"Jätä nyt, Trina! -- Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta
vastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin
ei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun
tuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä
kuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi
itsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa:
'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa,
niille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on
ravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja
ahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja
vaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu."
"Niinpä niin", vastasi Jörn, "sitä en minä pysty ajattelemaan
selväksi."
"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai
eikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka
paljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa
tuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä."
"Ethän voi luulla", tuumi Jörn, "että kaikki työntekijät olisivat
ahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle
itsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?"
"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!"
"Minä!" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. "Jos minä
tänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin
10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen
yhtään ainoatakaan markkaa?"
"Vaiti nyt", vastasi Jasper Krey, "puhutaan jostain muusta."
Silloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni,
ikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi
Trina Krey yönutussa ikkunassa. "Kerronpa nyt kerrankin sinulle
juurtajaksain koko jutun, Jörn."
"No, kuunteleppa sitä!" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn
Uhlille.
"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen,
joka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me
noudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi
kaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat
kultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle
ja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille
laskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.
"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän
perästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää,
sitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja
rupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.
"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän
istui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni
istumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi
valkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon
minä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso
hakkuukirves.
"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin
pelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi
hänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää
tarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa
olisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei
millään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja
sai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.
"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi
kokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja
väitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi
selvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi
kaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla
ainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen
nälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan
kirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja
sanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle:
mene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.
"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin,
kirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden
opettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä
kuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla
ja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään
ihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä,
kuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja
ja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina!
Ja politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja
löit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on
rahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka
päivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut
mitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä,
sitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas
niinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin
viisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!"
Hän sulki ikkunan.
"Loisinpa vetoa", tuumi Jasper Krey, "jos joku tarjoisi hänelle:
tässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin
valitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä
erittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle.
Mutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse
kertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin
vaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli
sitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut
semmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee
kahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja
käsitellä."
"Turhia", sanoi Jörn, "tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi
siitä, juot rahat."
"Mitäh?" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja
moittivasti. "Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!"
"Hjaah, moni kyllä", virkkoi Jörn, "mutta eivät läheskään kaikki."
Hän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella
puolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.
Niin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka
yhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle,
koira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin
hiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana
ja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska.
Varovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.
Sitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä.
Isäntärengillä -- hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli
radanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä
sillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten
seisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen -- tällä Harke Siemillä oli
harmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä
enää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien
vierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä
silmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti
niin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään
tekoon.
Sitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin
tyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte
Hampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.
Kuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien
poikki.
* * * * *
Samana iltahetkenä istui Hampurissa, muutaman korkearakennuksisen
kadun varrella, aivan Pietarinkirkon vierellä, eräs nuorukainen
eräässä kirjakaupassa ja odotteli vanhimpana oppilaana, tavallisen
myyntiajan jälkeen, ilmestyisikö vielä joku myöhästynyt ostaja.
Hän oli papin poika Lüneburgin kankaan rajamailta, oli saanut
kasvaa vapaasti ja oli aikaisin joutunut riitaan latinan kanssa.
Mutta saksankielisistä kirjoista hän piti, ja sitä enemmän,
mitä kirjavampia ne olivat. Isänsä oli silloin toimittanut
hänet kirjamyymälään Pietarinkirkon luona, joka oli kirjoja
täynnä lattiasta lakeen saakka. Hän oli mielellään mennyt sinne,
mutta pianpa selveni, ett'ei tämäkään vielä ollut hänen oikea
elämänihanteensa. Kirjoja löytyi yllinkyllä, ja hän sai kyllin
selailla niitä, saipa hän iltaisin toisinaan ottaa jonkun niistä,
joka miellytti häntä, mukaansakin, ja lukea sitä, mutta kaikki muu
puuttui, puuttui ikäänkuin oikea side niiltä kirjoilta: avara kangas
ja harmaat heinäladot ja leikkikenttä santanummella. Silloinpa tuli
nuorukaiselle ankara koti-ikävä.
Niinpä istui hän tänäkin iltana myymälän perällä kulmauksessa,
jonka portaat muodostivat, ja luki muuatta kirjaa, jonka nimi oli:
"Varpuskadun historia" ja jonka eräs Wilhelm Raabe oli kirjoittanut,
hän luki ja luki, eikä enää ollut Hampurissa, oli kaukana
Pietarinkirkosta ja leikki olkikattoisen pappilan luona, kiipesi
koivuun, joka kasvoi vallin Vierellä ja katseli kauas yli maiden
lähimpää kirkontornia. Silloin aukeni myymälän ovi ja nuori, hänen
ikäisensä työmies, voimakas lyhytkasvuinen nuorukainen, joka oli
pukeunut harmaaseen työpukuun, ja jolla oli pyöreät verevät kasvot,
virkeät uskaliaat silmät ja punerva tukka, ilmestyi tiskin ääreen
ja katsahti häneen. Kun lüneburgilainen hitaasti nousi ylös, latoi
ostaja melkoisen kasan hopeakolikkoja pöydälle ja sanoi: "ottaisin
tämän edestä kirjoja."
"Kirjoja?"
"Niin juuri, kirjoja! Kirjoja! Tiedättekö, onko joku Theodor Storm
kirjoittanut mitään kirjaa?"
"Storm? On kyllä. Se on kirjoittanut novelleja."
"Novelleja? En tietä, mitä ne ovat, mutta pelkään ett'eivät ne ole
niitä kuin tarkoitan. Tahdon puhua suoraan. Olen juoksupoikana täällä
eräässä liikkeessä, täällä Heikinkadulla ja olen odottanut, että
kerran saisin tavata teitä kahdenkesken. Asia on näin: meillä on
siellä kotona eräs vanha tyttö, oikeastaan on hänen nimensä 'Penn',
mutta hän tietää niin uskomattoman paljon että on ruvettu kutsumaan
häntä Älypää Wieteniksi. Tämä sama Älypää Wieten nyt on aina
väittänyt että muuan Storm ja Müllenhoff yhdessä olisivat aikoneet
kirjoittaa jonkun kirjan. Itse hän ei kyllä paljoakaan odotellut
niistä, mutta jos he kumminkin olisivat sattuneet saamaan toimeen
jotain, niin sen kirjan tahtoisin ostaa. Tässä on rahat. Niitä on
kuus' preussilaista."
Kirjakauppa-oppilas Pietarin kirkon viereltä vaipui istumaan
konttoorituolille ja jäi suurin silmin tuijottamaan tuohon
merkilliseen ostajaan. "Storm ja Müllenhoff? Mutta mistä siinä
kirjassa oikeastaan pitäisi puhuttaman?"
"Noh... sanoakseni lyhyesti sen... kuinka tullaan viisaaksi ja
rikkaaksi. Siitä juuri."
Silloin nousi lüneburgilainen seisaallen ja sanoi kovalla äänellä:
"Semmoista ei ole. Ei! Kaikkea muuta! Tulla jostakin kirjasta
viisaaksi? Tuhmaksi voitte tulla, sen sanon teille, monesta kirjasta.
Ja mielettömäksi toisista. Ja toisista surumieliseksi, toiset taas
saavat nauramaan. Voi muutamista löytää neuvoja yhteen ja toiseen
asiaankin, se on totta. Mutta kuinka tulla viisaaksi ja rikkaaksi?
Ei, semmoisia kirjoja ei löydy... Mitäkö Storm on kirjoittanut?
Odottakaas hiukan... katsokaas täss' on yksi. Tämän kirjan hän
on kirjoittanut. Siinä kerrotaan hyvistä ja syvämielisistä ja
uneksuvista ihmisistä. Hän on yksi meidän suurimpia runoilijoitamme."
Ostaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän
pintaan. "Ehkä Wieten sitten??... on ollut oikeassa hänestä siinä,
ettei hänestä ole mitään kunnollista tullut."
Lüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. "Minun
ajatukseni", alkoi hän, "on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja
ylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja
jälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei
viisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko
Lüneburgin kankaalta?"
"En, olen Dithmarschista."
"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi
ja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy...
Kirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini
itkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen
minä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan
minulle."
"Niinkö!" sanoi Fiete Krey. "Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No
niinkin!" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani
taskuun uhkaisin. "Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi
tahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että
pahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen."
"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua,
ja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran
vanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne."
"Minä olen Fiete Krey Wentorffista."