Aina kuin opettaja Peters loi silmänsä niihin sataan lapseen Sankt
Mariendonnin seurakunnasta, jotka oli hänen hoitoonsa uskottu, ja
jotka tuossa hänen jalkainsa juuressa istuivat pitkissä penkeissä,
tytöt vasemmalla ja pojat oikealla, ja aina kuin talvis-aikaan noin
kolmen maissa alkoi hiukan hämärtää, -- silloin opettaja Peters näki
selvään, että Donnissa asuu kahdenlaatuista väkeä. Olkikatto riippui
kuin väsyneet, raskaat silmäluomet akkunan yli; päivänvaloa pääsi
sisään vinosti ja sitäkin vain niukalti. Tässä hämäräisessä, vinossa
valossa näki lasten joukossa hajallaan hyvin monta pyöreätä, punaista
päätä, tukka niin tulipunainen ja niin paljo punaisia kesäleipiä
kasvoilla, että oikein niistä valoa säteili. Ja vielä heleämmäksi
se valo käy ja yhä kirjavampana välähtelee, kun lasten katseet,
usein epävakaina maahan tuijotettuaan, äkkiä alkavat liikkua ja elää
noissa vilkkaissa ja viisaissa silmissä, niinkuin leikkii kissanpoika
päivänpaisteessa. Ne ovat Kreijien heimoa.
Mutta pyöreä- ja punapäitten ohella näki siellä täällä poikain ja
tyttöjen joukossa, harvempilukuisina kumminkin, valkoverisiä päitä,
tukka niin vaalea kuin pellolla ruis vähää ennen elonleikkuuta,
kasvot lujapiirteiset, usein hienotkin, silmät kirkkaat, katse
rauhallinen, ylpeä. Kun yksi näistä vaaleaverisistä astuu penkistänsä
ulos, silloin tulee näkyviin kapea, jäntehikäs lapsenvartalo. Ne ovat
Uhlien heimoa.
Pastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta
sitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy
hänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille
on hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.
"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan
tavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä
saaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen;
ne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten
pyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.
"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma
hiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa
kasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja
pehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei
kumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle
jää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet
tämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa
rakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.
"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja
hiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt,
koko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin
lumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään
elatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään
otollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä
siihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.
"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös
Ringelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien
lähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa,
ylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen
sauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät
koiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia
ovat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden
edessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä
lentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain
mukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan,
toi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä
törrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas,
joka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin
marskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan
arkun.
"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin
kanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa
heistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin
suonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.
"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa
niin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin
kotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita,
jopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta
kirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat
Jumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole
minussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja
älykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa
sinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen
sunnuntaisin.'
"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole
vielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä
he syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla
ja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän
rattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi
tulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on
altavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja
minun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa
varten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt
syytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan
ilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen
ei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy,
niinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn
hänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' -- silloin
hän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra
pastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene
sanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan
leikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.
"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi _et animi
semper aeger sum_. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska
marskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla
koskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä"
Ja taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän
kauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä
sananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun
poika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.
"Mistä tämä tainkaltainen _animi rectio_ ja mieli? Näissä seuduin
sanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta.
Heidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies
kuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden
mustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt
hiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja
kerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi -- eli oliko se
mitäkään avioliittoa ensinkään -- mies ei ollutkaan kasvanut hänen
mustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja
sorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa,
koskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa.
Sill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten
vaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja
ruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä
muuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä
tullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan
alkujansa.
"Mutta minä väitän: tämä selitys on marskilaisten hulluutta ja Uhlien
parjausta, sillä Uhlit ovat ylönkatsoneet Kreijiläisiä hamasta siitä
asti kuin muistaa taitaan.
"Minun ajatukseni mukaan on luultavampi, että Kreijit polveutuvat
Wendien kansasta, jonka sanotaan muinaisina aikoina tehneen suuria
sotaretkiä hamaan tähän maahan saakka. Ja tainkaltainen _conclusio_
on minussa syntynyt tavalla kuin seuraa: ensiksi, että heillä on,
ymmyrjäiset, pyöreät päät ja melkein itsekullakin kierot silmät;
siksi toiseksi, että kylän läntisessä päässä, Wodanin nummen
puolella, Ringelshörnin juurella seisoo kolme taloa erinänsä,
nimittäin koulu, Uhlien kantatila ja Simon Kreyn mökki, joita
yhteisellä nimellä, merkillistä kyllä, Wentorffiksi kutsutaan,
joka silminnähtävästi on yhtäpitävä Wendendorfin kanssa. Vihdoin
ja kolmanneksi, että Wentorffissa, Ringelshörnin kupeella, löytyy
vanhoja maavalleja -- _mea opinione_ skantsausten jäännöksiä --
joissa Uhlien ja Kreijien lapset vielä tänäkin päivänä keskenänsä
tappeluksia pitävät.
"Uhleista ei ole sen enempää sanomista kuin että heillä on marskeilla
uljaat kartanot ja tukka niin keltainen kuin rukiin olki, mikä
vaimoissa kyllä usein kauniilta näyttää, ja että he ovat pitkää,
rotevaa ja korskeata kansaa. Vasta äskettäin oli yksi heistä
Meldorfin markkinoilla krouvissa joutunut riitaan, ja siinä oli joku
hänelle sanonut: 'Uhl sinä olet! Uhl sinä olet! Sinähän saat tehdä,
mitä ikinäs tahdot!' Silloin oli hän astunut keskelle lattiata,
lyönyt rintoihinsa ja vastannut, sanoen: 'Uhl minä olenkin, ja siitä
minä kiitän Jumalaa!'
"Uhlit ylönkatsovat kreijiläisiä eivätkä tervehdi heitä, ei kättä
kohottain eikä hattuakaan nostain. Ainoastaan kerran vuodessa,
laskiaisjuhlina, jolloin kaikki maa surkuteltavan hulluttelemisen
ja ylenpalttisen maljankallistuksen valtaan itsensä jättää, silloin
valjastavat Uhlit hevosensa, pistävät ajoneuvoihinsa olkien väliin
sianliikkiöitä ja voipyttyjä ja niin tulevat heidän puolisojensa
kanssa eli ilman heitä Sankt Mariaan ja mässäävät ja mellastavat
Kreijien kanssa ja Kreijien tykönä, kulkevat käsikynkkää talosta
taloon ja kutsuvat sitä: 'orpanoimiseksi'. Kahdeksaan päivään ei
Sankt Mariassa muuta kuulu kuin huutoa ja lauluja. Ja silloin he ovat
niin ystävällisiä keskenänsä ja niin hyväntahtoisia, että minunkin on
vaikea itseäni heistä kaukana pitää, ja siksi minä olen jonkun kerran
valjaita väljentänyt ja ynnä heidän kanssansa hiukan lystiä pitänyt,
_in finibus pastoralibus_. Mutta seitsemäntenä tahi kahdeksantena
päivänä alkaa hirmuinen tappelus. Ringelshörnillä se viimeinen
kamppailu kamppaillaan. Sieltä vihdoin ne viimeisetkin Uhlit takaisin
marskille lentävät [katso ed. viittaa sanaleikkiin]. Ja silloin
Kreijit jälleen tykökuuluvat Sankt Mariendonniin.
"Minä en voi Uhleja sietää. Minä pelkään joka kerta kuin joku heistä
pappilaan tulee, ja minun iloni on suuri, ett'ei heistä kovinkaan
moni minun seurakuntani jäseniä ole. Kaikki _pastores_ marskilla
heidän päällensä valittavat. Mutta minä, _quamquam saepe ab his
collegis vexatus_, olen iloinen, kun minä sunnuntaina saarnastuolista
katselen noita pyöreitä punapäitä, tätä kansaa, kuin kauppaa käy
liiatenkin rievuilla ja harjoilla ja luudilla, tätä Kreijien kansaa."
Sen verran kastekirjassa. Minkälainen pastori Petrus Momme Lobedanz
lienee ollut luonteeltaan, ja millainen hänellä oli arvostelukyky,
siitä ei ole enää mitään tietoa.
* * * * *
Harvoin Fiete Krey kouluun saapui. Hänen isällänsä Jasper Kreyllä,
oli aina syitä ja selityksiä varalla. Milloin hän välttämättömästi
oli tarvinnut poikaa milloin ei pojalla ollut saappaita. Niinpä
Fiete melkein vain talvella pääsi kouluun, kun Wieten varhain aamun
pimeässä hyppäsi tien poikki Kreyn taloon ja sanoi: "Niin on taas
paljo lunta, ett'en minä saata lapsia laskea yksin menemään; tulkoon
Fiete tänään heidän kanssaan." Fiete kavahti ylös, pisti päälleen
paikatun takkinsa ja alkoi uunin luona vetää suuria saappaita
jalkaansa, tömistäen ja kolisten. Mutta isä Krey se marmatti:
-- Ei minun passaa tänään päästää poikaa ensinkään.
-- Ei passaa vainen? -- virkkoi Wieten pisteliäästi. -- "Oikeinko
se pakkanen tänään niin kovin puraisi kiinni? No ei auta, täytyyhän
minun sitä sulatella." Hän laski pöydälle ne kolme groshenia,
jotka hänellä oli olleet jo varalla kourassa, ja joista, vanhan
suostumuksen mukaan, poika saa yhden osan ja isä kaksi, ja läksi
Fieten kanssa Uhliin.
Ja sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey
oppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä.
Ja sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman
osan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä
kertomista.
Siellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters
seisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt
oli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain
puolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.
-- Mitäs teillä siellä? -- kysyi opettaja Peters.
-- Siltä meni pää viistoon.
-- Että mitä?
-- Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei
pää enää mene sijoilleen.
-- Johan nyt!
Siellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä,
avasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.
Tässä täytyy tunnustaa, että äiti oli hänelle eilen illalla kertonut
tunteneensa erään pojan, jolta välistä kieli jäi suusta ulos aivan
kuin jäniskoiralta kuivalla itätuulella; eikä poika saanut sitä
sijoilleen, ennenkuin kävi kourallaan kurkkuunsa kiinni ja lykkäsi
lujasti alaspäin. Tämä eriskummainen poika oli tietysti ollut
kreijiläisiä hänkin.
Opettaja Peters on niitä miehiä, joista on leikki kaukana. Heti hän
pojan kimppuun.
-- Poika! -- tiuskasee hän. -- Käännä pääsi suoraksi!
Poika ponnahtaa pystyyn, tuijottaa toisella silmällään akkunaan ja
örisee: "En voi! En voi!"
Siin' on nyt taas semmoinen kreijiläinen arvoitus. Peters ei osaa
selittää sitä, puistaa päätään ja on ymmällä.
Silloin hän näkee, että Fiete Krey, jota hän ei vielä ollut
huomannutkaan, seisoo penkissään. -- Kyllä minä! -- sanoo poika.
-- Sinäkö, Fiete? Niin, poikaseni, niin; käyhän koettamaan.
Fiete astui ulos penkistänsä. Kaikkien silmät olivat kääntyneet
häneen. Harmaan ruskea ja paikattu on hänen takkinsa, "englannin
nahasta" tehty, ja jalassa on hänellä raskaat rasvanahkaiset
saappaat, housunlahkeet varsissa. Hän asettui orpanansa eteen,
niinkuin kävisi pitämään hänelle juhlallista puhetta. Mutta äkkiä hän
kohotti kätensä ja sivalsi hänelle aika korvapuustin, niin että pää
väkisinkin säikähti ja tärähti paikoilleen, ja nyt se oli niin liukas
sarannoillaan, että isäntä tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi
parkumaan. Vakavin, raskain askelin palasi Fiete Krey paikalleen.
Fiete Krey ei ollut koulun tieteissä mikään valo. Elämänkokemukset,
mitä hän kauppamatkoillaan marskilla ja ylämaassa oli koonnut,
olivat karkeakutoista, realistista tavaraa; ne eivät sopineet yhteen
kouluopetuksen kanssa, joka ihanteita harrastaa. Mitä hän iltasin
sai kuulla Älypää Wietenin luona, oli vanhaa, kirjavaa rahvaan
viisautta. Sille ei opettaja Peters suurtakaan arvoa antanut, hän,
joka oli käytännöllinen mies, ja jolla oli hiukan rahojakin korolla.
Sitä paitsi oli tuo perimystietona saatu rahvaanviisaus luonut Fiete
Kreyn sieluun huimasti romanttisen, indiaaninomaisen vivahduksen,
oikean kreijiläisen luonteen. Mutta koska hän kaikkia käytännöllisiä
kokemuksiansa käytti sorretun oikeuden ja uhatun järjestyksen
puolustamiseksi, niin pitivät sekä opettajat sekä oppilaat häntä
arvossa, huolimatta hänen hataroista tiedoistaan ja epäsäännöllisestä
koulunkäynnistään.
Isommat oppilaat olivat kumarassa taulujensa yli, kulauttelivat niitä
välisti hiljakseen, sopottivat, laskivat ja kirjoittivat.
-- Kolmas osasto! Tehdäänpäs lauseita. Kuka sanoo ensimmäisen lauseen?