Seuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey
vihoissaan oli viskannut nurkkaan.
Koulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa
tuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa.
Rippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti
vanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden
häntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken
ainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei
ymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin.
Synti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika
varhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan
sai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan "Jumalan päälle."
Jörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala
näytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä
kammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta
jota selän takana hirveästi puijattiin.
Talon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä
vertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi
käydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran
osoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä
työnsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli
yhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta
ei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina
sattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai
jos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan
lypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi
pihan poikki pitkin askelin ja kädet -- taskussa ikäänkuin sattumalta
siihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa
tilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja
muutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän
ei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle
oli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät
korjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan.
Niinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se
oli hänelle voitoksi koko elinijäksi.
Siksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena
eräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin
hän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai
melkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen
säästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli
hänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut
ympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman
meno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja
rikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden,
kunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä
silmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä
hän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse
yht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa
tukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen
ja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan
maanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva
kirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä
ja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli
hänelle "iloista sanomaa."
Kun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen
ohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa
usein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta:
"Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin
minulle kuinka vako pitää ajaa." Tai tähän tapaan: "Katsos, poika,
siellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen
kerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti
Dreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä
täyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut
mistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn,
sanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen,
joka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun
asti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä
leikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin
silloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole
ikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä."
Isälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä
vastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena.
Epävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee
vanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki
osoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana
heidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat
häntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn,
joka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän
puolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä,
ikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä
vastaan.
Kun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui
pitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä,
niin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan
kaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille
veljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään:
"Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin
kymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua
vierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo
tuommoinenkin Uhl'in poikia?"
Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on
omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista
välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi
ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua
niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi
jäykkäjäseniseksi."
Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä
vähemmän ja juomme palkan."
Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli
viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin
siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan
silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin
vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä
kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat
elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina.
Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut
häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään,
ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja
surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät
esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan
jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin,
surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva
kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon,
joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen,
milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja
jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista
kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot,
joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja
hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja
hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja
hän sai taas levon.
Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse
väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen
levolle.
He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä
päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus,
jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.
Vanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä.
Muutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun
väliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä
istuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka
kerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä
olivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana
ovea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi
hän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi
levottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus
aukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta
ääntä pöydältä käsin: "Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!" Painunein
päin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: "Olisinpa
minäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!"
Sunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi
tuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli
lähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä
tuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui
hän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.
Jörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä
niinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi?
Kuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää
voi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka
laahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä,
joka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin
vakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: "minkä arvoinen olet?"
Sillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä
varmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme,
kokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina
juuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren
varttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja
neuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät!
Siitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.
Vanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen
kuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen
ohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus
Uhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja
tiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen
kummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa
alla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset
elämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun
tässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein
tasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia
väittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme?
Koulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme
oppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet
omin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.
Jasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena
oli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta
hallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn
onnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä
onnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana.
Niinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin,
jonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran
nolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos,
ja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen,
tekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran
vitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt
maailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut,
olisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan
nolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui
jonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä,
valitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun
tytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai
koti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli
lapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt
päivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi
tulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja
hevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.
Mutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana,
silloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia
naapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja
kuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota
hän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä
vuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana
aina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti
kypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.
Ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä
yhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen
vahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa,
joutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että
hän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman
ja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä
pilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen
ohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän
talouttaan hoiti.
Hänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta
ja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan
avonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä
ja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti
puheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella
lavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli
näperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi
omaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä,
eikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän
ei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen
ollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän
henkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja
siitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä
hän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen
huomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja
mikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen
ajatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon,
politiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi
huomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen,
ja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni,
muuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa
ohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka
hajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta,
jonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.
"Jörn", sanoi Jasper Krey, "mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa?
Sinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä
sanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus
jaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne;
nyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän
leveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me
menestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän
hiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä
meidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi
koiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni
taloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne:
'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään
ylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl!
Menkää emännän puheille!"