Klaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika
pannaan opin teille.
-- Jörnistä tulee oppinut mies, -- sanoi hän, -- sehän on selvä se.
Ja kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi
kerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.
-- Maavouti siitä pojasta tulee! -- puheli hän.
Silloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja
sanoivat: "Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen,
semmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!"
Näin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt
Klaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa
välisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän
heiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän
oli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken
opinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi
jo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän
mutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan
eloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi
tuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella
välinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan
yksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus
Uhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää
tarvitse juosta eikä puuhata.
Niinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa,
ja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti
pystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin
ketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta
itseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen
taito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys.
Välistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta
pian he jättivät sen kokonaan syrjään.
Oli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja
helakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien
varrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen
valo vallitsi tuvassa.
-- Jürgen! -- sanoi vanhus. -- Jahkas minä pistäyn pyörähdän
katsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen
eteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.
Jörn käänsi eteenpäin. Mehiläinen lensi avonaisesta akkunasta sisään,
lentää pörisi jonkun aikaa ympäri tupaa, huomasi sitten eksyneensä
kokonaan, pörisi kahta vihaisemmin ja lensi jälleen ulos, vieden
mennessään pojan ajatuksetkin. Kotvan aikaa hän katseli haaveillen
ulos.
Uteliain silmin Jörn tapasi katsella maailmaa, ja yhä enemmän
hän mielistyi kirjoihin, semminkin sellaisiin, mistä saa hyviä,
selviä tietoja, myöhemmin sellaisiinkin, jotka sisälsivät järkevää,
harkitsevaa mietintää. Hän sanoi siihen aikaan Fietelle: "Minä
tahdon saada selväksi maailmassa kaikki tyyni." Ja paljonhan hän
elämässään sittemmin selväksi saikin. Fiete Krey sanoi: "Annas, kun
olis minulla satatuhatta taaleria, niin Uhlin minä ostaisin ja siinä
minä asuisin kuolinpäivääni asti." Ja nythän he olivat matkalla
toiveitansa toteuttamaan, kumpainenkin. Fiete Krey oli päässyt
ripille ja pestaunut renkipojaksi Uhliin. Siellä hän tallissa kiskoi
jouhia hevosten hännistä ja sai niistä kelpo rahat. Sitä paitsi hän
kävi muutakin pientä kauppaa omasta takaa su'illa ja ruoskanvarren
heloilla. Mutta Jörn Uhl istui englantilainen kirja kourassa,
ihmetellen, että onpas vaan ihmisiä, jotka tuollaistakin kieltä
puhuvat.
Akkunat olivat auki. Linnut lauloivat lehmuksissa, ja mehiläiset
surisivat kullanhelakassa, autereisessa ilmassa, joka kuulsi akkunan
ja lehmusten välitse.
Silloin kuului verkallisia, hiljaisia askeleita seinävierukselta, ja
Lisbet Junkerin vaaleat, soikeat kasvot ilmestyivät akkunaan.
-- Sielläkös sinä istut? Tule ulos!
-- Mitäs sinä teet? Ongellako olit, vai?
-- Minulla on jo kymmenen aika venkaletta. Vastikään nykäisivät madon
irti. Tule pois! Ei sua vaari enää muistakaan.
-- Miltä tuo sinun tukkasi nyt näyttää! -- sanoi Jörn.
-- Miten niin? Pörrössäkö, vai? -- Tyttö kummasteli, että Jörnillä
oli jotain moittimista hänessä. Mutta heti hän käsitti asian: --
Niin, sinä tarkoitat, että se on niin helakka päivänpaisteessa!
-- Hän käänsi päänsä äkkiä: -- Katsopas! Tuossa tulee pikkuinen
päivänsäde lehmuksen läpi ja suoraan päähän, niinkuin pyssystä vaan.
Huomaatkos? Mutta pörrössä kai se lienee kanssa. Kolme kertaa olen jo
kontannut aidan alitse ja katsonut tänne akkunaan.
-- Luulis, että sinä olet kontannut auringon alitse.
-- Tule pois vaan! -- sanoi tyttö. -- Kyllä sinä tuon palasen saat
päähäsi. Ei mahda se maavoudiksi pääseminen olla niin kovin vaikeata.
Jörn pani kirjan pois ja tuli ulos hänen luoksensa.
Hän teki aina kernaasti Lisbetin mieliksi eikä osannut kieltää
häneltä mitään, sillä Lisbet oli hänen mielestänsä niin hieno ja
herrasmainen ja niin ymmärtäväinen, että! Hän kohteli Lisbetiä
ystävällisesti ja varotellen, niinkuin älykäs ja hyvä ihminen
konsanaankin, kun saa kumppaliksi jonkun, häntä itseänsäkin paremman.
Jörn Uhl koetti kaikin mokomin karttaa, ett'ei vaan millään muotoa
esiintyisi vastenmielisenä, eikä hän enää toista kertaa olisi
uskaltanut sanoa häntä tyllitytöksi, vaikka hänestä tuntuikin
niin peräti hauskalta tytön täyteläinen, kirkas, niin hopeaisena
helähtelevä ääni. Siihen aikaan pitivät kylän lapset keskenänsä
jotenkin kovaa ääntä ja haastelivat kainostelematta. Isänsä kotona
Jörn sai kuulla paljonkin karkeita puheita. Siksipä oli erityinen
onni, että hän noina vaaran-alaisina vuosina oli yhtynyt tähän
lapseen, joka hänessä piti vireillä ja kannatteli kaikkea sellaista,
mikä hyvää ja hentoa on.
Aidan alitse he konttasivat lammen rannalle. Kolmentoista vanhaa
poikaa ei tuo rautakalan onkiminen oikeastaan enää huvittanut, mutta
Lisbetiltä ne sanat aina tulivat niin kohdalleen, ettei toinen
mitenkään osannut panna vastaan. Ja niinpä hän oli aina onnellinen,
saadessaan tehdä sellaista, mikä Lisbetiä miellytti. Ja kaikkea
sellaista, mikä Lisbetiä miellytti, ja mitä Lisbet pyysi tekemään,
siihen hän pystyi. Ja vaikka toinen välisti pyysi semmoistakin,
mikä oli hieman alle pojan-arvon, niin ei siinä kumminkaan mitään
hassunkurista ollut. Välistä Lisbet hassunkuristakin vaati.
He istuivat rinnatusten nurmella pensaan juurella, hiljaa haastellen.
Tyttö tiedusteli, miten Elsbe jaksaa ja Fiete.
-- Mikä siitä Fietestä tulee? Kauppamieskö, niinkuin isä ja muutkin
Kreijiläiset?
-- Ei, ei hän kauppamieheksi yritä.
-- Mitäs hän aikoo?
-- Välistihän tuo aikoo lähteä Kaliforniaan kultaa kaivamaan ja
vuoroin taas tuumii, että jos rupeaisi kuskiksi... maavoudille tai
sen semmoista.
-- Sinulle siis! Se oiskin viisaampaa kuin lähteä kultaa kaivamaan...
Kylläpäs tänään päivä paahtaa.
Tyttö oli ääneti hetken aikaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja
vähitellen, verkalleen vaipui häneltä vapa yhä alemmas. Tyttöä alkoi
painostaa, ja hänen päänsä kallistui Jörnin olkaa vastaan.
Kaikki oli kuin lumottua, loitsittua. Eihän nuo olleet oikeita
taloja, joitten seinät ja akkunat välisti silmään välkähtivät
lehmusten latvain läpi. Eikä ne olleet oikeita lehmuksiakaan, eikä
nuo tummanvehreät, hiljaiset, rehevät lehdet oikeita lehtiäkään
olleet... Tuntui kuin talot ja puut ja lammen läikkyvä pinta ja
lapset lammen rannalla ja ongenvavat, kuin kaikki tuo olisi niin
somasti ja sirosti maalattu kuvaksi, ja nyt pitää istua hiljaa kuin
hiiret, sillä eihän kuvassa mikään liiku, sehän olisi ihan suunnalta
pois. Ja somasti se kuva vaan oli maalattu, lämmöllä ja rakkaudella.
Oli siinä palanen yksinkertaisen arvokasta ja palanen ylevän rehevää.
Ja Jumalan parhaassa pirtissä se seinällä riippui.
Ongenvapa oli vaipunut kokonaan veteen, ja tytön pää oli vaipunut
hänen olkaansa vasten, ja poika katseli syvillä silmillään tätä
kuvaa, johon hän itsekin oli kuvattuna, ja tunsi hivuksen poskellansa
ja naapurinsa hiljaisen, tyyneen hengityksen. Liikahtamatta istui
Jörn.
Kaukaa lähenivät kyläntietä keveät rattaat ja pysähtyivät koulutalon
edustalle. Tyttönen heräsi silloin torkuksistaan. Opettaja Peters
tuli kiirein askelin puutarhan perältä ja astui oudostellen erään
kumaraisen, harmaapäisen miehen luokse, joka jo seisoi puutarhan
portilla.
-- Suvaitsetteko astua sisään, herra maavouti?
-- Ollaan täällä puutarhassa, -- vastasi toinen. -- Astuskellaan
täällä hetken aikaa. Meidän emäntä se taas pyytäisi saada talviomenia
teiltä.
Hetken verran he vielä haastelivat tuosta asiasta, mutta äkkiä
muuttui maaneuvoksen puhelutapa, ja hän virkkoi hiljaa ja verkalleen:
-- Oli minulla muutakin asiata tänne. Minä olen tuntenut teitä jo
monta vuotta; ja minä tiedän, että teidän arvostelunne ihmisistä
ja asioista osaa aina kohdalleen. Teidän arvostelunne on kypsyneen
harkinnan tulosta, niinkuin ainakin miehen, joka alun pitäin on
suoravainen ja tyyni luonteelleen ja kansan keskuudessa työtänsä
tekee ja monen vuoden kuluessa on kerännyt koko joukon kokemuksia ja
jonkun verran varojakin. -- Hän myhähti ja jatkoi sitten: -- Ei tämä
viimeksi mainittu seikka ole merkitystään vailla sekään. En lähtisi
taloudellisissa asioissa kysymään neuvoa sellaiselta, jolle ei
omain aherrusten hedelmät, s.o. raha, korkoja kasva. Tekisi mieleni
tiedustaa, mitä te arvelette täkäläisistä marskimaan talonpojista,
Uhleista.
Vanhus, hyvillään hänelle osoitetusta kunniasta ja mielissään
siitä, että hänellä kenties on tilaisuus tehdä jotain hyvää, rupesi
selittämään varoilevalla äänellä:
-- Klaus Uhl on pahin kaikista, muitten johtaja ja monen miehen
turmelija. Hyvänsävyinen ja tyyniluontoinen hän on, mutta narrimaisen
kopea. Lapsetkin ne leikkiessään matkivat, mitenkä Klaus Uhl katselee
palkkaväkeä kantapäästä kiireesen. "Niinhän sinä olet kuin Klaus
Uhl!" sanovat lapset, jos ken on ollut ylpeä. Ja kerrotaanhan hänen
palkkaväelle palkkojakin makselevan liivintaskusta, vaikka sadoinkin
markoin.
Isäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat
keskusteluaan ja palasivat jälleen.
-- Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä
tapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat
ovat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset
näkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja
luulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin
päin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä
seinään.
-- Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.
-- Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä
kiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat
jatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan
emäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä,
että hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää
kemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä
toisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla
nostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka
hyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: "Enhän minä tätä
raukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun
nousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika
kotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä
on helisemässä niitten kutsujen kanssa." Ja tiedättehän tekin,
herra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu
kerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana,
tekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti
tulevaisuutta.
-- Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään
syöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun.
Mutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut
muutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin
vainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä
arpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.
Vanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.
-- Nyt muistuu mieleeni, -- virkkoi hän, -- että viimeisessä
säästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa
jonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös "ultimo"
sanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se "ultimo"?
-- No niin... kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin
silloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?
-- Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko
omaisuutensa, 150,000 markkaa.
-- Sepä se. Ja ken "ultimoa" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan
täsmälleen sanoa, _milloinka_ hän rahansa menetti. Siinä koko
erotus... Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?
-- Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli
määrä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi
entistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti
sukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden
ainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen
ulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat
auttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut
mahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli
käynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että
muka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman
tarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän
kuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut:
"Mikä kunnia, mikä kunnia!" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki
rahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä
Hampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee "pikuttain", niinkuin
sielläpäin sanotaan.
-- Tulkaas nyt, -- virkkoi maaneuvos. -- Käydään puutarhaan; siell'on
silmälle ruokaa.
-- Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon
pahaa omenapuille.
-- No niin, -- sanoi maaneuvos, -- mutta tekispä hyvää siirtyä
ihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja
taistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve,
rehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.
He menivät alas puutarhaan.
-- Kas niin! -- virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. -- Nyt lähden
taas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä
englantilaisessa kappaleessa.
Hän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan
käteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli
tupaan.
-- Oletkos sinä vielä täällä? -- kysäisi hän. -- Täälläkö sinä olit
kaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?
-- En. Minä istuin Lisbetin vieressä.
-- Missä nimittäin?
-- Lammen rannalla. Ongittiin rautakaloja.
-- Niin vai, niin vai!
Ukko astui edes takaisin, kurkisti ulos akkunasta ja tuli takaisin
jälleen.
-- Oli menneeksi! -- virkkoi hän. -- Tiedätkös mitä? Pojan pitää
osata olla vaiti; ei hänestä muutoin kelpo miestä milloinkaan tule.
-- Osaan minä vaitikin olla, -- sanoi Jörn Uhl ja katsoa tuijotti
eteensä kauan aikaa.
-- No niin!... Kun se nyt kerran mieleen johtui, niin juttelen
sinulle kuin juttelenkin; ei se sinulle ainakaan pahemmaksi ole...
Katsos. Vanhat ihmiset -- ne ovat jo aikoja olleet maan povessa --
kertoivat minulle minun nuoruudessani, että sinun vaarisi isällä
oli ollut tapana tulla kirkolle suoraan ketojen poikki ja hypätä
heilahdella pitkän kokkatangon nojassa kaivantojen yli. Kuuluu olleen
kookas, laiha mies, hartiat kumarassa. Kävi sen-aikuisen tavan mukaan
korkea hattu päässä. Tämän Jörn Uhlin, sinun vaarisi isän, talossa
oli sen-aikuinen kuningas ollut kaksi päivää vieraissa. Oletkos
kuullut siitä?
-- Olen. Wieten on kertonut siitä.
-- Vai niin! Mutta isä ei? No niin. Kuningas ja Jörn Uhl olivat
istuneet kahden kesken tuvassa myöhään yöhön, maakunnan asioista
haastellen, ja kuuluu Jörn Uhl lausuneen siinä monta kovaa sanaa.
"Uhl!" oli kuningas sanonut! "Sinä unohdat puhuvasi maan-isän
kanssa!" Mutta siihen oli Jörn Uhl vastannut: "Jos te olisitte
maan-isä, niin kyllä te sellaiset väärinkäytökset saisitte ilmi
ettekä pitäisi niin kelvottomia virkamiehiä." Kuningas pitelee
puoliaan: "Valtakunta on liian avara, Uhl! Ei minun silmäni
kaikkialle näe." Mutta siihen ukko sanoa tokaisee: "Avarat ne on
kesäkaivannotkin, mutta tunnenpas minä jok'ainoan juottamon ja
laitumella jok'ikisen härjän."
"Sanalla sanoen: seuraavana päivänä oli maakunnantalossa pidetty
tutkimukset ja käräjät, ja kolme maavoutia, jotka olivat virkaansa
käyttäneet rikastuaksensa, oli häpeällä saanut eron. Mutta sinun
vaarisi isä oli valtuutettu ylimmäiseksi valvojaksi ja oli saanut
kuninkaan taivutetuksi rakennuttamaan uusia kanavia, ja kun ei
kuninkaalla ollut siihen varoja, niin oli ukko antanut hänelle
etukäteen kolmekymmentätuhatta taaleria. Semmoinen oli ollut
asianlaita kuin sanoin.
"Muutaman vuoden perästä, silloisen uutteran ja kunnon kuninkaan
kuoltua, oli noussut hallitsemaan toinen, joka ei hallituksesta
suuriakaan välittänyt. Valtakunnan asiat olivat joutuneet rappiolle.
Päälle päätteeksi oli syttynyt pitkällinen sotakin. Ja niinpä se
sitten oli käynyt, ett'ei vaarisi isä ollut saanut korkoja ensinkään
ja oli hoksannut -- hän kun oli mielevä ja ovela mies -- että
vaarassa siinä on pääomakin. Silloin oli ukko häikäilemättä lähtenyt
pääkaupunkiin.
"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron
vaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo
valkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti
pyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin
olkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen
sanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on
täällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata
toimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan
ja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja
pääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen.
Sieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja
piippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu
kuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla
ja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee
ystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut
kapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti,
silloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin
torjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja?
Kunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja
sieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko
valtiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan
niin suuria summia kuin muilta.
"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi... No! Hän oli sävyisä,
ystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää
sanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni,
ellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi
ja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä
tunsin hänet vielä vallan hyvin.
"No, niin... ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun
isäsi..."
Poika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta
minä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi."
Vanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla
viidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko
tuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla
ja kovalla opettajan-äänellä: "Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen
vuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se _hanki_, jott'
ois omanas se!'... Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä
säästöpankin kokoukseen."
* * * * *
Ani varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet
harmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja
laulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan.
Wieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.
-- Poika! -- puhui Wieten. -- Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän
kello ole vielä neljääkään.
Jörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen
miellyttänyt. Oli niin kuumakin.
-- Missä Fiete? -- kysyi hän sitten.
-- Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, -- vastasi Wieten. --
Hänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.
Jörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen
Wietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.
-- Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa
kumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?
-- Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.
-- Eipä se noin vaan käy, -- vastasi Wieten. -- Ne ovat liiankin
hyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat
maatakin hiukan kauemmin.
Jörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta
piikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo
raikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen
talon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa
ylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.
Hän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu
veljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan
niityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko
kasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin
sinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän
luona?
Veli astui lähemmäs ja löi häntä.
-- Senkin mokomat -- sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin
päihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi
talliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti
ja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi
polkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä
näkyviin, suka kädessä.
-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän. -- Oletkos sinä lyönyt Jörniä?
Äläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me
pehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.
Iltapäivällä, kun isä tapansa mukaan oli lähtemässä kaupunkiin,
tarjoutui Jörn valjastamaan hevoset ja ajamaan ne talon-ovelle.
Reippaasti ja kohdalleen hän toimittikin asian ja karautti kahdella
pulskalla, ruskealla hevosilla tuolta nurkan takaa oven eteen. Siinä
hän astui rattailta maahan hevosten pääpuoleen. Pidellen riiprässiä
suitsista, hän tuon tuostakin pyyhkäisi sen turpaa ja laulahti:
"Ultimo uhkahulluutta."
Klaus Uhl kuuli sen välikköön ja virkkoi: "Kuules vainen tuota
vekkulia, Wieten! Mikähän senkin päähän pisti?" Ja hän nauroi.
-- Hän on laulanut tän' aamua, -- sanoi Wieten. Jörn Uhl se vaan
hyräilemistään hyräili: "Ultimo uhkahulluutta."
-- Mitä sinä laulat siinä? -- kysyi Klaus Uhl.
-- Muutoin vaan, -- vastasi toinen. -- Maavouti oli eilen opettaja
Petersillä, ja siellä minä sattumoisin kuulin sanottavan: "Ken
ultimoa pelaa, se tekee konkurssin."
-- Vai niin! -- Klaus Uhl nousi rattaille ja nauroi sydämensä
pohjasta.
-- Jörn poika! -- lausui hän. -- Älä siis pelaa ultimoa.
Poika päästi heleän naurun, ja isä ajoi pois. Vieläkin kuului hänen
raikas, heleä naurunsa, tuommoinen keveä, täyden rinnan nauru.
Vaikka Jörn näinä aikoina kasvoi kiivaasti ja heräjäminen oli niin
vaikeata, käski hän kumminkin Fiete Kreyn herättämään häntä joka aamu
ja käveli, ikäänkuin sattumoisin, kyökin ja navetan kautta ja peltoja
pitkin, ollen muille kuin mikäkin levoton, vaeltava omatunto.
Kerran oli kaksi hevoskauppiasta tallissa kauppoja! hieromassa
vanhimman veljen, Augustin, kanssa, isän poissa ollessa. Jörn seisoi
siellä hänkin eikä lähtenyt mihinkään.
-- Kuules, poika, -- virkkoi toinen kauppiaista, -- menehän
katsomaan, onkohan ne meidän hevoset asemillaan siellä pihalla.
Silloin hän läksi. Perästäpäin virkkoi hevoskauppias kumppalilleen:
"Merkillistä, mitenkä tuon pojan silmiltä ei oikein saanut olla
rauhassa. Niinhän se katseli minua kuin mitä hevosvarasta." -- Toinen
naurahti: "Lystikäs se oli minunkin mielestäni. Hän ei päästänyt
meitä silmistään. Minun täytyi aina väliin vilkaista häneen.
Muistapas minun sanoneeni: hän on ainoa Klaus Uhlin lapsista, josta
jotain tulee. Sillä pojalla on silmät päässä."
Kerran taas, kun vanhemmat veljet olivat punnitsemassa muutamia
kuormallisia heiniä urakoitsijalle, seisoi Jörn siinä äärellä ja
moitti punnitsemista. "Liian paljonhan se saa!" virkkoi hän. Veljet,
jotka olivat humalassa, ja urakoitsija, joka tarpeen tullen osasi
laskea leikkiä, purskahtivat nauramaan. Mutta kun urakoitsija huomasi
pojan oikein täyttä totta moittivan punnitsemista vääräksi, lausui
hän arvokkaalla äänellä, ett'ei hän suvaitse moisia moitteita,
varsinkaan poika nulikoilta; tällaista ei ole hänelle tapahtunut
milloinkaan. Veljet tuosta vimmastuivat ja ajoivat Jörnin hangoilla
ulos ladosta. Jörn meni pellolle, missä Fiete Krey parhaillaan oli
kyntämässä. Siellä Jörn hänen rinnallaan astuskeli tuntikausia.
Syksyn tullen kävi Elsbe yhdessä Lisbet Junkerin kanssa vanhan
mummo Petersin luona ompelukoulua ja oppimassa hiukan franskaa.
Mummo oli vanha, ystävällinen eukko, joka jo viisikymmentä
ajastaikaa oli miehensä kanssa kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä.
Vieraista kielistä vain olivat vanhukset eri mieltä. Vanha rouva
oli nuoruudessaan oppinut franskaa, ja sitä hän kehui ja sitä hän
opetti. Vaari taas oli päässyt englanninkielessä niin pitkälle, että
hän ymmärsi helponlaista englanninkielistä kirjaa. Oli hänellä myös
välistä tilaisuutta haastella englantilaisten laivurien kanssa.
Kumpikin oli kerran yrittänyt oppia toistensakin kieltä, mutta
sikseen se yritys oli jäänyt. Ja niinpä nuo ystävälliset vanhukset
usein istuivat, akkunassaan kumpikin, lukien omaa kieltään, väliin
alasaksankielellä keskeyttäen ja kinastellen toisiansa, pannaan
julistaen toisensa kielen ja letkauttaen sitä kansaa, joka moista
kieltä puhuu.
Elsbe Uhl, jonka syntyminen oli maksanut äidin hengen, oli täynnä
uhkuavaa elämänhalua, niinkuin useinkin kookkaitten, rotevain
vanhempain lapset, jotka ovat jääneet varttansa vähäisiksi. Hän oli
yksitoista vuotta vanha, ja pieni hän oli iäkseen, mutta voimaa
hänessä oli ja virkeyttä, ja suora hän oli ja solakka kuin nuori
saarni. Vanhemmat veljet eivät välittäneet hänestä vähääkään, mutta
Jürgenin ja Fiete Kreyn kanssa hän oli kuin yksi sydän ja yksi sielu.
Usein iltapäivällä, kun hän tuli kylästä niityn poikki, seisoivat
pojat tallin ovella ja katselivat häntä. Silloin nosti tyttö
kirjalaukkunsa korkealle ja huiskutti sillä, ja välisti, milloin
päähän pisti, hän kiusotellen oli olevinaan hyvin ylpeä ja käänsi
päänsä sivulle. Tätä hän sanoi: "Pannaan profiilin." Fiete Krey oli
näet väittänyt, että hän näyttää nätimmälle sivulta päin, varsinkin
vasemmalta. Liikkeessä oli koko tuo pikku olento. Jalat astuivat
tepastelivat; polvien ja vyötäisten kohdalla leninki hulmahteli,
käsivarret elivät, niinkuin olisi hänen ollut kuljettava tiheän
viidakon läpi eikä vain vastatuuleen, Tultuaan sitten ojaportaalle,
hän huusi kautta tuulen ja puitten huminan: "Astunko ma vai
hyppäänkö?"
-- Hyppää! -- huusivat pojat.
Kyökin akkuna aukeni, ja Wieten huusi: "Älä vainonkaan välitä noitten
puheesta; narraavat sinua, tomppelit."
-- Suututko sinä, Wieten, jos minä hyppään?
-- En ensinkään. Hyväinen aika! Tee mitäs tahdot.
Wieten paiskasi akkunan kiinni.
Ensin lensivät kirjat ojan yli, sitten hän, otettuansa hiukan
vauhtia. Hän pääsi toiselle äyräälle ja notkahti vähän toiselle
polvelleen.
-- Se oli sukkela hyppäys se, vai mitä?
Fiete nyökäytti päätään, silmäänsä siristäen, ja lähetti Jörnin
kyökkiin, hakemaan välipalaa. Jörnin mentyä, hän vihelteli itsekseen
ja katseli ylös ilmaan.
-- Tiedätkös mitä? -- sanoi hän. -- Tuota porrasta myöten minä olen
monta kertaa kantanut sinua sylissäni, silloin kuin sinä vielä olit
_noin_ pikkarainen.
-- Valehtelet.
-- Jos minä sanon, että sinä saat kovan nuhan, ja että jalat on
sinulla märjät, niin en valehtele.
Tyttö nauroi: "Älä virka Wietenille mitään! Vuotas vähä, minä tulen
heti takaisin."
Hetken perästä hän palasi: "Sain kuin sainkin sukat, niin ett'ei
kukaan nähnyt. Minä pistän ne täällä jalkaani."
Hän meni tyhjään hevossoimeen, muutti sukat, ja tuli jälleen ulos.
"Pidä vaari nyt!" huusi hän, otti huimaa vauhtia, niinkuin äsken ojan
äyräällä, ja juoksi sitten suoraa päätä Fieten syliin ja rimpuili
siinä käsin ja jaloin ja nauroi, toisen pidellessä häntä kiinni.
-- Tyttö, typykkä! -- virkkoi Fiete. -- Millainen sinä oletkaan
hupakko.
-- Pääst'irti! Jörn tulee!
Fiete päästi hänet kiireesti alas, ja kun Jörn tuli voileipäin kanssa
käytävää pitkin, eivät nämä olleet tietääkseenkään koko asiasta.
Onnellista oli tämän lujan, elämänhaluisen tytön, että hänen
ystävässään, Fiete Kreyssä, seuraavana vuonna alkoi ilmetä
ensimmäisiä oireita alkavan miehekkyyden ylpeydestä. Fiete alkoi
pidellä hiukan kauempana itsestään tuota lasta, "typykkää", joksi
hän häntä sanoi. Fiete kiinnitti sydämensä talon pienpiikaan, hänen
ikäiseensä nuoreen, somaan tyttöön, joka askaroitsi kyökissä Wietenin
käskyläisenä ja joka piti Fietestä hänkin. Mutta Fiete oli vekkuli,
niinkuin kreijiläinen konsanaankin, eikä välejänsä Elsbenkään kanssa
kokonaan rikkonut.
Köyrin tienoissa Elsbe kerran, ompelukoulusta tullessaan, meni
talliin ja sanoi pojille: "Opettaja Peters se välittää kaikista
joutavistakin asioista, ja hän se tänään kertoi, että nyt on kovat
ajat monellakin käsissä, kun täytyy maksaa velkain korkoja. Saa
nähdä, alkaako meilläkin käydä väkeä, tuomassa korkoja isälle."
Jörn Uhl katseli jo ympärilleen. Fiete Krey vihelteli vain.
Kotvasen kuluttua, kun lapset olivat syöneet välipalansa, astui pihan
poikki muuan pieni, vanha mies, tukka lyhyt, harmaa ja kasvot somat,
älykkäät. Kankeasti hän astui suoraan noita kolmea kohti ja kysyi,
onko isäntä kotona. Elsbe sanoi isännän lähteneen kylälle ja tulevan
kohta takaisin.
-- Olisi vähän asiaa, -- virkkoi ukko.
Lapset katselivat häntä, ja hän kun näkyi olevan matkasta uupunut,
virkkoi Fiete sävyisästi: "Käykää tupaan vuottamaan kunnes herra
tulee kotia."
Molemmat talonlapset menivät hänen kanssansa välikön poikki ja olivat
juuri astumaisillaan etutupaan, kun Heikki ja Hannu tulivat kyökistä.
-- No! -- sanoi Heikki, -- kukas teill'on siinä mukana?
Ja veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä
oli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki,
jonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen
eväsnyytti kädessä.
Lapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.
-- No niin, -- sanoivat suuret veljet, -- mitäs te häntä nyt heti
vierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.
Vanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi
ystävällisesti: "Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?"
-- Niin ollaan, -- vastasi Elsbe. -- Minä olen jo kahdentoista, Jörn
neljäntoista vanha.
-- Te olette kilttejä lapsia, -- virkkoi vieras. -- Toiset ne heti
katsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan
aina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan
hukkaamaan.
Jörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: "Emme mekään Elsben kanssa
mene milloinkaan ravintolaan."
-- Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! -- arveli Elsbe.
-- En koskaan, -- tokaisi Jörn, -- en ikipäivinäni.
-- Se on oikein, -- sanoi vanhus, myhähtäen. -- Sitten et joudu
vanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.
Jörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän
juoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi
ulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina,
punaisina.
-- Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.
-- Mitenkä? Renkituvassako? -- Hän astui kiireisesti välikön poikki
renkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään
semmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus
Uhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi
oli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä
istui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat
kertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat
kumpainenkin.
-- Mene sinä pois! -- sanoi Klaus Uhl. -- Mieleni on paha, Martens,
että nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.
Vanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: "Enhän minä tänne
kunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000
markan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle."
Jürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä
Wieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin
pienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä
sanoi: "Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!" Mutta poika
katseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään
hänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: "Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi
enää ole elossa."
Siihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain
tapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin
tunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa,
ja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se
mielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla
syvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän
olikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin
oli.
Samana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja
tavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä,
hanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta,
ja virkkoi katkonnaisella äänellä: "Isä, jos meill'on niin paljo
velkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä." Poika
purskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn
juoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.
Siitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan,
astui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän
latoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet
löydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa,
tai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai
koulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että
hän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli
väliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi
omenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin
meni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta
asevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa
vastaan.