-- Kuorossa!
Kaikki lausuvat sen kovalla, laulavalla äänellä, tavuttain. Kenen
kotona ei lehmää ole, sanoo: "ei ole lehmää."
Ja niin sitä jatketaan. Köyhyys sanoo: "ei ole." Varallisuus sanoo:
"on."
Jörn Uhl huomasi pian, että hän tuli sanoneeksi "on", eikä
milloinkaan "ei ole!" Rakensi tuossa sitten Pietari Wiekin poika,
Uhleja hänkin, tällaisen lauseen: "Meillä ei ole oritta." Kaikki
toistivat sen, mutta silloin oli Jörn Uhl ainoa koko koulussa -- ja
muita lapsiahan oli koulussa _niin_ paljon -- joka saattoi sanoa, ja
sen hän sanoikin lujaa ja voimallisesti: "Meillä on ori... ja sonni
kans." Tuo jälkilause tuli tosin vaan noin perästä kaalin, mutta
se herätti silti suurta huomiota, varsinkin kun Lorenz Kreyn pikku
tyttö, hänen, jolla on niin paljon lapsia, heti sen jälkeen tekaisi
tällaisen lauseen: "Meillä ei ole jauhoja vakassa."
Sitten ehdotti Peters, että ruvettaisiin tekemään toisellaisia
lauseita.
-- Me olemme raamatunhistoriassa lukeneet kuningas Davidista. Mikäs
meidän kuninkaan nimi on?
Silloin nousi jälleen ylös Lorenz Kreyn, sen süderdonnilaisen, pikku
tyttö. Hän ponnahti penkiltään pystyyn suorana kuin kynttilä ja
sanoi: "Meidän kuninkaan nimi on Klaus Uhl."
Rovastipa ori olikin hirnaissut. Suuret lapset nauroivat, pienet
olivat ymmällä. Mutta ei pannut kukaan vastaankaan. Lause toistettiin
kuorossa, niinkuin entisetkin.
Opettaja Peters kääntyi ja läksi astumaan osastojen välistä käytävää
yläpäätä kohti. Silloin lapset huusivat: "Maavouti viittaa." Ja Jörn
Uhl seisoi penkissänsä, tuimannäköisenä.
-- Mitäs nyt, Jürgen?
-- Ei minun isäni ole kuningas.
-- Ettäs sanot, -- virkkoi vanhus.
Lasten mentyä ulos, hän huomasi pienen Elsben, tuon tummatukkaisen
tytöntyngän, jääneen paikalleen istumaan ja nyt katkerasti itkevän,
pää penkin laidassa kiinni. Hän astui tytön luokse ja kysyi: "Mitäs
sinä itket, Elsbe?" Toinen sai vaivoin sanotuksi: "Onpas meidän
isä kuningas." Opettaja myhähti ja kääntyi pois, mutta tuossapa
seisoo Jörn Uhl ja näyttää niin tuikean tuimalta. Ukko tarttui pojan
karheaan ja vaaleaan tukkaan ja kysyi: "Minkäs tähden sinä sitten
sanot, ettei teidän isä ole kuningas?"
-- Sentähden, ett'ei hän toisinaan pysy pystyssä.
-- Mitenkä? Ei pysy pystyssä, niinkö?
-- Niin, sillä hän on toisinaan humalassa. Vanhus puraisi huultaan ja
katsoi säälivästi poikaan.
-- Vai niin! Ja senvuoksi hän ei ole kuningas? Kuules, tuota ei sinun
huoli muille lapsille puhua. Mutta tiedätkös mitä? Pidä sinä huolta
vaan, että itse pysyt aina ahkerana ja raittiina.
* * * * *
Jokavuotinen lastenjuhla oli paikkakunnalla suuri päivä, jouluakin
suurempi. Seurakunnan Uhlit ne olivat liiankin kärkkäitä juhlimaan,
eikä ne Kreijitkään olleet ylen hitaita siihen.
Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja tunnustakoon, ett'ei hän
missään muualla isänmaassa ole nähnyt ja nauttinut niin kaunista ja
suurenmoista.
Fiete Krey oli ensiksi pyytänyt Anna Seemannia pariksensa, kun
kylän kautta astutaan kuninkaantanssiin, mutta sittemmin oli
Trina Biesterfeld, Süderdonnista, saanut tietää, että Fiete Krey
saa lastenjuhlaksi hyvän puvun, jonka hänen isänsä oli ostanut
vanhan verosta eräältä talonpojalta. Ja niinpä Trina Biesterfeld
lupasi Fiete Kreylle kolmekymmentä groshenia, jos hän luopuu Anna
Seemannista ja tulee hänen parikseen. Poika suostui, sittenkuin Trina
oli lisännyt vielä hyvän linkkuveitsenkin kaupanpäällisiksi. Sitä
paitsi piti tytön luvata tulla lastenjuhlaan sinisessä vyössä.
Saatuansa näin omat asiansa järjestetyiksi, pisti Fiete Krey tapansa
mukaan nenänsä muittenkin asioihin ja tahtoi varsinkin hankkia
ystävällensä ja naapurillensa Jörn Uhlille morsiamen. Mutta se
yritys meni myttyyn. Hullusti kävi kummallakin puolen. Väliaikana
hän koulussa puheli pienen, paksun Doran kanssa, lupasi hänelle
"Jürgen Uhlin, sen pulskan pojan" ja viittasi sinnepäin, että kun
asia naksahtaa lukkoon, niin sitten muutama groshen vaivanpalkkioksi
hänelle, Fietelle. Mutta tyttöpä sanoikin panevansa rahat kernaammin
limonaadiin kuin sulhasiin. Ja siinä mielessä hän pysyi, vaikka Fiete
Krey koetti puhua niin sulavasti kuin suinkin.
Myöhemmin, kahdenkymmenen vanhaksi tultuansa, oli Dora kääntänyt
mittapuunsa ihan toisapäin. Hän kävi kaikilla kotiseutunsa
markkinoilla kaikissa tansseissa, sulhasta katsellen, mutta ei
löytänyt.
Jörn Uhl pani jyrkästi vastaan hänkin. Ensi kertaa hän nyt kieltäysi
tottelemasta holhojaansa ja sanoi merkillisen päättävästi, ett'ei
hänelle tartte tyttöjä tyrkyttää, osaa hän niiltä kysyä itsekin.
Ja hän seisoi kolme iltaa perätysten mitä suloisimmassa sateessa
koulutalon räystään alla, vuotellen, milloin pikku Lisbe Junker,
opettaja Petersin tyttärentytär, tulee ulos. Sitä tyttöä hän aikoi
pyytää.
Kolmantena iltana tyttö tulikin ja juosta piipotti sateessa
räämäsaksan luokse toisella puolen tietä, juoksi niin, että
pellavankeltainen tukka liehui ja lyhyt leninki lepsutti ja siniset
sukkanauhatkin vilkahteli. Takaisin tullessaan tyttö huomasi hänet
ja huusi jo kaukaa: "Mitäs sinä siellä sateessa seisot, Jürgen? Eri
läksyilläkö olit, vai?"
-- En ollut, -- vastasi toinen. -- Sinuahan minä tässä olen
vuotellut. Olis jotain kysyttävää.
Tyttö hyppäsi hänen luokseen ja asettui lähelle häntä, sadetta
suojaan. Ja niin lähelle Jörniä hän hyyristyi, että oikein piti
pidellä hänen käsivarsistaan ja katsoa häntä silmiin.
Muuan vieras ajoi maantiellä. Hän huomasi lapset, hiljensi hevostensa
kulun, katseli heitä mieliksensä ja meni sitten menojansa.
-- Mitä sinulla oli kysyttävää?
-- Niin, siitä minä vaan, niistä juhlista. Meillähän on pian ne
juhlat, eikös ole?
-- Entäs sitten?
-- Niin, tuota... Pitäähän sitä olla minullakin tyttö parina, enkä
minä oikein tiedä, tuota... En tiedä, kenet minä ottaisin. Samahan se
on, kenet minä otan. Vai mitä sinä?
-- Sitäkö sinä läksit kysymään? Enpä minä oikein tiedä. Sinä olet
niin pitkä poika... Tiedätkös mitä? Ota sinä Trina Siem, tahi älä
vähienkään... Ota sinä Jaana Uhl! Tahi, ota... mutta ei, se on sulle
liian pieni.
-- Jaa, kuka?
-- Muutoin vaan johtui tuossa mieleen, mutta kyllä se on sinulle
sittenkin liian pikkuinen.
-- Sama se, sano vaan! Mitäs sill'on väliä, oli suuri tai pieni.
Vaikk' ois niin pieni kuin sinä. Ketäs sinä tarkoitat?
-- Enpä minä nyt enää tiedä, -- virkkoi tyttö.
Sen sanottuaan, hän riuhtaisihe irti Jörnistä ja juoksi pois
sateesen, kääntyi vielä kerran ympärinsä ja kiepsahti silloin,
niinkuin olisi kuka hänet pyöräyttänyt, ja juoksi tiehensä.
Jörn oli nyt Lisbet Junkeriin pihkaantunut ja pelkäsi jonkun
toisen astuvan hänen tielleen. Eikä sittenkään poika rohjennut
kysyä häneltä; pelkäsi näet tytön rupeavan nauramaan ja sanovan:
"En maar! Luulet vainen minun lähtevän? Enhän minä milloinkaan käy
kuninkaantanssissa." Ja niin meni häneltä otollinen aika käsistä.
Kerran, moniaita päiviä ennen juhlaa, oli hän ja pieni, ujo Dierk
Dierksen yksityistunneilla koulutalossa, ja silloin virkkoi opettaja
Peters: "Kuules, Dierk! Minusta olisi hauska, jos Lisbet ylihuomenna
lähtisi kulkueesen hänkin. Mitähän, jos te kulkisitte vierekkäin?"
Kyllähän se Dierk Dierksen sitten ulkona sai Jörniltä muutaman
niskatalkkunan, mutta eihän asia siitä muuksi muuttunut.
Jörnillä ei ollut morsianta, ja niinpä hänen täytyi juhlassa kulkea
erään pienen kreijittären rinnalla, jolla oli kesäleipiä kasvot
täynnä, ja joka oli jäänyt parittomaksi hänkin. Isä Uhl, joka astui
kulkueen rinnalla, katsoi pilkallisesti poikaansa; vanhimmat veljet
olivat harmissaan. Jörn kulki huulet supussa, ylpeän näköisenä ja
ääneti.
Päivä paistoi, ja hiljainen tuuli puhalsi. Pyöreitä, kirkkaita
ja keltaisia valoja välähteli lehmusten tuuheain lehväin läpi,
kisaillen keskenänsä ja ajellen toisiansa maantiellä ja tyttöjen
hajahivuksilla. Ja hiljalleen sateli lehmusten kukkia kulkueen päälle.
Kuka on ollut mukana näissä lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Kellä siellä tukka
välähti valoisimmin? Vuoroin se tummeni ja vuoroin vaaleni, sitä
myöten kuin valot siihen sattuivat, ja vartalo valkoisissa vaatteissa
oli niin kaunis ja solakka, ja kasvot valkoiset ja punaiset, niinkuin
pisara verta valkoisella lumella. Se oli Lisbet Junker. Kulkueessa
hän astui Jörn Uhlin edellä, kääntyi välisti taaksensa ja naurahteli
hänelle. Ja Jörn sanoi: "Kovinpa paljo sun tukkaasi onkin tarttunut
lehmuksenkukkia."
Ken on tuo pieni tumma tyttönen, täynnä levottomuutta ja rajua
onnea, hiukkasta liian pieni, hiukkasta liian leveä, hiukkasta liian
huima, hiukkasta liian meluisa? Se on Elsbe Uhl, joka kulkee Fiete
Kreyn edellä, ja katsahtaa välisti hänen puoleensa, naurahtaa ja
nyökäyttää hänelle päätään. Mutta tänään hän ei puhuttele Fiete
Kreytä; hän on talontyttö tänään. Ja Elsben rinnalla astuu hänen
parinansa iso, kankealiikkeinen Harro Heinsen, Uhleja hänkin. Hän on
jo viidennellätoista ja hieman jo halveksiikin lastenjuhlaa ja alkaa
jok'ikisen lauseensa näillä sanoilla: "Jahkas rippikoulu on ohi!"
Ymmärtäväisesti hän haastelee pienen parinsa kanssa.
Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Mitä tietä liikkui
kulkue? Kylän alatietä se liikkui. Maaperä on siinä hyvää
marskimaata, ja kahden puolen kasvaa tuuheita, nuoria lehmuksia,
lyöden latvojansa melkein yhteen. Kuka astui kulkueen etunenässä?
Rumpali ja pillipiipari. Tuttuja jok'ainoalle täällä. Ammatilleen he
ovat savustetun hailin kauppiaita.
Ken astui kulkueen rinnalla? Se oli opettaja Peters, valkohapsinen.
Pitkä ja laiha ja vakava vanhus. Kuka kulki tien viertä lehmusten
alla? Suuret Uhlit, kasvot punaisina kuin viini ja iloisessa
juhla-asussa. Paljon he kyllä ovat syntiä tehneet vaimojansa ja
lapsiansa ja omaa ruumistansa vastaan, mutta _tämä_ on kumminkin
heidän ansiokseen luettava, eikä niin vähäksikään: itselleen
kun juhlapäivän soivat, sen he soivat lapsilleenkin. Kuka kulki
tienviertä toisella puolen? Kreijit vaimoinensa. Kaikki ylpeinä
lapsistaan.
Kuka, kulkueen saapuessa perille, seisoi ravintolan edustalla, vanhan
olkikaton alla? Siinä seisoi Ernst Rapp, pitäjän ravintolan isäntä,
ja huuteli kiireissään oveen päin pojallensa, pannen puoleksi saksin
murretta, puoleksi alasaksan -- hän oli muualta muuttanut --
"Fritze! Jourus ny'! Lansmannit tulee ja handelsmannit kans! Ann'
raikuu!" Ja ulos hyppäsi lihava, neliskanttinen Fritz Rapp ja puhalsi
torvellansa iloisen marssin. Ja niin astui kulkue juhlataloon,
lapset edellä, sitten Uhlit, sitten Kreijit.
Ylhäällä, jyväaitassa tallien ylisillä, lapset pitivät iloista
karkeloa, ja tyttöjä pelotti taaskin, sillä jo kaksikymmentä
ajast'aikaa on huhu käynyt semmoinen, että aitan välikatto on kovin
huono, ja että joskus se vielä pudota romahtaa alas.
Hailisaksat pärisyttävät ja puhaltavat.
"Juosta polkas'... hei, hei!"
Pojat polkaisivat raskailla saappaillaan kolmasti parven lattiaan.
Tytöt huutamaan: "Älkää, hyvät ihmiset! Ettekös te kuule, miten se
narskahtelee! Ei saa polkea niin lujaan!"
"Käsi kaappas... sinne vei!"
-- Kreijithän ne niin polkee. Niill' on hevosenkengät ja raaspiikit
anturoissa. Kengässä kuin hevoset.
Tytöt nostavat sormensa ja laulavat, tietämättä viattomuudessaan mitä:
"Jos sä, poika, voisit!
Jos sä, poika, soisit:"
-- Jalka poikasi... hei, hei!
-- Ei! -- sanoivat tytöt. -- Pojat eivät saa polkea noin kovaa,
muuten me lähdetään pois. Lattia murtuu vielä, ja me pudotaan
hevosten niskaan.
-- Kreijithän ne.
-- Me tehdään, niinkuin itse tykätään, -- sanoo Fiete Krey. --
Uhleista me viis!
-- Jalka polkasi... räiskis!... -- Nurkissa narahtelee. Rappausta
lohkeaa seinistä.
Lisbet Junker juoksee hädissään koko salin poikki Jörn Uhlin luokse.
-- Jürgen, kuuletko sinä? Lattia romahtaa!
-- Joutavia! -- sanoi toinen mahtavasti. -- Tule tanssimaan.
Ja kauvan he tanssivat yhdessä eivätkä kuule, eivätkä näe mitään
muuta. Viimein tulee heidän niin palava, että taukoovat.
-- Ei maar! -- sanoo Lisbet Junker. -- Kylläpäs tuli kuuma! -- ja hän
löyhyttelekse valkoisella nenäliinallaan, ja lyhyt, valkoinen leninki
lepahtaa, ja hän nauraa.
-- Tules nyt, niin ostan sinulle jotain juotavaa, -- sanoo Jörn.
He astuvat käsityksin tungoksen läpi sinne, missä Fritz Rapp seisoo
kaikenlaisten lasien takana. Jörn ostaa lasillisen limonaadia, ja sen
he juovat yhdessä. Lisbet pistää kiitokseksi hänen kouraansa muutamia
minttukaramelleja ja syö itsekin niitä. Ja yhä he nenäliinoillaan
pyyhkivät hehkuvia kasvojansa. Mutta nyt olivat kädet käyneet
niin tahmeisiksi. "Ei maar", sanoo Lisbet, "ei tämä käy laatuun.
Pannaanpas kädet yhteen. Ihanhan ne tarttuu toisiinsa, ja sinä kun
otat minusta kiinni, niin leninki likaantuu." Hän otti nenäliinansa,
pani suunsa suppuun ja tirskautti pikkuruisen ja pyykkäsi ensin
Jörnin kädet, sitten omansa puhtaiksi. Sitten hän näytti vielä,
mitenkä Jörnin tulee pitää nenäliinaa kädessä, kun ottaa hänestä
kiinni. "Ja nyt mennään tanssimaan taas."
He tanssivat jälleen yhdessä, kunnes Lisbet oli ihan uuvuksissa ja
läähätti paikallaan ja nojasi häneen hiukan. Tämä oli aina ystävyyden
ylimmäinen aste.
Jörn katseli häntä mielihyvällä ja onnellisena tyyneillä, viisailla
silmillään ja sanoi: "Onko sun hauska tanssia minun kanssani?"
-- On, -- vastasi toinen. -- Enhän minä niitä toisia niin hyvin
tunnekaan. Mutta sinut minä tunnen, sinä kun aina tulet eri läksyille
vaarin luokse. Sinä olet somin ja viisain heistä kaikista.
Jörn punastui.
-- Sinä se somin olet, -- sanoi hän, -- se on vissi se.
-- Katsos! -- virkkoi Lisbet. -- Näätkös Elsbeä? Hän on niin raju;
minua harmittaa tuo.
-- Niin hän on Harro Heinsenin kanssa. Ei miellytä minua se poika;
siksipä pidän sinusta niin paljon, sinä kun olet aina niin hiljainen
ja siivo.
Niin karkeloivat lapset, kunnes saliin alkaa tulla nuorisoa, joka
vähitellen tunkee heidät pois. Kello kymmenen maissa, illan pimeässä
jo, lähtevät lapset aitasta. Lisbet on jo mennyt vaarinsa kanssa
kotia. Jörn kääntyy Fiete Kreyn puoleen.
-- Minä lähden kotia. Missä Elsbe?
-- Niin, kysy sitä! -- vastaa Fiete suutuksissaan. -- Jonnekin se on
pujahtanut Harro Heinsenin kanssa.
He astuvat keilaradan kautta pimeän puutarhan portille saakka ja
huutelevat häntä. Ei kuulu mitään.
Silloin sanoo Fiete Krey hiljaa, mutta selvällä äänellä: "Elles nyt
heti tule, niin minä sanon kovaa, että sinä olet Harro Heinsenin
kanssa puutarhassa."
Nyt kuuluu hiipiviä askeleita, ja kohta sen perästä astuu Elsbe
näkyviin. Hän sanoo välinpitämättömästi: "Tekös täällä olettekin?
Minä kuulin ääniä täältäpäin."
-- Niin, tääll' ollaan, ja lähde nyt heti kohta meidän kera kotia.
Silloin astui Harro Heinsen puitten välistä esiin.
-- Me tullaan sunnuntaina iltapuoleen Ringeshörnille, -- sanoo hän
uhkaillen. -- Ja silloin saavat Kreijit taas selkäänsä, niistä
tän'iltaisista.
Hän uhkasi vielä lähtiessäänkin ja sanoi: "Pidä sormus tallella!" Hän
katosi taloon. Toiset kolme läksivät astumaan kotia kohti.
-- Vai antoi hän sinulle sormuksen? -- puheli Fiete Krey. Ja lisäsi
sitten sääliväisesti: "Näytähän sitä, typykkä! Onko se hopeaa?"
-- Mitä se sinuun kuuluu? -- sanoi Elsbe ylpeästi.
-- Näytähän sentään, Elsbe!
-- Kultaa se on. Näätkös?
-- Voi sua, tyttö rukkaa! Mokomakin sormus! Ja tää on sitten kultaa
muka! Tiedätkös, minkä verran täll' on hintaa? Ei ole kehumisen
varaa, Viisi groshenia korkeintaan.
-- Äläst'! -- virkkoi Elsbe. -- Maksaa se hyvän joukon enemmän.
Kymmenen markkaa se maksaa.
-- Olipas koko pöllö, se poika! Ottaa ja lahjoittaa sormuksen! Mitä
sinä sormuksella teet? Olis edes lahjoittanut sulle parin kanineja!
Kuules, typykkä, oletkos sinä nähnyt minun kaninpoikiani? Tiedäthän,
niitä siniharmaita?
Elsbe juoksee hädissään Jörnin viereen.
-- Jörn! Fiete hakee taas riitaa!
* * * * *
Koko iltapäivän, lasten tanssiessa, istuivat Uhlit ja Kreijit,
vanhan tavan mukaan, eri huoneissa kumpikin sukukunta. Huoneitten
välillä oli leveä ovi. Uhlit joivat punssia ja lähettivät sitä
toiseenkin huoneesen, ja kun juoma, lasten mentyä kotia, alkoi tehdä
tehtäväänsä, silloin Kreijeistä huimapäisin otti lasinsa, meni
toiseen huoneesen ja istahti Uhlien seuraan.
Tänä vuonna pani asian alkuun Jochen Krey. Hän tuli, kasvot
tulipunaisina, loi Uhleihin uhkean katseen ja istahti ääneti ja
raskaasti naapurinsa, suuren Klaus Uhlin viereen, lyödä kolauttaen
lasinsa pöytään.
-- Istunmahan tässä vähäsen, -- sanoi hän.
Uhlit nauramaan, ja jotkut huusivat: "Jo lens' ensimmäinen krääkkä."
Vähitellen tulivat ne muutkin, ja niin siinä sitten istuttiin
rinnakkain ja sikin sokin.
Kerran vuodessa, juuri tänä yönä, istuvat Uhlit ja Kreijit yhdessä,
sinuttelevat toisiansa ja sanovat "naapur'kullaks" toisiansa, ja
ovat kuin veljeksiä, laulavat yhdessä vanhoja lauluja, jotkut
syleilevätkin toisiansa. Tätä kestää noin kolme, neljä tuntia.
Mutta sitten nostaa joku Kreijiläisistä melun. Joku heistä alkaa
"naapur'kullalleen" puhua "suunsa puhtaaksi" ja pian ne ovat siinä
kaikki muutkin Kreijit, ja suuta soittaen ja kielet ketterinä
siinä nyt pengotaan ja pöyhötellään Uhlien elot ja olot, niinkuin
seimessä härkä turvallaan tuiskuttelee eteen pantuja olkia puoleen
ja toiseen. Kaikkinainen närä ja naru Uhleja vastaan, mitä vuoden
pitkään on hampaankoloon kasaantunut -- eikä se kasa niin kovin
pieni olekaan, -- se kaivetaan nyt esille. Karkeita siinä tulee
sanoja, tulee hienompiakin; vuoroin puhutaan ylimalkaan, vuoroin
takerrutaan yksityiseen seikkaan. Jok'ainoa Uhl saa nyt kuulla, mitä
hän vuoden kuluessa on pahaa tehnyt. Yhdelle sanotaan, että hänellä
on emäntä sellainen kitupiikki, että yhdestä ainoasta luudasta tai
kaislamatosta tinkii nalkuttaa parisen tuntia. Toiselle näytetään
toteen, ett'ei hän koko vuonna ole tehnyt yhtään järkevää kauppaa, ei
kotonaan, eikä markkinoilla; kolmannelle johdetaan mieleen vanhoja,
hassuja juttuja, niin että toinen on punainen kuin kukko. Ja vihdoin
julistetaan kuolema ja kadotus koko Uhlien roskajoukolle.
-- Ei teille tiloillanne ikinä kunnian kukko laula. Viinaan teiltä
menee maat ja mannut, ja keppi kouraan joka miehelle, niin totta kuin
me ollaan Kreijiläisiä.
Silloin Uhlit kavahtavat pystyyn, ja ylös ne pyrähtävät Kreijitkin.
Fritz Rapp on jo hyvissä ajoin korjannut lasit ja punssimaljat
turvalliseen paikkaan ja katselee perältä lystiksensä tätä
mellastusta.
Mutta mitäpäs tuosta? Huomenna iltapuoleen on Kreijeillä taas tämä
edessään: minnes minä saan menemään nää luudat ja vispilät ja suat?
Ja se, joka juhlayönä oli paljonkin suutaan piessyt, se seisoo
nyt jälleen vallan vakavin kasvoin Uhlien avaroissa väliköissä,
kiltisti tarjoillen tavaroitaan kaupaksi. Kyllähän hänelle ensi
alussa muristaan ja nuristaan, mutta toisen kerran hän tulee taas. Ja
vähitellen haihtuu ja hälvenee koko närä. Yksi ja toinen vaan karttaa
kokonaisen vuoden sitä tai tätä taloa, sillä ylen lujasti oli sen
isäntä lyönyt nyrkkinsä pöytään ja vannonut ja vakuuttanut: "Jos vaan
se mies meidän taloon tulee, niin linnanhautaan minä hänet heitän
koirineen päivineen!"