Eräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä
riippuivat tertut kellervinä -- asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse
olallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti
hänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti,
ilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin
hämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo
pujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla
äänellä: "Kuules Jörn tuleppa tänne."
Jörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli
par'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin
otti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina
ainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti
tervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth
taas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä
vainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth
taas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä
käytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi
ja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja
käytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden
hän olikin pysytellyt etäämpänä.
Lisäksi tuli, että luonto oli heidän kanssaan leikkinyt vanhaa
iänikuista leikkiään. Oli irroittanut näiden kahden lapsen, jotka
ennen koulupihalla ja Ringelshörnillä olivat olleet niin hyviä
leikkikumppaneita keskenään, kädet ja vienyt kummankin omaan
vieraaseen maailmaansa, kauas toisistaan, vienyt kummankin omiin
kirjaviin uniinsa, oli hymyillyt vaan viisasta ystävällistä hymyään
ja eroittanut liittyneet kädet. Niin se tekee aina. Sitte, vuosien
jälkeen, kun se hiljaisessa yksinäisyydessä on kypsyttänyt kummankin
valmiiksi, vie se lapsensa yhteen taas, mutta silloin ne eivät
enää kohtaa toisiaan leikkitoveruksina, kohtaavat sukupuolensa
edustajina... Jörn Uhl tulee tänään yhteen Lisbetin kanssa. Mutta
se kohtaus ei ole oleva mikään hyvä ja onnellinen kohtaus, sillä
kumpikin ovat he valmistumattomat vielä, eivät ole lapsia enää, mutta
eivät täysi-ikäisiäkään vielä, asustavat kumpikin omaa vierasta
maailmaansa.
Lisbeth nojasi aitaukseen, ja kertoili toimitteliaasti että nyt
hänellä oli pitkä loma-aika, kaupungin koulu lakkautettaisiin nyt, ja
ennenkuin uutta ennätettäisiin perustaa, menisi pitkä aika. Joko hän
oli kuullut, että hän aikoi opettajattareksi.
Ei. Ei hän ollut kuullut. Ei hän ollut ikinä kuullut että löytyikään
mitään opettajattaria. Hän kysyi arasti, tulisiko hän piakkoin Elsbeä
tervehtimään.
"Ah", vastasi Lisbeth ja heitätti päätään. "Elsbe on vuotta vanhempi
kuin minä. Ja ne ovat aina niin toisellaisia. Ei minulla ole ketään,
jonka kanssa minä voisin seurustella. On niin hirveän ikävää."
Jörn arveli että hänen sentään pitäisi tulla, Elsbe tulisi varmasti
niin iloiseksi. "Niinkö luulet?" kysäsi Lisbet epäilevänä. "Ja minä
kun jo luulin, ett'ei Elsbe enää ollenkaan voi sietääkkään minua.
Hän oli tuonnoin, yhtenä iltana ikkunani alla, ajatteles, kun jo oli
pimeä ihan, ja sanoi, etten minä ymmärrä vielä yhtään mitään, että
minä olen ihan vallan lapsi vielä... Oletko meidän kanssamme, kun
minä tulen teille?"
"En", vastasi Jörn, "minun täytyy aina olla työssä. Etkä sinä illalla
saa tulla, silloin lähtisi Elsbe sinua saattamaan, eikä se olisi
hyvä." Tyttö antoi päänsä painua ja mietti. "Mutta sinähän voit sitte
tulla meille joskus."
Jörn säikähti semmoista ajatustakin. "Ei", vastasi hän, "se ei käy
päinsä."
"Niin, mutta eihän sinun tarvitse tulla sisään. Tulet puutarhaan.
Tulet tuolta takaa ympäritse. Isoisä ja iso-äiti istuvat silloin aina
tuvassa ja lukevat."
Jörn heitti nopean katseen tyttöön. Hän näytti hänestä erinomainen
suurelliselta ja ylhäiseltä, oli vallan ihme että ollenkaan olikaan
maan päällä jotain niin siroa ja somaa. Mutta ei hän voinut
kuvitella, että olisi mitenkään hupaista olla puheissa hänen
kanssaan. Yhdeltä puolen se kyllä olisi hirveästi miellyttänyt, mutta
toisaalta arvasi hän, että asia kävisi varsin hankalaksi. Tyttö
pysyi sentään asiassaan: hänen piti tulla vaan. Hän otti asian niin
luonnolliseksi, ja nyökäytti niin päättävästi päätään siihen, että
hänen piti kuin pitikin luvata.
Koko iltapäivän ajatteli hän sitä, kuinkahan tämä ilta oikein oli
päättyvä. Kuvaili hän semmoistakin mahdollisuutta, että tyttö muitta
mutkitta lähettäisi hänet suoraa päätä pois, hän kun olisi niin ylen
ikävä Tämmöinen mahdollisuus tuntui hänestä melkein hupaisimmaltakin.
Mutta tuntuipa hänestä toisinaan mahdolliselta sekin, että hänen
onnistuisi huvittaakin häntä, ja saada arvoa hänen silmissään.
Juolahtipa mieleensä ruveta miettimään, mistä asioista hän oikein
ottaisi puheiksi hänen kanssaan, ja keksikin hän yhtä ja toista. Hän
päätti, että noin hieno tyttö etupäässä vaatisi oppineisuutta. Hän
muisti muutamia keskusteluja opettaja Petersin ja papin välillä,
joita hän oli kuunnellut kirjainsa äärestä. Hänen tietopiirinsä
ei kyllä ollut ylen laaja, mutta sai hän sentään muutamia asioita
kokoon, jotka näyttivät sopivilta. Aluksi päätti hän ruveta
puhumaan uudesta höyrylaivareitistä Tanskaan, sitte ottaisi hän
puheeksi maanviljelyskoulut, joita siihen aikaan juuri oli ruvettu
perustamaan, senjälkeen haudontakoneet kananmunia varten, ja lopuksi,
joll'ei tässä riittäisi, rupeisi hän vielä puhumaan indialaisten
tavasta polttaa leskensä, josta hän äskeisin oli lukenut muutamassa
lehdessä, joka käärepaperina oli sattunut hänen käsiinsä kaupungista.
Hän suunnitteli, että hän ikäänkuin sattumalta johtuisi näihin
asioihin, alkaisi esimerkiksi näinikään: joko hän oli lukenut siitä,
että... tai näinikään: mitä tuumi hän siitä että... tai näin: oliko
hän kuullut että... ja latelisi sitte kaikki viisautensa esiin.
Hän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita
ja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin
mennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse.
Siinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon
heitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria
oksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui
lepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan
veden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti
surumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä
löi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä
tullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse
pitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään
liejuun.
Hän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän
silmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin
suruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin
leskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö
kertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika
kysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi
ennemmin jotain hauskaa.
"Oi ei", vastasi tyttö, "täytyyhän oppia tuntemaan elämän
surullisetkin puolet."
Sitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko
naiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se
kaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis
polttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi
nimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas
puhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta
oli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu
kello.
Tähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt
rupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja
olivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä:
hän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia
penikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin,
jonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö
oli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista
vierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän.
Viimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka
joku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut
kuulla. "Mitä se minulle kuuluu?" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä
oli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti
kaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä
tunsi hän entisen tyllityttinsä...
"No niin ja", virkkoi hän, "mistä sitten puhuisimme."
Silloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat.
"Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri
eivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään.
Minusta se on aivan sopimatonta... Mutta kuule", huudahti hän,
"sinunhan riippuu jalkasi vedessä."
Hän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta,
että nyt hän istui vallan onnettomana siinä. "Kuule", sanoi hän,
"noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat
käyvät yläluokkalaistenkin kanssa." Jörn nousi tottelevasti ja
katseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi
tyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän
pukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän:
"Juoksenko minä nyt sinua vastaan?"
Jörn vastasi: "Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua", ja
asettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin
olisi hänen pysäytettävä hevonen.
Tyttö nauroi vallattomasti hänelle: "Enpäs teekkään", sanoi hän,
"rutistaisit minut kuoliaaksi pian." Sitte lähti hän sopivasti alas,
huolellisesti suojellen hameenpalteitaan.
Nyt käyskelivät he matalain omenapuiden varjossa kapeita käytäviä
edes ja takaisin, ja tyttö alkoi: "Sinähän et silloin muinoin
tahtonut minun kanssani lastenjuhlalle, muistatko vielä?"
"Jos isoisäsi olisi sanonut: 'lähde sinä Lisbethin kanssa', niin
olisin mielelläni lähtenyt kanssasi. Mutta en uskaltanut itse
sanoa sinulle sitä." Hän veti henkeään syvästi, kun hän oli saanut
sanotuksi tämän, ja katsahti sitte odottavasti häneen. "Kuule,
sanohan, jos nyt olisivat tanssit, tanssisitko sitte minun kanssani?"
"Paikalla. Alusta alkaen loppuun asti." Hän katsahti tyttöön. Hänen
silmissään loisti koko hänen vilpitön ihastuksensa.
"Niin vai!" tuumi tyttö. "Mutta sanonko minäkin jotain sinulle?...
Nyt en minä taas tanssisi sinun kanssasi."
Jörn antoi päänsä painua ja tuli hiljaiseksi. Hänestä tuntui niin
luonnolliselta, ettei hän tahtonut tanssia hänen kanssaan.
Silloin muuttui tyttö taas kuin huhtikuun-ilma, puhkesi nauramaan ja
sanoi miellytteliäästi: "Enhän minä sitä niin vakavasti tarkoita,
kuules sinä. Luulenpa, että sittenkin tanssisin kanssasi. Mutta sinun
täytyisi ottaa minusta niin, kuin ne kaupungissakin, ymmärrätkö,
siten kohteliaasti ja keveästi... Mutta nyt sinun pitää lähteä
takaisin jo. Minä tulen saattaman sinua raitaan asti, siellä sanomme
hyvästit. Mutta tule sunnuntaina taaskin, istun tässä puulla ja
odotan sinua."
Kun Jörn saapui raidan luokse, jättivät he hyvästit ja erosivat.
Niin kohtasi Jörn pienen leikkitoverinsa taas. Hänen ystävällisellä
avullaan näytti Jörn Uhlissa kehitys lapsesta nuorukaiseksi
tapahtuvan luonnollisimmin ja armaimmin. Näytti kuin tulisi elämänsä,
ainakin rakkauteen nähden, kulkemaan suoraa latua.
Elleipä vaan olisi kahdeksaa päivää myöhemmin sattunut se sannanajo!
Ellei sitä sannanajoa olisi sattunut, olisi Jörn Uhl päiviensä
päätteessä saattanut kysyä: "Nuoruuden synti? Mitä semmoinen on? Olen
nuoruudessani oppinut tuntemaan työtä ja vaivaa, en syntiä." Ei olisi
hänen koskaan, kuten Jasper Kreyn ja kaikkien muittenkin, tarvinnut
rutistaa otsaansa ryppyyn, kun muisteli sattunutta nuoruuden
hairahdusta. Mutta, ikäänkuin täytyisi ihan aina käydä niin ja
ikäänkuin täytyisi kaikkien, parhaimpienkin saada lokaa saappaihinsa
ja tahroja takkiinsa, niinpä sattui tämäkin sannanajo, ja koko tuo
eheä virheettömyys sai pahan repeämän.
Pahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä
Ringelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli
pilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä,
yltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään
henkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä
osaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla,
antoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä
tyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä
tasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta
mietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa
että tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä,
joka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen
ihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.
Mutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse
Dierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa
lähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa
täysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi
kepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän
kuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri
ja huusi vastaan hänelle: "Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl?
Tänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi
tahtonutkaan ruveta pyhää viettämään." Tyttö seisoi kellervän
valkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse,
ja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti
reippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta.
Samallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja
vartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli
hänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.
Kymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen
parhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli
pieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete
oli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen
kangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman
ylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin
tapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä,
siten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla
sattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut
molemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän
omaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen
kuin heidän luonteenlaatunsakin.
Nuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli
tähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään,
jonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle
vastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä,
josta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka
olisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman
kanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja
mailtaan huono.
Oh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka
asui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä
ollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi
sentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä
luona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja
tavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä,
mikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän
hyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti
sitä, ja virkkoi joskus leikillään: "Vahinko, etten enemmin ole häntä
tuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle." "Kuule",
sanoi ystävätär siihen, "kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin
ajatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi,
ja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin
sinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin
sinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä
kasteesta."
Oli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka
muulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä
ja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin;
vasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös
nähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he
toisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin
paikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö
vaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät,
ikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa,
kuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.
Kun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi,
vaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen
elämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi
saattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti
astumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade
roiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä
kellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä
horjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja
pidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen,
katsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin.
Mutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse
pilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle,
niin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä
tiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he
päiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa.
Silloin pelästyivät he ja pakenivat.
Vuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.
Tyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi
vapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin
ja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja
neilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei
voinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle
kosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria
miehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät
rauhaan hänet.
Mieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät
vanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka
sanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan
mitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs
mietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin
häntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan
kaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton
ensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän
ruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja
avioliitto jäi lapsettomaksi.
Vuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla
kohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli
hänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen
tilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän
kukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat
joskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta
kummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus
saisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan
toisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa
hiukan maltillisemmaksi.
Telse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin.
Tämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän
äkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä
levottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas
neljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli
ihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä
kävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä
ylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.
Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen
aamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei
ollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan
rakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli
raikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä
kummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi:
kaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään
muuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle,
ikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole
siihen voimaa.
Hän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että
hänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei
hän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki
hyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt
vaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta,
mutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja
pilkannut häntä.
Tyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle
vastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta
sanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.
Muutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä
puutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi:
hän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa
pois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun.
Ja helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä
myöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin
aina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin
silmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä
jonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja
erosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista
kohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella
vanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että
mies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä
lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku
vetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi
ja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän
oli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti
ja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi
niin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen
ainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen,
sekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä
kummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän
voisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle
miehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.
Jo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään.
Naimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä
kauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu,
että hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin
hän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka
sentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja
sitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen
ja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi
kertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä
miellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa,
joka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja
huolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja
mennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi
hän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon
nuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui
joskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen
ja puheli iloisesti itsekseen: "nyt olet vapaa siitä entisestä, ja
nyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen." Ja kun
Jörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli
iloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi
tyttö itsekseen ja ajatteli: "siitä tulee ihan mukava morsius, ihan
vaaraton, ja kuitenkin hauska."
Kun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat
saaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä
tupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän
ääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja
ylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä
naurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän
uteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut
mitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen
iloisesti harmaita silmiään: "Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla
on semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on
kokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset
kasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan.
Semmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin
vielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa."
Jörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.
Tyttö yritti vielä kerran ja kysyi: "Miltähän sen oikein pitää
näyttää, josta sinä osaat pitää?"
Silloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli,
että Jörn oli närkästynyt -- hänen omaakin turhamaisuuttaan oli
hiukan koskenut -- astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja
hymyillen: "Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen
arvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi
minulta?"
Silloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä
seisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin
mielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai
itsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen
liekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet
tylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.
Seuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja
kolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin
hän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet
viljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä
maailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.