Niiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan
niinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut
tavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle
neljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut
siihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi
pitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän
tapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä
kahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään,
että oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli
hiljaisessa levossa -- yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa,
kaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät
puhtaina, -- mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut
aamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja
hävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi
levottomuudeksi.
Veljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi
tanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. "On niin hauskaa", sanoi
hän, "että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä.
Sinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että
saat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa." Hän
nyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri,
tanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja
nauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: "Hän on niin armas pieni
olento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen." Hän
lähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.
Hän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä.
Muutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt
ravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli
miehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika,
kummastelivat he, ja sanoivat: "Mutta senhän pitäisi olla semmoisen
uneksijan." Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen
kanssaan. He tuumivat näinikään: "Mutta tuopas on korea poika, ja
millaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta,
kun ne hymyilevät."
Siellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän
tuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat
häntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas
itseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta
siinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että
hänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas
katsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: "Jospa tietäisitte,
että tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua." Hän oli kuullut
veljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta
ei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli
kaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja
tarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.
Siinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän
mielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun
katseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa
mielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja
että hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin
ymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen
tanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat
kasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa
hänen suosionsa.
Siihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä
kotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet
syliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei
hän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.
Silloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni
istumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn
katseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä
koskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana
päivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan,
jotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä
kun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen
paremmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä
halu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti
jokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän
rohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.
Hänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä.
Ne tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne
huoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.
Tuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä
ja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen
raskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen
pieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. "Kuule sinä, Harro
Heinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans
Jarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään
tee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth
mukaan ja tule kanssamme."