Wieten Penn huusi kovaa pihan poikki: "Lapset pyrkivät taas Thiess
Thiessenin luokse."
Klaus Uhl istui rattaillaan, kaupunkiin lähdössä, niinkuin hänellä
oli tapana aina iltapuoleen. Hän nauroi ja sanoi: "Menkööt, minne
haluttaa! Jos heidän on hauskempi huiskia raukassa rämeessä kuin
viljavalla marskilla, niin mitäs heitä estelee, Wieten!"
-- Vuottakaa edes sen verran, että laitan teille voileipiä!
Lapset polkivat jalkaa, polkivat toista. Semmoinen oli heillä kiire.
Tuli tuosta Wieten leipineen.
-- Fiete! -- sanoi hän, -- tulepas tänne.
Fiete astui hänen luokseen. Wieten nosti nyrkkinsä pystyyn ja sanoi
hiljemmin: "Muista sinä, ettes puhu pötyä lapsille." -- Sitten hän
pisti voileivät Jörnin taskuun. -- "Sinä olet älykkäin näistä. Kun
tulette perille, niin sano Thiessille heti, että älköön hän ruvetko
hulluttelemaan siellä teidän kanssanne ja lähettäköön teidät taas
hyvissä ajoin kotimatkalle."
-- Jaha! -- sanoi Fiete. -- Ja nyt sitä viimeinkin lähdettiin.
Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja päästi kimeän vihellyksen,
merkiksi molemmille tytöille, jotka jo astuivat Ringelshörnin
rinnettä ylös. Toinen tytöistä kääntyi taaksensa ja viittasi
kädellään, ja se oli Elsbe Uhl. Mutta toinen kapusi tyyneesti
edelleen, pitäen huolta, ett'ei leninki likaantuisi, ja se oli Lisbet
Junker.
Hän kävi koulua muitten lasten kanssa, mutta hän pysyttelihe aina
vähän erillään ja puhui yläsaksaa. Fiete Krey ei ollut mielissään
siitä, että hän oli tullut mukaan. "Hän on niin olevinaan", sanoi
Fiete. "Jos minulta pääsee joskus karkeanpuolinen sana, niin heti hän
vinkumaan: 'Ah, Fiete! Mitenkäs sinä nyt tuolla tavalla!' Hän pelkää
aina, ett'ei vaan kädet likaantuis tai tukka takkuloittuis."
Mutta Jörn piti Lisbetistä ja tahtoi häntä otettavaksi mukaan. Lisbet
oli nuorempi Elsbeä ja joutui myötäänsä hätään ja pulaan. Ja silloin
hän aina korkealla, kimeällä äänellä pyysi Jörniä avuksensa: "Jörn,
tule auttamaan!" Siinäpä se pääsyy lienee ollutkin, miksikä Jörn
hänestä piti.
-- Kas niin, -- sanoi Elsbe, kun pojat olivat saapuneet nummelle. --
Nyt lähtään. Minnepäin, Fiete?
-- Nenänvartta myöten vaan, -- vastasi Fiete Krey. -- Mennään
tuota puuta kohti. Ja hän osoitti erästä puuta aivan kaukana
taivaanrannassa.
Sitä eivät lapset osaa käsittää -- ja siinä se Fiete Kreyn suuri
kunnia, -- että vaikka sitä lähdetään noin umpimähkään vaan, ensin
tietöntä nummea myöten, sitten metsän halki, jossa juuri sen
merkkipuun kohdalle tullaan, niin aina sitä osataan Thiess Thiessenin
luokse, joka asuu jossain siellä metsän takana rämeikössä.
Ett'ei tässä vaan tie veis ihmissyöjäin kynsiin! Tahi kunhan ei vaan
jouduttais ryövärien luolaan; niitähän vielä piileksii siellä metsän
pohjois-osassa!... Fiete Krey se kaupparetkillään kahdestikin sattui
sellaiseen luolaan, ja kerran oli oikein itse se musta Marketta
seissut luolan suulla. Hän oli huomannut Fieten ja vetänyt ilmaan
semmoisen merkin, joka ihan vissiin olisi hänet lumonnut ihan siihen
paikkaan, mutta kaikeksi onneksi tiesi Fiete Krey sen taikasanan, ja
niin hän, väisti vaaran. Kolmasti se pitää sanoa, virkkoi hän, ja
kolmasti hän sen sanoikin. Se oli järeä sana se.
-- Mutta Fiete! -- huusi Lisbet. -- Kuinka sinä tuolla lailla!
Fiete huitaisi kädellään. "Siitä se muija ihan vimmastui ja alkoi
viskoa minua kivillä. Tulkaas tuonne noin! Siellä ne kivet ovat vielä
tänäkin päivänä."
Lisbet ei tahtonut tulla mukaan.
-- Tulkaa pois! -- puhui Fiete Krey. -- Tulkaa huoleti.
Silmät seljällään he astuivat hänen perässään, Lisbet perimmäisenä.
-- En minä tätä kauemmas lähde, -- sanoi hän. Jörn palasi hänen
luoksensa ja veti häntä kädestä mukanaan. "Niinhän sinä, tyllityttö,
piipität, kuin mikä lintu."
-- Min'en huoli sinusta enää ensinkään, -- sanoi tyttö. -- Minä
käännyn kotia.
-- Me tullaan kohta takaisin, -- virkkoi toinen. -- Seiso sinä
sill'aikaa tässä.
Lisbet istahti hietavallille. Muut menivät kauemmas ja näkivät
todellakin puoleksi nummiruohon peitossa kasan kiviä, jotka olivat
päivänpaisteessa ja tuulessa ja sateessa vaalenneet.
-- Poika! -- sanoi Jörn. -- Oli maar kouraa sillä muijalla, joka
noita kiviä viskeli!
-- Koura kuin kaukalo, -- virkkoi Fiete Krey noin ohimennen.
Äkkiä huhahtaa tuulenpuuska metsästä päin.
-- Joutukaa! -- huutaa Fiete, ja lapset lähtevät juosta kirpaisemaan
nummen yli ja palajavat läähättäen hiekkavallin luokse, jossa Lisbet
Junker seisoo hädissään, valmiina lähtemään karkuun. He nauravat
kaikki Lisbetiä ja istahtavat vallille hekin.
-- Niin, mitä sitten siitä vanhasta Marketasta? -- kysäisi Elsbe.
-- Jaa, niin! -- puhui Fiete -- Tässä kerran -- on siitä jo
parikin vuotta -- olin harjoja ja pyykkipihtejä kaupan Kudenissa
ja Bokhaltissa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun tulin kotiapäin.
Hiiviskelin siinä sitten hiljaa kuusikon reunaa. Metsään min'en
mennyt, sillä puitten välissä oli pilkkoisen pimeä, ja noin ne vaan
huojuu siellä puitten välissä, pitkät ja kuikelot kuin korennot ja
niin verkalleen kuin pappi, alttarille mennessään. Ja niin minä
sitten tulin sille suurelle hiekkahaudalle, tiedättehän, siellä
lähellä Grossenradea, sinne, missä se kirkherra seisoo...
-- Mikä kumman kirkherra? -- kysyi Elsbe.
-- No... Pitääkös se nyt ensin kertoa? Ennätätte te kuulla sen
toisenkin kerran... No niin: Kudenin kirkherran piti kerran mennä
ehtoollista antamaan eräälle sairaalle Grossenradessa. Hiekkahaudalle
tullessaan, hän äkkiä katsahtaa taaksensa tuolla lailla noin.
Sieltähän näkee kauas hamaan Hampuriin. Sieltä minäkin kerran
selvällä säällä näin, paljoko kello oli Hampurin kirkontornissa.
No niin, kirkherra katsahtaa taaksensa, ja -- arvatkaas, mitä hän
näkee? Hänen talonsa palaa! Ihan ilmitulessa! Ja siell' on hänellä
kotona kirjoja sellaisia, joita ei muualta saa ostaa mistään koko
maailmassa. On näet sellaisia kirjoja, joihin on kirjoitettu salaiset
konstit, miten päästä hirmuisen viisaaksi ja rikkaaksi, ja sellaisia
oli kirkherralla. Ja siinä hän nyt seisoi. Lähteäkö takaisin
kirjoja pelastamaan vai mennäkö sairaalle ehtoollista antamaan?
Sepä se! Kovin ovat kirjat hänelle kalliita, ja niinpä hän kääntyy
kuin kääntyykin takaisin ja pelastaa ne, ja sairas kuolee ilman
ehtoollista. Sen koommin ei kirkherra enää unta silmäänsä saa, ja
pian hän kuoleekin ja joutuu helvettiin. Mutta piru ei hänestä huoli,
vaan asettaa hänet tuohon suureen hiekkakuoppaan.
-- No, äläs huoli! -- jatkoi Fiete Krey. -- Siitä minä astua
laahustan ihan sen haudan ohitse. Ja hirvitti niin. Ensinnäkin
vaakkui kuusen latvasta varis: "Marks! Marks!" Min'en ollut
tietääksenikään. Sitten huusi ukuli, niitä pieniä semmoisia, koivun
oksalta, ja huusi lujaa: "Hyh! hyh!" Mutta minä aattelin: "Ei vaan
sitä tähän jäädä." Ja sitten istui kissa säleaidan veräjällä ja
naukui: "Nau! nau!" Mutta minä aattelin: "Ann' tulla vaan!" Ja siinä
se kirkherra justiin seisookin, siinä hiekkahaudan partaalla. Siinä
hän seisoo ja maata tarpoo. Vasemmalle jalalleen kun astuu, niin
Kudeniin katsoo; oikealle kun käy, niin katsoo Radeen.
Fiete Krey vilkaisi kuulijoihinsa, vuorotellen jokaiseen.
-- Siitä vanhasta akastahan sinun piti kertoa.
-- Jääköön toiseksi kertaa, -- vastasi Fiete. -- Nyt meidän pitää
totta tosiaankin lähteä eteenpäin, muutoin tullaan liian myöhään
Aulankoon. Mistähän kohti me oikein metsään mennään? Ja metsän kautta
meidän on mentävä! Mistähän sitä oikein...?
Ja nyt kävi kuin aina ennenkin. Nyt, kun piti mennä metsän sisään,
oli hänen onnistunut saada saatettavansa niin pitkälle, että tytöillä
oli täysi tuska ja hätä, eikä ollut Jörnkään ihan tyyni. Taajassa
ryhmässä nyt astuttiin metsää myöten. Fiete Krey vilhui vaanivin
silmin oikealleen ja vasemmalleen metsän pimentoon, ikäänkuin sieltä
joka hetki olisi pahoja peikkoja tulossa. Elsbe oli tarttunut häntä
käsivarteen ja katsoi hädissään häneen. Lisbet Junker kulki niin
lähellä Elsbeä ja Fiete Kreytä ja vilkuili niin kiivaasti joka
taholle, että myötäänsä astui toisten kantapäille. Perimmäisenä kulki
Jörn Uhl. Hän pyrki ylimalkaan pitämään Fiete Kreyn juttuja pelkkinä
taruina tai ainakin hyvin liioiteltuina, mutta hän ei uskaltanut sitä
sanoa, hän kun tiesi olevansa päätään lyhempi häntä kokemuksessa ja
sanatulvassakin. Halveksimisensa hän kumminkin tahtoi lausua julki
ja virkkoi senvuoksi Lisbetille: "Käy sinä edeltä. Minä astun täällä
takanapäin." Mutta usein hän äkkiä kääntyi ympärinsä, sillä takaapäin
kuului selvään askelia.
Vihdoin alkoi metsätön ala kuultaa puitten välitse. -- Juoksujalkaa
nyt! -- huusi Fiete. Ja he juoksivat, minkä jaksoivat, puitten
välitse ja saapuivat vihdoin tielle. Alhaalla näkyi Aulanko
rämeikössä, ja silloin he huusivat ja huhusivat, viuhtoen lakeillaan
ja nenäliinoillaan.
Maavalli kulkee kierrellen kuin mikä kookas käärme peltojen
välitse rämeikköön. Paha on kulkea sitä myöten: tiheässä kasvaa
siinä kanervaa, saraheinää ja vaapukkapensaita. Mutta siksi juuri
he kulkevat sitä myöten alas rämeikköön. Vihdoin, kun jo kovin
hankalaksi käy siinä astuminen, he tekevät huiman hyppäyksen alas
pensastoon, Lisbet Junker Jörn Uhlin avulla, ja lähtevät astumaan
turvekasoja kohti, joita kohoaa leveitten, mustain mutahautain
partaalla. Ja siellä loikoo Thiess Thiessen nurmella, turvekasan
siimeksessä, lakki otsalla, pyssy vieressä.
Lapset hiipivät varpaillaan lähemmäs ja seisovat hänen ympärillään.
-- Hän on lähtenyt meitä vastaan, -- kuiskaa Elsbe. -- Hän on sitten
pannut pitkäkseen ja nukkunut. Semmoinen unikeko hän on ja tekee
kaikki nurinpäin.
-- Huudetaanpas kaikki yhtaikaa, -- ehdottaa Jörn. -- Kyllä maar mies
säikähtää. Yht' aikaa... nyt! Hoo-oo-hei!
Niinkuin jänis makuusijaltaan, ei vainenkaan, kankeana ja suorana
kuin sahapölkky ponnahtaa Thiess Thiessen maasta pystyyn.
-- Mitä nyt? -- huutaa hän.
-- Thiess! -- huutaa Elsbekin. -- Älä tuolla lailla tuijota. Onkos
tuo nyt laitaa?
Silloin Thiess sieppaa pyssynsä ja saa samalla puhelahjankin. --
Minähän tässä läksin teitä vastaan, mutta annas, kun tässä ihan
korvaani kiljaisee: "Thiess", sanoo, "eihän ne mitä vielä tule! Pistä
pitkäkses", sanoo. -- Miehen naismaiset kasvot loistavat, ja pienet,
kirkkaat silmät vilkkuvat ja välkkyvät.
-- Fiete poika! -- sanoo hän. -- Onpas lystiä, että te tulitte!
-- Onko vene valmis, Thiess?
-- Valmis kuin valettu, -- sanoo toinen, -- ja uhkea onkin astia...
Minustahan piti oikeastaan tulla merimies, nähkääs, lapset! Mutta
minut löi meritauti heti kuin olin noussut rantaäyräälle ja näin
Elben. Läksin sitten Brunsbütteliin ja menin oppiin venemestarille
Klausenille, sille, joka niitä aluksia rakentaa. Ja hyvin olis kaikki
käynytkin, ja minulla olis nyt suuri veistämö, ja rikas mies minä
olisin kanssa, mutta se peiakkaan unitauti! Älä naura, Fiete; tyhmä
olet vielä, poika riepu. Minä ymmärrän vallan hyvin, mitä siinä
prinsessa Ruususen sadussa kertoo: että ne oli maanneet sata vuotta
yhtä kyytiä. Osaan minä sen viisunkin. Ja sitten tuli vielä sekin
seikka, ett'en minä kasvanut ja varttunut vähitellen, vaan yhteen
menoon minua lykkäsi hoikkana ja honkelona kuin pajupuuta: vyötäisiä,
ei vatsaa, kunhan vaan pää pikemmin lakeen kumahtaisi. Hyvin kävi
kaikki, niin kauan kuin taikaa tehtiin takuteltiin; pystyssä olin
ja pirteänä pysyin kanssa. Mutta annas, kun oli ensimmäinen lankku
lyöty! Silloin, Fiete, silloin oli kuin olis se lankku ihan minulle
kimmurrellut ja sanonut näinikään, että: "Pistä pitkäkses, Thiess
Thiessen!" No niin, eihän siitä sitten mitä tullut. Ei vainkaan
tullut _siihen_ aikaan, lapset. On minulla vielä tallella se
Klausenin antama todistuskin. "Siihen katsoen, että kivulloinen
unitauti" j.n.e. Ennenkuin minä pääsin tämän vanhan olkikaton
alle, niin makasin kolmetoistakymmentä tuntia siellä aulangolla
vaapukkapensaissa.
"Jonkun ajan perästä minä aattelin: jahkas lähden tästä
latinakouluun, minulla kun mieli vaan paloi maailmaa näkemään.
Arvelin näinikään: kun on oppinut mies, niin sille on maailma avoinna
joka haaralle; kun tulet kouluun, niin opit latinaa, ja se on niin
paljo kuin oppia uimaan. No kun kouluun, niin kouluun! Ei sentään
suoraa päätä, vaan ensin eri läksyille kirkherra Friedelin luokse.
Ja hyvin tuo kävikin. Kirkherra tiesi minun luontoni ja sovittikin
tunnit noin kuuden ja kahdeksan väliin aamulla ja neljän ja kuuden
väliin iltasella; siiloin minä näet olin pirteimmilläni. Osaan minä
vieläkin monta latinalaista sanaa."
-- _Adsum!_ sanoi Fiete Krey. -- Se on: "tääll' ollaan."
-- Älä sinä yhtään virnaile, Fiete. Tarkoitat kai etten minä latinaa
muuta osaakaan?... No niin, mutta sitten, kun kouluun tulin! Te ette
tunteneet sitä vanhaa professoria Chalybäusta. Chalybäus on niin
paljo kuin rautainen; huomaatkos, Fiete? Monta monituista kertaa hän
sanoi meille: "Ei teiss' ole elämää ensinkään, teissä Dithmarschin
pojissa." Mutta minusta, kuules Fiete, hän sanoi kerran: "Thiess
Thiessenissä, siinä pojassa on elämää, mutta se on nukuksissa." No
niin, lapset, sanalla sanoen: ei se luistanut: Tieteet muka... Niistä
on maailmassa kovin nurinkurinen käsitys. Luulis, että niissähän
se on semmoinen... mitenkä mä sanoisin... semmoinen tie, että
sitä kun astuu, niin yhä enemmän selkenee. Se on ihan päinvastoin.
Minun mielestäni se oli semmoinen umpisola, niinkuin nyt esimerkiksi
ketunpesä. Sinne menee vongertaa kuin mäyrä, mutta ei tiedä, mistä
pääsee pois ja pääseekö ensinkään. No niin... minä otin takapassit.
"Vähemmällähän pääsee", sanoi kettu, kun jätti takakoipensa rautoihin
ja kampuroi kolmella jalalla tiehensä. Paperi pistettiin minulle
sieltäkin kouraan, ja tallella se on sekin. Mutta eipä siinä
sanottavia seiso.
"Nyt sitä oltiin taas Aulangossa, ja siellä minä seisoskelin milloin
kyökin-oven suussa, milloin sein'vieruksella päivännousun puolella
ja rakentelin pitkiä matkasuunnitelmia. Maailmaan näet teki mieli.
Mutta isä vainaa oli saanut kyllänsä niistä. Kauluksesta otti minua
ja pisti varstan kouraani ja pani minut meidän vanhan päiväläisen,
Klaus Suhmin, viereen, joka paraikaa oli puida paukuttamassa kauraa,
sitä pitkää semmoista, jota oli kasvanut niillä rämesaroilla. Ja
kun minä vielä myöhemmin taas kerran otin puheeksi ne matkat, niin
nyrkkiä hän pui nenäni alla. Sinne meni ne silloiset reissut, ja
näin se vaan on käynyt. Minä, joka kernaimmin olisin lähtenyt
jalkapatikassa vaeltamaan Venäänmaan halki ja Kiinanmaan poikki
Bangkokiin, minä en ole tätä Aulankoa kauemmas päässyt, enkä ole
nähnyt edes Hampuriakaan, en edes Rendsburgiakaan. Kirjoillahan minä
niitä matkoja olen sittemmin koettanut korvata, minkä verran on
laatuun käynyt. Ostin Stielerin kartaston ja Gruben luonnekuvaukset
ja Gerstäckerin romaanit ja kaikennäköisiä matkakertomuksia. Kaikki
ne matkat, mitkä olin mielessäni suunnitellut, olen piirtänyt
makuutupani kalkkiseinään. Olettehan te nähneet ne, lapset."
-- Älä nyt enää juttele! -- sanoi Elsbe. -- Mieli tekee jo sinne
ketunpesään.
-- Jaa, niin vainenkin. Joutuun, lapset, joutuun! Täss'ei auta
siekaileminen. Trinalla on ateria kaiketikin jo valmiina. Meillä on
tänään silavakukkoa sianpäästä.
Thiess oli maavallissa löytänyt molemmat ketun pesän aukot, puoleksi
nummen keltaisen hiekan peitossa.
-- Ammupas sinne! -- sanoi Elsbe.
-- Mitäs siitä lähtis, lapsi
-- Sama se, -- virkkoi Elsbe, katsoen tuimasti häneen, -- ammu vaan!
Valitettavasti täytyi Thiess Thiessenin tehdä, mitä vaan pikku
Elsbe vaati. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten hän oli tehnyt kaikki,
mitä hänen sisarensa, Elsben äiti, suinkin oli tahtonut, ja nyt hän
ei pieneltä sisarensa tyttäreltäkään hennonnut kieltää mitään. He
seisoivat nyt siinä kaikki, epäilevin silmin katsoen keltahiekkaiseen
pesän-aukkoon ja laukausta odotellen. Lisbet vetäysi hiukan taammas.
Jörn, joka aina heti huomasi, mitä Lisbet milloinkin teki, kiusotteli
häntä, otti häntä käsistä ja yritti vetämään häntä muitten luokse.
Silloin Elsbe, hänen aikomustaan torjuakseen, kietoi somalla,
pyytävällä liikkeellä kätensä hänen kaulaansa ja piteli hänestä
kiinni, liikahtamatta paikaltaankaan. Jörn ei tiennyt, miten olla,
kun toinen tuolla tapaa häntä lähenteli. Hän otti neuvotonna hänestä
kiinni ja katseli häntä.
Monasti ennen, lasten leikkiessä koulupihalla, oli Lisbet kiljaissut,
kun pojat koulupihalla olivat käyneet häneen käsiksi, ja riuhtaissut
itsensä irti. Tällä tavoin hän ei koskaan ollut ottanut Jörnistä
kiinni.
-- Aina kun Thiessin luona ollaan, olet sinä ihan toisellainen, --
puhui Lisbet ja nyökäytti päätään. -- Kotona sinä olet usein jörö ja
vakava, mutta täällä sinä olet iloinen. Tänään minä pidän sinusta.
Kovin lujasti piteli häntä tyttö. Jörnin ei tässä tarvinnut panna
läheskään kaikkea voimaansa liikkeelle, mutta ihmetteli hän
sittenkin, mitenkä nuo hennot jäsenet ovat niin lujat, ja kävi ihan
neuvottomaksi, kun toinen niin lähelle häntä tuli.
-- Tästä puolin minä sanon sinua aina tyllitytöksi, -- virkkoi Jörn,
pidellen häntä hellävaraisesti.
-- Miks' niin?
-- Sinulla kun on samanlainen kimeä, piipittävä ääni kuin
tyllilinnulla, tiedäthän sillä, jota kirjoissa sanotaan
rantaraukuksi. Niin sinäkin piipität.
He pitelivät vielä kiinni toisistaan ja katselivat naurahdellen
toisiansa. Silloin alkoi läheisestä puusta äkkiä kuulua talitiaisen
sirkutusta. Se sirkutti niin kovaa ja hätäisellä äänellä, että
kaikkien silmät kääntyivät sen puoleen. Se istui pienen männyn
ylimmällä oksalla, kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja
katseli alas. Ja sitä kohti katsahtaessaan, lapset näkivät jotain
ruskeankellertävää kulonkarvaisessa ruohikossa. Kaksi silmää
hehkui kolmikolkkaisessa päässä, sanomattoman älykkäästi katsellen
ketunpyytäjiä, jotka seisoivat siinä suu auki. Thiess seisoi silmät
siirallaan ja kankeasti pidellen pyssyä loitompana luotaan ja
laukaisi hurjasti hiekka-aukosta sisään. Fiete Krey tarttui kahden
käden harmaasen, rautakantaiseen kenkäänsä, nykäisi sen jalastaan ja
viskasi sen vimmattua vauhtia perään.
-- Peiakas! -- sanoi Thiess. -- Silläpäs oli koko pitkä häntä.
Elsbe lyö kätensä yhteen.
-- Ettäs sanot! Mutta niin se aina käy, kun me ollaan täällä; sinulta
menee nurin kaikki tyyni.
* * * * *
Talo, missä Thiess Thiessen oli elänyt melkein koko ikänsä, ja pää,
jota Thiess Thiessen hartioillaan kantoi, -- ne olivat merkillisesti
yhdenlaisia. Ratkaisematta vaan jäi kaikiksi ajoiksi, mikä niistä
toisensa mukaan oli muodostunut: oliko Thiessen pää monen pitkän
vuoden kuluessa käynyt tuon vanhan, rakkaan talon näköiseksi, vai
oliko talo hieman ottanut haahmoa Thiessistä.
Thiess Thiessenin talo oli pitkä ja kaita; korkea, tumma olkikatto
roikkui syvälle alas pienten, vilkkuvain akkunain yli; edessä oli
pikkuinen otsikko, rajapiirteille raju. Thiess Thiessenin pää oli
hyvin pitkä ja kaita, ja tuo pitkä, tumma tukka roikkui korvain
yli ja otsan yli kirkkaille, vilkkuville silmille saakka; nenä oli
pieni ja elleihän rajapisteilleen raju, niin ainakin uhkea: hieno,
pyöreävartinen nenä pienissä, näivettyneissä, kuihtuneissa ja
käpertyneissä, naismaisissa kasvoissa.
Elsa se oli jo yhdenkin kerran sanonut hänelle: "Niin on sun pääsi
justiin kuin talosikin."
-- Mikäpäs sen siitä muuksi muutti! -- oli Thiessin tapa vastata. --
Yhdessä sitä on jo oltu viidettäkymmentä ajastaikaa, ja yhdessä vaan
aina.
Lähestyen toisiansa he istuivat pyöreän pöydän ympärillä tuossa
suuressa huoneessa, jonka seinillä oli kaakelikoristeita, ja jossa
nämä samaiset ihmiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin viettivät kerran
niin surullisen iloista jouluaattoa.
-- Lapset! -- puhui Thiess Thiessen. -- Astua nummen poikki ja sitten
syödä Dithmarschin silavakukkoa, se on parasta maailmassa se.
Hän nyökäytti päätään heille ja pani ensimmäisen palasen Elsben
lautaselle.
-- Vai niin? -- sanoi Elsbe. -- Vai on se parasta maailmassa se!
Opettaja Peters tietää sen asian paremmin kuin sinä. "Parasta
maailmassa", sanoo hän, "se on rakkaus." Ja sitä minäkin.
Thiessiltä jäi kahveli puolitiessä ilmaan. Hän avasi pienet silmänsä,
ja silmäkulmat ne katosivat otsatukan alle. Hän ajatteli: Juuri noin
se sanoi, sun äitisikin. Ei ollut tyttö kuin kahdentoista vanha, niin
jo haasteli rakkaudesta. Kovin kävi hänelle rakkaus kalliiksi...
-- Rakkausko? -- virkkoi hän. -- Kehenkä?
Ei suinkaan Elsbellä ollut mitään määrättyä tarkoitusta, niin
sanoessaan, mutta, ketterä kuin oli, hän vastasi nyt: "Rakkaus
Jumalaan."
Nyt oli Thiess Thiessen aseetonna.
-- Niin, niin, -- puheli hän, päätään heilutellen. -- Jos tällä
tapaa rupeat puhumaan, niin pian sulta lappamiset loppuu. Rakkaus
Jumalaan? Mitäs se sinun mielestäsi on? Jospa hän istuisi tässä sun
rinnallasi!...
-- Mitäkö on? -- vastasi Elsbe. -- Meidän pitää rakastaman kaikkea
sitä kuin hyvä on. Sitä se on.
-- Tämä sianpää on hyvää, Elsbe, -- virkkoi toinen. -- Siitä ollaan
yhtä mieltä sun kanssas. -- Hänen silmänsä välähtelivät kuin pienet,
puhtaat, kirkkaat akkunat aamuauringon paisteessa.
-- Jörn! -- sanoi hän sitten, -- sanopas, mitä sinä aattelet tästä.
Fiete Krey ei puhu mitään, sillä hän ei välitä muusta kuin sianpäistä
ja luudista ja vanhoista akoista, jotka viskelevät kiviä. Mutta sinä,
Jörn, sinä olet haaveilija. Haaveilija sinä olet, Jörn; ja vaikkes
sitä oiskaan siinä määrin kuin indialaiset fakiirit, jotka nurkassa
istua kykkivät ja sinnes vatsaansa katselevat, kunnes heille ilmestyy
mitä hassuimpia näkyjä. Puhu, Jörn!
-- Paras maailmassa on työ, -- sanoi Jörn, -- tiedätkös sen?
Thiess laski kahvelin pöydälle ja loi silmänsä murheellisena maahan.
-- Jürgen Uhl! -- lausui hän. -- Olen minä valmis kuulemaan jos mitä,
mutta en ois moista odottanut. Vai työ?... Mitäs lukee raamatussa,
toisella lehdellä, silloin kuin heidät oli paratiisista ajettu pois?
Kuinka kuuluu se sana, joka noitten ihmisparkain jälkeen iskee,
iskee kuin raesade? Otsas hiessä pitää sinun leipääs syömän! Onko
se siunausta, Jörn, vai kiroustako se on? Vai työ, Jörn? Työ on
kirousta, Jörn. Ja se on sinun mielestäsi se paras maailmassa! En
ole elämäpäivinäni mitään niin hartaasti halunnut kuin että olisin
syntynyt Pesandin saarilla tai Suruacissa Molukkien meressä, siellä,
missä työ on suorastaan kiellettyä. Kiellettyä, Jörn, koskapa siellä
kasvaa liian paljo bananeja! Ja minä kiitän joka päivä Jumalaa siitä,
että minulla on Aulanko, ja että minä siis olen jossain määrin sen
kirouksen ulkopuolella. Heinäaikana vaan ja silloin kuin turpeita
kuivataan, silloin olen mukana minäkin. Ja sinä sanot: työ on parasta
maailmassa.
Silloin vaikenivat kaikki, hän kun tuolla tapaa rupesi raamatulla
huiskimaan.
Mutta nyt yltyi Thiess Thiessen liian rohkeaksi ja hyppäsi lujalta
pohjalta hyllyvään maahan.
-- Lapset, -- sanoi hän -- minä luen, niin kauan kuin ajatukset vielä
koossa pysyvät, "Itzehoen Sanomia." Tiedättekös, mitä uutisia minä
niin hartaasti odottelen, joka kerta kuin Peter Siemsen tulee tuolta
kolkan takaa, tempaisee oven auki ja huutaa: "Itzehoen Sanomia"?
Sitä, että työ olis vähennyt. Että työ olis kokonaan lakannut
olemasta! Että me kaikki olisimme kirouksen alta kirvonneet. Ni-in!
-- Vai niin vainen! -- sanoi Jörn ja laski nyrkkinsä pöytään. --
Tästäpä soluu soma juttu. Ann' tulla vaan!
-- Mitä kaikkea ne ovat jo keksineetkään! Ja jok'ainoa keksintö on
vähentänyt työtä. Kehruukone. Yhä minä vieläkin näen, mitenkä äiti
vainaa koko pitkoisen talvisen päivän istui rukin ääressä. Entäs
puimakone! Sen minä sanon, että maahan me lyötiin puimatanner, minä
ja Klaus Suhm. Ja jos sanon, että Klaus Suhm on eläissään hakannut
maahan kaksikymmentä savitannerta, niin se on vähä. Ja nyt tuli kone;
ei kuin päivä vaan, niin on viljat puitu ja jyvät viskattu! Entäs
ne rautatiet! Entäs ne lennättimet! Ennen vanhaan sitä vonguttiin:
"Missähän ne minun rasvanahkaiseni, Liisa? Panes hevonen valjaisin
Risto!" Ja sen minä nyt teille sanon: Työ vähenee maailmassa. Klaus
Suhm se ennen vanhaan nousi talvis-aikana kello kaksi ja kolmelta jo
koputti minun akkunaani! Mutta nyt? Ihme kuitenkin, ihme ja kumma,
ett'ei se työ vielä paljoa suuremmissa paloissa ole vähennyt eikä jo
kokonaan jäänyt sukupuuttoon.
-- Entäs sitten? -- kysäisi Jörn ja kumartui pöydän yli. -- Annas,
että työtä olisi vähemmän? Mitäs sinä joutessasi tekisit?
-- Kukin tekis, niinkuin tykkäis, -- vastasi Thiess Thiessen. --
Minusta olis lystiä pitkä uni turvekasan kupeella.
-- Vai olis! -- sanoi Jörn. -- Ja toisista... toisista -- hän pyrki
hiukan takertumaan sanoihinsa, -- toisista olis kai lystiä vetelehtää
päiväkaudet kapakassa. -- Poika puisteli valkeata päätänsä. -- Etkä
sinä yleensä näistä asioista ymmärrä yhtään. Luuletko sinä, että Adam
ja Eva ennen syntiinlankeemusta istuivat ristissä käsin? "Edenissä he
paratiisia viljelivät", niin siinä lukee, ja leikkivät keskenänsä.
Mekin tekisimme työtä ja hauskoja leikkejä löisimme, eikös niin
Lisbet? Mutta monet ihmiset ovat häijyjä ja kehnoja. Ja siksi meidän
kaikkien täytyy käydä koulua ja sitten mennä työhön, kun suureksi
kasvetaan. Ja _sinä_, parasta on kun menet muuttamaan ruskean ruunan
liekaa. Eihän sillä, tuolla kuusien juurella, ole enää mitään
purtavaa.
Pikku Lisbet ei ymmärtänyt kaikesta tuosta mitään. Keskustelun aikana
hän oli yhtä mittaa sormellaan tökkinyt Jörniä hartioihin. "Katsokaas
hänen silmiänsä", puheli hän. "Niin ne istuu kuin ketut pesänsä
suulla, vaanimassa, ja tukka on hänellä pystyssä kuin mitkä siilin
piikit." Ja hän hypähti nopeasti takaa päin hänen luokseen ja pani
päänsä hänen päänsä viereen. Yhtä vaalea oli heillä kummallakin tukka.
-- Kas niin! -- sanoi Elsbe. -- Olkaa nyt jo vaiti! En minä välitä
teidän pakinoistanne.
Thiess nyökäytti päätään verkalleen ja virkkoi Fiete Kreylle:
-- Minun tekee aina hyvää, kun te tulette. On, niinkuin kuka kylkeen
sysäis. Käydäänpäs sentään tuo ruuna tuolta vähän alemmas. Mutta
tulkaa ensin katsomaan, missä kaikissa paikoin minä taas näinä viime
viikkoina olen reissaillut.
Lapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso,
autionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut
kuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin
oli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä
viisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain
tuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja
koetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä
hän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa
Keski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut,
syöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti
kirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo
englantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen
hirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille
luki, juhlallisella äänellä.
Mutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen
tiessään.
-- Jos tässä tällä lailla vitkaillaan ja viivytellään, -- sanoi hän
halveksivasti, -- niin ei tule valmista yhtään mitään.
Lähdettiin ulos ja siirrettiin ruuna alempaan liekaan. Säleaidan
veräjällä syntyi koko tungos, kaikki kun tahtoivat päästä yht'aikaa
siitä, nuori ruuna myös. Mutta säveä oli hepo eikä tehnyt heille
mitään, ei edes hätkähtänyt, vaikka pieni Lisbet kiljaisi, kun se
tuli häntä liian likelle.
-- Ja nyt venettä katsomaan!
-- Ylen on mulla siro vene, lapset. Se on paras ja suurin, mitä
koskaan on minun käsistäni lähtenyt.
Vene oli tummanruskeassa rämelammessa, rantaan kytkettynä, niinkuin
olla pitää. Muodolleen se oli kaukaista sukua vasikankaukalon kanssa,
ja haisi jo kymmenen askeleen päähän pieltä, jota oli valettu
jok'ikiseen saumaan. Keskellä venettä kohosi välikannelta masto, ja
sen nenässä liehui keltainen silkkilippu, mummovainajan esiliinasta
leikattu. Etukannella oli neljä tykkiä, jotka kylänseppä oli
juottanut yhteen Mannesmannin putkista, ja joissa kirkkaaksi viilatut
sankkireiät välkkyivät.
Erinomaista! Kaikki kiittelemään Thiessiä. Nyt hän on, sanottiin,
kerrankin saanut jotain kunnollista aikaan. Jörn lyödä lapautti
hyvillään polviinsa ja olisi heti kohta astunut veneesen. Pieni
Lisbet se vaan loi epäileviä silmäyksiä tuohon, monesta kohden
paikkailtuun, kirjavaan astiaan, heilautti pientä, vaaleatukkaista
päätänsä ja sanoi: "Min'en siihen mene."
Silloin teki Jörnin mieli taaskin ottaa hänestä kiinni, mutta Lisbet
peräytyi ja pyöritti pyytävästi päätään, niin soman vakavasti, että
Jörn heti luopui aikeestaan.
Thiess oli jälleen innokkaalla tuulella. Hän ei mielinyt päästää
mainettansa kutistumaan ja sanoi:
-- Ensimmäisen reissun teen minä yksin.
Hän nousi verkalleen kaukaloonsa ja asettui varotellen istumaan,
oikaisten jalkansa välikannen alle.
Elsbe oli istahtanut pajunrungolle, joka pisti ulos rannasta veden
yli. Siinä hän rupesi uikuttamaan: "Entäs jos sinä keikahdat,
mitenkäs sitte? Päistikkaa menet veteen etkä saa jalkojasikaan irti."
-- Minäkö? Ettäkö keikahdettais?
-- Kuule Thiess! Ei tule tolkkua!
-- Thiess! Tiedäthän, että sinun käy aina hullusti!
-- Jaa, ettäkö hullusti? Etteikö tolkkua? Tolkku tulee täydelleen.
Hän kopeloi liivinsä taskusta ja pani kolme mustunutta tulitikkua
eteensä kannelle.
-- Kuule Thiess! Heitä valtaan! Kaikki, mitä sinä tahdot liikkeelle
saada, se istuu kiinni kuin piki ja terva.
-- Anna hänen koettaa! Tervassahan se on jo koko mies.
Thiess kohottautui hiukan: kuului semmoinen tervantarttuinen
rasaus. Lapset nauramaan. He vilkaisivat toisiinsa, silmää iskien.
Fiete Krey, joka selvimmin näki, miten hassusti tuossa käy, nauroi
kimmurrellen.
-- Thiess! Kumoon sinä menet, niin totta kuin mikä!
Kahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille.
Hän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja
ottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua
toisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta
se ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen
tuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta,
asianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin
sankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.
-- Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.
Hän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin
tarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies
on tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja
Thiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.
Jörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi:
"Vielähän se pulputtaa." Elsbe sanoi: "Kova lykky kuitenkin!" Lisbet
juoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset
pidättivät henkeänsä.
Äkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden
pinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren
mustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee
ja nieleksii ja pärskyy.
Thiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki
maata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään
seisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja
oikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja
juoksi kauemmas.
-- No niin! -- virkkoi Thiess ja sylkäisi. -- Tällaista sitä sattuu
kaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko
laivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli
ihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No
niin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin
saatu.
-- Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? -- kysyi Elsbe.
Thiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä
ajelehtiva kilpikonna.
-- Ettäs sanot! -- vastasi hän ja sylkäisi jälleen. -- Siellä on
kamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt
yhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle
selvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain
taistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin
tuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia
oli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian
vähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin
pian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä
kintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.
Sen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa
muuttamaan.
Hänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: "Ihan se on sama,
milloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy."
Sitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli
hänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.
Mutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten
luokse ja ilmoitti sen.
-- Niin, niin, -- sanoi Elsbe: -- siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet
hoppuaa aina liian aikaisin kotia.
-- Ja sen minä vaan sanon, -- virkkoi Fiete, -- ei sitä maksa ottaa
mukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu.
Sinähän häntä aina tahdot mukaan.
Paneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.
-- Minä lähden hänen kanssaan kotia, -- sanoi Jörn. -- Nyt heti.
Tehkää te toiset, miten tahdotte.
Muutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat,
kunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki
nummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli
heidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman
ja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.
Lapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti
ja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.