Varsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha
maalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta
ja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla:
vasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä
lähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama
poika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen
rautaista lukonhelaa oli lause: "Herran siunaus teke rickax ilman
vaivata." Alimmaisena luki "Klawes Uhl 1624."
Kolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja
arvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt
ja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja
yhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon
erottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä
oli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää
maalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti,
ja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään
arvata arkun entistä merkitystä.
Jospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on;
olihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se
on vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat
niitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun
käytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti
rakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä
nauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat
kuin kimeä ja kumea taonta pajasta.
-- Tule tänne, Fiete! -- huutelivat lapset, -- Tääll' on välipalaa.
-- Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten
sen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja
huiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja
heilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.
-- _All right!_ -- sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata
muistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.
-- Päätetty mikä päätetty, -- virkkoi Jörn. -- Kun minä nyt lähden
talosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä
töskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.
-- Niin, niin! -- puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä,
miehekkäällä rintaäänellä. -- Ylen on minun ollut työläs tehdä
ratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan
mulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä
poltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se
ymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.
-- Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, -- sanoi Jörn. -- Pianhan
se käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet
naimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän
huolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä
muuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla
jo muijaa tiedossa?
-- Siitä ei hätää, -- vastasi Fiete Krey. -- Akkaväkeä on maailmassa
kyllä.
He söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta
kirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.
-- Jospa toki jo olisit koulussa! -- virkkoi Elsbe, maltittomasti
kalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.
-- Kyllä se asia lukkoon saadaan, -- sanoi Jörn, nyrkkiänsä
puistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. -- Se tuntuu _niin_
hauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta
kirjatyö, -- se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti
arveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy
Fieten jäädä tänne.
Fiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun
kanteen. -- Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja
pidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.
Jörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.
-- Kas niin, -- sanoi Elsbe. -- Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles,
minä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle
eikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä
kaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.
-- Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, -- virkkoi Fiete.
-- Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.
-- Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.
-- Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole
meidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon.
Heikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan
takin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka
vanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä
toisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs
enää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää
jäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä
Uhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: "Lapset, menkää
naimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään." Niin se
käy, ja niin sen käydäkin pitää.
Tyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro
Heinsenistä.
-- Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista
vuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa.
Jos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.
-- Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma
poika.
-- Hoh-hoijaa! -- virkkoi Elsbe, venytellen. -- Ota nyt ja kerro
jotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä
ja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen
markkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta
tanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen
tuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi.
Minä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun
pitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.
-- Se on tietty se, -- vakuutti Fiete Krey, -- jok'ainoaan. Eihän
siitä sen enempää.
-- Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.
-- Niinkuin nakutettu.
Elsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen
sinne tänne.
-- Siitä tulee hauskaa! -- sanoi hän.
-- Lähdepäs nyt menemään, typykkä! -- virkkoi Fiete Krey. -- Minulla
on vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä
ensimmäiseksi tässä talossa.
Tytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota
valaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen:
"Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta
sitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin
suuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille
maailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista.
Kell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No,
ei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken
päiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!"
Päätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun,
rikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt
perheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan
ja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja
vanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja
ihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat
siitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki:
"Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda."
Elukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät
juomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä
ja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja
mietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja
harkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä
parhaiten kävisi lukkoon.
* * * * *
Klaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui
muitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen
ja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän
pilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden
sinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista
hän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika
pääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään
hirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen.
Tuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä
hän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: "Opettaja
Peters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä
pääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö
mä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?" Klaus Uhlin kasvot kävivät
hyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain
päivänpaiste. "Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet
arvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän
varmaankin on hyvin mielissään."
Ja niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan
vanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.
-- Sinun pitää istua takana, Jörn, -- sanoi hän, -- ettäs vielä
matkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se
tiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei
mitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman
kaupunkiin.
-- Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! -- tokaisi
Wieten. -- Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole
päässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.
Silloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn
kiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen
viereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten
ojensi hänelle.
-- On se vaan viheliäistä, -- virkkoi Wieten, -- ett'ei Klaus Uhl
itse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.
Tiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen
tilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies,
hymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin,
mieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin.
Vielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä
muistellessaan, punastui isänsä puolesta.
Hiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl,
Fiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat
tulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä,
että kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja
olennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät,
ihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän
mielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa
ja huusi: "_All right_, Thiess!" Elsbe seisoi rattaiden vieressä,
nauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä,
sanoen: "Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista
hattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa."
-- Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä
minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä
milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten
hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan
ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa
kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä
gumminauhaa leuan alla.
-- Niin vai? -- sanoi Elsbe. -- Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan
päätön juttu.
-- Niinpä niinkin, -- virkkoi Wieten. -- Lähtekää matkaan vaan,
muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön... Onneksi
olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen
päivä, vaikka... en minä oikein tiedä... on tässä vähän jotain
omituista.
Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle
hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas
ja viittasi heille.
-- Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!
-- Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?
-- Mull' on jotain Jörnille, -- vastasi tyttö. -- Ei se sinuun kuulu.
-- Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan
suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi
hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän
hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja
veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka
sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin... Anna mennä, Thiess!"
Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei
se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni
hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä,
laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta
välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä
hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken
teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse.
Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan
käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa
voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla
tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä
kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana
hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän
silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse,
ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni,
kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.
Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain
talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa
ja sinisissä kotikutoisissaan, -- se ravintola oli korjauksen
alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja
niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita
marskimaan talonpoikia tapaa käydä.
Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa
vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin.
Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes
takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani
kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli
asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten
he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.
Thiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei
hän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain
sivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän
nytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi
onnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon
kellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui
rummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat
ja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja
vesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä
lattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista
hiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan
ja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.
-- Tässä minä tuon teille nahkapojan, -- virkkoi hän ystävällisesti.
-- Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä.
Engelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne
muut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän
oppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.
Suutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: "Minä vien pojan heti
ylös; ne on alkaneet siellä jo."
-- No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen
mahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä
kankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä
asia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta
milloinkaan puuttuman.
Toiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti
hattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista.
Suutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.
-- Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti
päästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.
-- Jaa... aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai
harppaiseeko muutaman luokan yli.
-- Kyllä maar, -- arveli Thiess -- kyllä hän muutaman yli heilahtaa,
sillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä,
ja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.
-- Klaus Uhlin, Wentorffistako?
-- Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos
niinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on
hänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja -- näin ohimennen meinaten
-- niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin
minullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen
ne vaan sanovat, että: "Thiess nummella numero kahdeksan." Mitäs
arveletta?
-- Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä
äskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona...
Äiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin
kreijiläisiä, jos tiedätte.
-- Tiedän, tiedän, -- vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn
tyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin
mitä halusi kuulla.
-- No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri.
Ristiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä
oli sellaista, joka oli lestistään luopunut?
-- No?
Kaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat
ammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi... Ja sama se on laita
kymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi
perälle pääsee.
-- Jörn Uhl pääsee! -- sanoi Thiess. -- Hänellä on aamusta iltaan
nenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta.
Päässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.
Silloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot
kalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen
hivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.
-- Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta
lukea minä aion.
Thiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku
viskaisi siihen vaskirahan.
-- Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? -- huusi hän. --
Suoraako päätä maavoudiksi?
Jörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.
-- Kaikki kävi hullusti päin. _Latinaahan_ ne siellä vaatii...
Mitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?
-- Peränpitäjäks' sinä pääset, -- vastasi suutari.
-- Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista
se nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut
selvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä... Mutta maavouti
minusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen
perästä minä tulen takaisin.
-- Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?
-- Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen
takaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien
joukossa. Lähde pois!
Thiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.
-- Poika, poika! puheli hän. -- Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe
se sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn,
ja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä.
Mutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita.
Lähtään pois, Jörn!
He läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä
puolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta
kertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin
huolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta
isäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä
harmitti, virkkoi: "Johan sinä poltit velkas kuitiksi", eikä ottanut
mitään.
Ja niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain
puolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat
rinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi
moniaan kerran:
-- Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.
Matkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin
ovesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat
hytkähtelivät.
Thiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä
muitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne
lepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä
Elsben itkevän.
-- Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä
tehnyt?
Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.
Wieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:
-- Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä
istuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl
kuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka
ottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin
kartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä
niskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla
hän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.
Jörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.
-- Joutuuko Fiete nyt talosta pois?
-- Tietysti! -- vastasi Wieten, -- ja heti paikalla! Mokomakin
kelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee
päähänsä saanutkaan!
Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava
mytty kainalossa.
-- Mistäkö lie saanutkaan! _Sinulta_ ne on saatu! -- Fiete ulisi
kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, -- Nyt minulla
on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni,
päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit
Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta
tuli kuningas."
Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä
viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."
Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn
tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei
saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"
Mutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja
valitteli: "Vielä saatte nähdä... kerran minä palaan, ja silloin
asetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän
harjasitomon." Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni
vaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti
tietä isänsä tupaan.
Älypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte
hänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi
hirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina
puhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta,
josta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut
heittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut
niistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat
hämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat
asioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät
sydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo
poika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja
huudellut niistä turuilla ja toreilla.
Hän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä
pöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti
kuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan
alaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka
hän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi.
Hän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman
johdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa
ja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki
hiljaisesti.
* * * * *
Kun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan
vaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan
ääressä ja itki. "Fiete", huusi hän hänelle jälkeen, "sinä olet
vasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle." Hän ajatteli
toisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät
enää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin
kaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka
kyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka
maine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän
aina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.
"Niinkauas kuin maailma riittää", vastasi Fiete Krey. "Koiraruoskalla
löi se minua, senkin nylkyri." Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas
ja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille
aitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina
ja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.
Olisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin
olisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan
nauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte
kertonut sitä kaikissa kapakoissa.
Jasper Krey oli myikin astunut ovelle: "Yhdentekevää, minne lähdet,
kunhan vaan lähdet", puhui hän, "sitte et ainakaan maadu. Ja
onhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat
taminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan
sekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos
joutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat.
Mutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa,
kuinka mekin jaksamme."
Hän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: "Oleppa
varma siitä, että palaan, isä."
Kun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä:
"Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa", sanoi hän matalasti.
"Ota täksi yöksi Aulangolle."
He astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi
vieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden
mäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että
iso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja
mataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.
Fiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi
nyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.
Noin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä,
kapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei
ollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä
raikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka
näkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja
myöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas.
Veden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat
taivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan,
niiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka
varjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti
pensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi
ja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.
Fiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. "Haluaisinpa tietää",
sanoi hän nyyhkytystensä keskeltä "miltä siellä näyttää pohjalla, ja
voiko ollenkaan tavoittaa pohjaa."
Jörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: "Kuule,
etköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina
olet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja,
joukossa palasia kuin pienen lapsen pää."
Fiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse
keksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä
peltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin
ahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla
ja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä
Wieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt
lisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät
nummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.
Hän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he
olivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: "Lähde sinä kotiin nyt. Nyt
jatkan minä yksin matkaani."
Jörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.
Fiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti
taakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.
Hitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski
vaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen
ruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi.
Niin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin
riisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta,
joka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti
kylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän
koetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään
kovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi
kolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan
liukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.
Hän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa,
ennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän
tuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin
piirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli
häntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi
sekin surumielisenä salaisuuttaan.
* * * * *
Hämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja
rikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa
viisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon
itsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa
rypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita
viivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin
Fiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.
Asui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen
tytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet
olivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin
tansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että
hän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä,
valjasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut
ystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli
hän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen
seuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään,
ja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus
hiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti,
kuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin
kokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen
tällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi
hän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan
osaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta
voittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi
hän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli
lohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli,
että kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun
tyytyy.
Mutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut
käytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta
luonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja
joka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.
Joku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin
tanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta
päivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi
hän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin
päättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan
ja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin
ystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin
olla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.
Kun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi
ikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät
ystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta
talonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin
luonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen
kauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää,
kuinka sydämestään hän hänestä piti.
Mutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden
ja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin
ystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran,
että lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä
rupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa
värähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen
nuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen
huomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö
sentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen
kotiin.
Tiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa
pysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat
matalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän
yksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli
kopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä
oli niin arka ja siveä.
Siinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi
yön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan
toveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen
syvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan
vierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen
suloisen äänen.
Kun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että
ympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja
kaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt,
säikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi
paljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä
kamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin
vakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun
hän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi
hiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi
oli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä
kopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas
niin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen
koko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi
koko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä.
Hän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä
miten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa
häntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi
jos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse
pettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan
häntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi.
Talo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella.
Myöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli
lähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän
sitte tulisi -- hänen oli tapana käydä jalan -- nöyrtyisi hän ja
puhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin
arka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein
enimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä
vakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.
Hän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi
ajatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka
ja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti
hän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo
olivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän
sille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka
puolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete
välkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne
alas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon
seisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna
tuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista
ja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä
hoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei
lähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista
nykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin
poika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö
rattailla siinä.
Silloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas
ja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta
hänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi
ja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena
ja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja
voimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan,
sitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan
viimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli,
silmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä
missä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto
vielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota
hän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen
kumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa
epätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi
ihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän
nähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti
hiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti
ajatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli
astellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli
ollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.
Hän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja
seisoi kohta rattaitten vierellä. "Sinäpä hitaasti ajat", alkoi hän.
Tyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: "Ajoin
hitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa
päällystakki yllesi."
Nuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että
hän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta
noussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että
nyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko
sydämensä oli ilona.
Hän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. "Mutta
miksi lähdit niin aikaiseen?" kysyi hän.
"No, koetappas arvata, miksi läksin?" vastasi tyttö.
"Tietystipä, että tapaisimme täällä."
"Niinkö?" puhui neito. "Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään
tarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille."
Hän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta
ennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa
vähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää
sitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen
ihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta
kertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden
sanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena
asiana: "Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken
salissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden
kanssasi."
Neito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: "Tule tänne nyt vaan,
sinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut." Hän
laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.
Silloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset
tytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: "aja
verkkaan nyt!"
"Miksi niin?"
"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?"
"Ymmärrän kyllä", vastasi nuorukainen, "että matkamme kestäisi
kauemmin."
Samassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä
sydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon.
Hän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa
hitaampaa milloin kovempaa.
* * * * *
Poikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen
ja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine
onnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran
vielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä
olivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä.
Hän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan
kankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja
leveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina
Kühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin
ja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle.
"Missä sinä olet viipynyt?" kysyi hän.
Hän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: "Aiotko sinä oikein totta
lähteä mukaan?"
"Aion oikein", vastasi hän, "miks'en sitte? Klaus Uhl on
köyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa
tai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni
köyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun
lisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut
mukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa.
Mutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini
paremmin." Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti
huolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja
nahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli
puhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän
ympärillään ja takanaan.
Kun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä,
tuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät
alhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui
kumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia.
"Thiess", huudahti Fiete Krey, "herääppä jo! Trine Kühl on tässä
myöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt
me lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen
tulee."
* * * * *
Muutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä,
sanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain
pojista: "Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt:
luulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta
eihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä
ihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää
välttämättä puhua hänen kanssaan joku sana." Kun isä sitte kutsui
hänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä
kotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä
piiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita
hän ei sanonut päätökseensä.
Mutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey
oli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten
sisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi,
mikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen
niin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada
sanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte
tuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä
viikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei
hän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi
tallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja
turmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo
saanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka,
mutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi,
niin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.
Kun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata
tukkaansa ja puheli: "Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää
itke, pieneni", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän
puheli särkyneellä äänellä: "luuletko sinä sitte... että minä teen
mielelläni näin?... Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää
koskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin
kaikki toisetkin."
Aikaisin seuraavana aamuna otti Jörn Uhl ylleen siniliinaisen
työmekon, jonka Fiete Krey oli heittänyt päältään.
Niinpä joutuivat lapset Wentorffista pyörteeseen, joka heitti sen,
jonka piti jäädä kotiin kauas vieraaseen maailmaan, mutta sen edessä
taas, jonka piti lähteä, löi se oven kiinni ihan nenän edessä;
viskasi työmiehen pojan paljaalle autiolle kankaalle ja osoitti
sieltä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen väikkyvässä etäisyydessä
maailman kaikkine aarteineen ja ihanuuksineen, mutta herraksi
aikoneelle heitti se jalkojen eteen siniliinaisen tallipuseron.