"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet
rohkeammaksi."
Pois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi
toisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä
voimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.
Lisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen
miellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan
ja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli
sitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä,
niin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein
tienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin
vaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki
hänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen
raikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan
samallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti
niin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen
hiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.
Jörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän
vielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut
hänen rinnalleen.
Kun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada
tahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä
epävarmasti kysyi: "mikä sinun on?" vastasi hän rehentelevästi:
"Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin
mieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä:
sinun pitää oppia siihen myöskin."
Lisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: "Sitä en minä
koskaan tee."
"Älä nyt ole olevinasi!" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta
mukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin
vapaaksi.
"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö", sanoi Jörn.
Joku näki ja kuuli tämän ja nauroi.
Silloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni
istumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli
ylenkatseellisesti ympärilleen.
Hänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan
haluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan
taipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka
olivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään
aika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten
keskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän
pilkallisesti itsekseen ja joi.
Hannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan
siinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, -- selvänä oli hän
suuri kehuja ja itsensä pettäjä -- tämä sattui siihen, istahti hänen
vierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. "Minä kun luulin, että
sinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt
sinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt
näenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja
muut veljesi ja kuin isämmekin."
Silloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä
vaan ja ainoastaan odottanut tuota: "retkale" nimitystä. Hän löi
nyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko
pöydässä ja huusi: "Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata
kieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen _täytyy_ tulla juomariksi."
Hän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: "Kuka on
Uhleja koppavampi?" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri
alettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.
Muutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän
melun, ja joku huomautti: "Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on
hän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea
kolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista." Oli siellä sentään
eräs, Otto Lindemann -- sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten
luona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut
monilla valtiopäivillä -- tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija,
ja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui
näköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi:
"Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa
sentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä
kerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!" Ja hän ravisteli häntä niin, että
lasit hypähtelivät pöydällä.
Aamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.
Silloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen,
katseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään:
"Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen
olen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää."
Hän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. "Minulla ei ole onnea
koko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä,
kuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon.
Luulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi
koko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun
yhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi,
jolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin
maailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa
hänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen
minä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan." Niin valitteli hän
ja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.
Jörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.
Jörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti
häntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän
ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.
Yöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan
luona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi
hiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto
tähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän
rupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi
tyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: "Olen jo
kuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki,
mihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin
minä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden
huomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin."
"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi.
En voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen,
ellet sinä ota minua mukaasi."
Tyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä,
pianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin
kummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen,
jotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet
niin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä
oli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää
kotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä
naurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki
ihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen,
ja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen
kaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey.
Lähteä sen tien.
Tyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin
sillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi,
jos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi
kotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi
hänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle
luvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä
Ringelshörnille. "Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä
saat palata takaisin."
Suruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen
käsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja
kokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja
joka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään
pudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät
poskiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui
sunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja
sitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää
itselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi
hymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun
lähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän
nyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla
lopuksi hänen huuliltaan "jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä
muuttua hyväksi."
Kun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen
ylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli.
Hänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja
silmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.
"Niinpä!" alkoi Telse, "muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki
takana." Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi
hänen rakastettunsa talo. "Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on
minulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä
pienen aikaa iloita sinusta." Sen sanoi hän niin varmasti ja niin
iloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan.
Sydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan,
vaikkapa maailman ympäri.
Hänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut
kunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi.
Vapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin
kuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori
lämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen
sentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen
ihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään
ampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen
tielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä
näytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää
varmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä.
Lisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä
kukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä
paljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.
Tyttö puhui nytkin lempeästi hänelle kuin edellisenäkin iltana,
katsahti usein häneen ja nyökäytti päätään: "Onpa oikein mieleen
minulle, että sinä vielä tulet metsään asti kanssani, ja että
niin kauan vielä saan sinua katsella... Sinusta tulee kaunis ja
kunnollinen mies, Jörn, sen saat nähdä. Älä sinä pelkää, että sinä
joudut samoille huonoille teille kuin veljesi."
"Sinulla on niin varmapiirtoiset huulet ja syvät totiset silmät, ja
norja ja vahva olet sinä nyt jo. Kun katselen sinua, näytät sinä
minusta aina täydeltä mieheltä jo. Onpa vahinko: olisit sinä viittä
vuotta vanhempi, silloin sanoisin: Tule mukaan; mutta nyt ei se
käy päinsä. Sillä jos nyt lähtisit mukanani ja sitte jälkeenpäin
tulisit miesikään ja saisit miehen ajatukset, silloin voisi minulla
olla ainoastaan jotain äidillistä kohtaasi ja sinusta tuntuisi
epämukavalta olla minun kanssani. Voisitpa ehkä ajatella tähänkin
tapaan silloin: Olipas se viekas silloin Ringelshörnillä, kun otti
minut mukaansa, se tahtoi mahdollisimman kauaksi saada nuoren miehen
itselleen. Molemmat mahdollisuudet olisivat yhtä kamalat. Mutta tätä
et sinä nyt vielä käsitä; tulevaisuudessa tulet sentään huomaamaan
sen, sillä sinä pidät minusta ja tiedät, että minä puhun totta."
Aulanko lepäsi vielä tummana hämäränharmaan ja valottoman taivaan
alla, mutta vähitellen muuttuivat pilvet ikäänkuin etäisten salaisten
tulien maalaamina vaaleanpunerviksi. Ja kun he yhä jutellen
käyskelivät edelleen puikahti kuin mahtavia kultasia viiruja metsän
ylitse, jotka ulottuivat ylös taivaanlaelle saakka. Ja kohta ilmeni
auringon tulipunainen kehrä metsäpolun yllä.
"Älä koskaan usko, mitä ihmiset jo puhuvat ja vieläkin tulevat
puhumaan minusta. Olen yhtä puhdas kuin sinä. Jos pysyisimme yhdessä,
alenisin minä silmissäsi ja muuttuisin halvemmaksi. Mutta jos minä
nyt lähden, etkä sinä saa enää kuulla minusta mitään, on sinulle
jäävä kaunis muisto minusta, oletpa pitävä minua parempana kuin
ansaitsenkaan. Tulen näkymään sinulle kauniimpana ja puhtaampana, ja
sinä olet saava ylpeyttä ja rohkaisua siitä, että sinulla jo niin
nuorena oli niin hyvä ja ylevä ystävätär."
"Älä luule, että se, mitä olet viime päivinä saanut kokea, on oleva
turmioksi sinulle. Emme nyt koskaan kumminkaan saa jäädä viattomiksi.
Näyttää kuin ei semmoinen olisi sallittuakaan. Kohtalo ei saa rauhaa
ennenkuin se on tehnyt meidät syyllisiksi. Siitä vaan riippuu kaikki,
jos sinä lankeemuksestasi huolimattakin säilytät uskosi hyvään etkä
hyljää lempeyttä ja uskollisuutta. Olla syyllinen ja väsyä pyrkimästä
hyvään, kas siinä on kuolema. Olla syyllinen ja kuitenkin kamppailla
hyvän puolesta, se on oikeata ihmiselämää. Sinä olet sisällisesti
vahva, sentähden pidän sinusta. Mitä sinä näinä päivinä olet kokenut,
se ei ole sinulle sen suuremmaksi pahaksi kun myrsky nuorelle
lujalle puulle. Jonkun viikon on myrsky vielä puhaltava ylitsesi,
olet tunteva itsesi onnettomaksi ja levottomaksi ja ihmiset tulevat
nauramaan sinua. Mutta sitte on kaikki ohitse, ja silloin olet
huomaava, että olet varttunut vahvemmaksi ja että seisot lujempana ja
näet kauemmaksi."
Niin puheli hän tyyneen varmasti ja asteli reippaana ja ikäänkuin
huolettoman hilpeänä hänen rinnallaan. He katselivat toisiinsa
käydessään ja tytön hiukset, jotka olivat valkeat kuin Jörninkin,
punersivat aamutaivaan rusosta. Jörn mietti, ettei hän enää koskaan
saisi elää tällaista hetkeä, niin kipeätä ja niin ihanaa; hänkin
nimittäin tunsi nyt, että heidän täytyi erota. Kuunnellessaan
hänen varmoja ja vakavia sanojansa, oli hänelle selkeentynyt eron
sisällinen arvo ja sisällinen katkera välttämättömyys.
Tyttö osoitti aurinkoon, joka tyyneesti ja tulisesti taisteli
suurten, harmaiden ja revenneiden pilvien kanssa. "Näetkö? Tuossa
seisoo kuin suuri harmaa talo. Mutta siinä leimuu, tuli liehuu
ikkunoista ja ovista. Seppä takoo siellä sisällä, hehkuva rauta makaa
leveänä ja paksuna alasimella. Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla
huolissani. Meitäkin on kai joku onni odottamassa vielä."
"Ja lähde nyt! Lähde ripeästi, ettemme kiusaa toisiamme."
Jörn seisoi värähtelevin huulin hänen edessään ja katseli häntä.
"Ei tämä ole helppoa, sinä! Tule tänne!" Hän suuteli Jörniä
sydämellisesti ja tulisesti. "Tule kunnon mieheksi!" Hän katsoi häntä
kerran vielä ylhäältä alas. Hänen silmänsä olivat iloisen kirkkaat.
"Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani." Sitte lähti hän
kevein askelin, ikäänkuin lähtisi hän juhlaan, alas metsäpolkua ja
katosi seuraavan pähkinäpensaan taakse.
Jörn seisoi vielä hetken, hengitys tukossa ja vesissä silmin;
sitte lähti hänkin pitkin askelin siitä. Hän löysi vaatenyyttinsä
pensaikosta, jonne hän oli pannut sen ja pukeutui vallin suojassa
työpukuunsa. Sitte juoksi hän pitkin harppauksin kankaan poikitse,
juoksi mäkeä alas ja nouti hevoset laitumelta. Nopeassa ravissa
ratsasti hän pihalle, ei mennyt sisäänkään, vaan valjasti hevoset ja
teki työtä koko päivän ulkona pellolla.
Mutta niin helpolla hän ei siitä seljennyt.
Seuraavana päivänä näkivät veljet hänen, pilkkasivat ja ivailivat
häntä, että hän oli ollut niin pelkuri tuhman koulumestarin tytön
edessä, ja että hän jälkeenpäin oli käyttäynyt kuin hurja.
Jälkeen puolenpäivän, kun hän tuli vaihtamaan hevosia pihalle, oli
kaikki jo tiedossa heillä. He sanoivat, että nyt hän oli ijäksi
häväissyt koko perheensä hiekkatyttöineen. Olisi ollut parempi, jos
olisi lähtenyt hänen mukanaan pois. Koko kylä oli vallan mylläkkänään
mokoman uskomattoman jutun tähden. Oli ollut viitenä yönä tuon naisen
luona. Nyt eivät he hänen tähtensä voineet näyttää itseään kylässä,
hän itse nyt ainakin oli kaikiksi päivikseen joka paikassa mennyttä
miestä.
Ja kun hän illemmalla, välttääkseen talonväen katseita, lähti
yksikseen käymään ulos pelloille, pujahti eräästä ojasta peltotien
vierellä esiin punatukkainen pää, ja August Krey, joka oli
leikkaamassa ruohoa vuohelleen nyökäytti päätä hänelle ja sanoi:
"Sinä Jörn, kuuleppas, isä käski sanoa sinulle: yhdellä, käski hän
sanoa, yhdellä on ristinsä naisista, toisella rahoistaan. Ja hänestä
et sinä ole valinnut parempaa puolta. Sen hän käski sanoa, Jörn."
Yöllä oli hänellä kummallinen uni: hän istui taaskin samalla kivellä
kankaalla maantien vierellä, jolla hän eilisaamunakin oli istunut.
Silloin tuli kolme ihmistä tietä. Keskimmäinen oli vanha, arvokkaan
näköinen mies, kummallakin puolellaan olivat lapsensa, nuori
mies ja nuori tyttö. Tyttö oli sama, jonka kanssa hän eilen oli
käynyt, nuorta miestä ei hän ollut ennen koskaan nähnyt. Hän näytti
sotilaalliselta maamieheltä, hän astui varmasti ja reippaasti, oli
jalon ja kauniin näköinen, ja silmistään loisti rohkeus ja lempeys
niinkuin hän muutenkin hyvin paljon muistutti sisartaan toisella
puolella.
Kun nämä kolme menivät hänen ohitsensa, pysähtyivät he Ja puhelivat
hänestä ikäänkuin jostain nukkuvasta. Tyttö sanoi: "Herätänkö
minä hänet, että hän lähtisi mukanani." Vanhus katsoi kummallisen
syvämielisellä katseella häntä rintaan ja sanoi: "Voithan käydä
hänen kanssaan metsän rantaan asti. Näytä tähdet hänelle, kuinka ne
vaeltavat, ja kuinka aurinko nousee ja mitä lintuja ne ovat, jotka
istuvat pähkinäpuussa." Nuori mies taas sanoi: "Jos sallit, lähden
minäkin hänen kanssaan: hänhän on minun veljeni." "Ei vielä", vastasi
vanhus. "Kun hän saapuu metsään ja siellä on hämärää, silloin saat
sinä lähteä hänen kanssaan. Pitäkää huolta siitä, lapset, että hän
tulee onnellisesti kotiin, hänellä on parhaat vaatteet yllään." Tyttö
kysyi: "Noudammeko Lisbethin mukaan? Hän pitää hänestä paljon." "Ei
vielä", vastasi vanhus, "vielä ei hän osaa kunnollisesti kyntääkään."
Poika kysyi: "Otammeko isän mukaan?" "Ei vielä", vastasi vanhus,
"hänen pitää vielä kantaa häntä jonkun matkaa. Hänen pitää vielä
käydä hitaasti edelleen, yksikseen, ja aina lapioida, kunnes kuorma
on valmis ja vankkurit täynnä."
Hän kuuli tämän kaiken, ikäänkuin joku, joka on juuri herännyt
unesta, eikä oikein ymmärrä, mistä on puhe. Vanhus lähti edelleen,
hän kuuli selvästi askeleet tiellä. Molemmat nuoret jäivät hänen
luokseen kiven ääreen seisomaan. Mutta hän unohti ne samassa,
sillä hän kuuli Wietenin äänen, joka puhui: "Enpä olisi uskonut
mahdolliseksi, että laupias Jumala omassa haamussaan kulkee keskellä
päivää Wentorffin nummitietä. Hän näyttää kuin joku Dithmarschilainen
talonpoika, mutta käynnistä hänet kohta tuntee."
Silloin tuumi hän, että nyt voi hän kaikessa rauhassa nukkua taaskin,
ja niin hän tekikin.
Hän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: "Jörn, jos
sinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös
jo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä."