänet mukaansa, että hänessä heräsi halu oppia tämä kaikki ja
enemmän vielä, kun hän huomasi että halu oppia nousi hänelle päähän
kuin viini, silloin säikähti hän ja kätki kirjan takaisin kirstuun,
aivan pohjalle, olkienkin alle, joihin omenat olivat kätketyt.
Kokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi
hän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään
laivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne
näyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat
kätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa,
olivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki
syvemmältä nyt ja varmempana.
Niin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne
sattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja
uutta havaintoa ja etääntyivät taas.