Jürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi
oli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja
haastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki
tyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa
Elsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja
Elsbe Uhl.
Talo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä
seisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan
näe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään.
Välikkö on suuri kuin koko maailma.
Aika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne
mitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat
niin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke.
Merkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki
vain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa,
se yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he
nukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten
pistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia
myöten.
Kaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja
Merkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.
Luulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä
heidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se
oli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä
heti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin
heilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin
varsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea
vasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä
varsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan
sanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin
hyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.
Ei ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt
tuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja
hyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde
liikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!
Kerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo
linnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt
jahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi
heitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä
he sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki,
nähkääs.
Ei tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan
pohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret
kuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön
perälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää
ankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan
oikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin,
he putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin
tikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa,
mitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.
Sillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja
tapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.
Mutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.
Tähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa
päivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa
istui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle
heiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää
hänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi
laitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku
tyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla,
arkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi
käynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon
pienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin -- tielle, missä
rattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja
kaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.
Siitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt
päivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt
toverina; yhä useammin se oli leluna vain.
Pikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn
aikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja
epäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi
kaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa,
vei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan,
missä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: "Lähtäänpäs
Ringelshörnille."
Hän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä
mentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.
-- No nyt ylös!
Vaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää
nummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin
mieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten
juoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä
hänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja
niin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa,
nyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten
levähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri
nostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta
silloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet
tienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti.
Se tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja
heittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet
pystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka.
Merkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa
juosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä
nyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä,
milloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat
kaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu
posket pullollaan laidan yli ja nauraa.
-- Kas niin! -- sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. -- Hyvinpäs
kävikin.
Ylöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He
kutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun;
uhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin
häntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon,
heiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi.
Mutta ei vaan uskalla.
-- Heitä valtaan, Elsbe! Se on semmoinen jänishousu.
He istahtavat ylhäällä nummella kylmään tuuleen ja katselevat
kotvasen avarata, tasaista marskia tuolla alhaalla ja Uhlin talon
rakennuksia jalkainsa juuressa.
-- Kuules, -- sanoo tyttönen, -- miks'ei meill'ole äitiä? Muilla on
kaikilla, meillä ei... Jörn, kuules, mitä äiti tekee?
-- Jaa, että mitenkä?
-- Niin sitä, että mitä se lapsille tekee?
-- Näin se panee, noin tuolla tavalla, ensin tännepäin, sitten
tuonnepäin, käsivarsillaan näet, ja sanoo niin että: "Voi sua
poikaressuu! Voi sua tytön tynkää", ja siihen viisiin. Niin se teki
se suutarinkin muija eilen, kun minä olin käymässä sieltä Heikin
saappaita.
-- Ei äiti sais koskaan kuolla, -- sanoi Elsbe.
-- Ei kuollakaan, mutta kun eivät pidä huolta.
-- Kukas se ei ole pitänyt huolta?
-- Isä ei pitänyt, eikä ne pitäneet muutkaan. Onhan sitä talossa
väkeä enemmänkin silloin, mutta ne söivät vaan, eikä ne muuta
ajatelleetkaan kuin syömistä.
-- Isäkö ja?
-- Isä ja.
-- Oletko varma siitä?
-- Olen. Fiete Krey sanoi.
Elsbe polkaisee jalkaansa maahan ja on niin kiihkoissaan, ett'ei
tahdo ensimmäinen tavu kieleltä lähteä.
-- T... tiedätkö sen ihan varmaan, Jörn? Niin hirmuisen varmaan kuin
että minä olen tässä?
-- Tiedän.
-- Miks'ei hän sitten pitänyt huolta?
Jörn hyppää kappaleen matkaa kauemmas nummelle ja sanoo lujaan,
kasvot toisaanne: "Siks'että oli päissään."
Eivät he ymmärrä vielä kumpikaan koko tuon sanan merkitystä. Mutta
kotona he ovat usein kuulleet veljien sanovan semmoista kuin:
"Päissään oli, senkin retvana", tahi: "Päissäs olit eilen sinäkin."
Se mahtaa olla jotain hirmuista. Eivätkä he siitä enää mitään
puhukaan. Jörn virkkoi viimein:
-- Tiedätkös mitä? Kun Wieten tulee tänä iltana tupaan meidän luo,
niin sanotaanpas yht'aikaa: "Kuules, äiti Älypää!"
-- Niin!... Ja kun Fiete Krey tulee, niin sanotaanpas: "Kuules, isä
Krey!"
He läksivät nauraen rinnettä alas, töyräältä toiselle, ja pitelivät
kanervista kiinni.
* * * * *
Jonkun vuoden perästä alkaa heille uusi elämä iltasin: he saavat
illallisen jälkeen valvoa vielä tunnin, mitäpä kaksikin. Silloin he
istuvat Wietenin huoneessa, neliskolkkaisen pöydän ympärillä. Ja yksi
on heitä joka puolella: yhdellä laidalla istuu Wieten, toisella istuu
Jörn, kolmannella istuu Elsbe. Ja neljännellä laidalla, Jörnin ja
Elsben välissä, istuu Fiete Krey.
Päiväs-aikaan Fiete Krey ei pääse tulemaan. Hän on silloin
koirarattaineen kiertämässä marskikyliä tuolla kaukana, myöskennellen
harjoja ja luutia, sukia ja vispilöitä. Välistä hän käy koulussakin.
Iltasin hän sentään tulee.
Hän tulee joka ilta. Talvella hän on hieman viluissaan ja kesällä
hiukan väsynyt; mutta aina hän on hyvällä tuulella, liiatenkin
talvis-aikaan.
Ja aina se illalla alkaa samalla tavalla. Wieten panee pöydälle
kokonaisen kasan sukkia ja keriä ja paikkauksia, asettaa lampun
keskelle pöytää ja siirtää paikkuut syrjään. Ja sitten ilmestyy Fiete
Kreyn eteen aika leipäviipale, oikein paksulti silavaa päällä. Fiete
käy siihen käsiksi. Jörn se ei ole milloinkaan saattanut unohtaa
tuota nopeata ja lujaa sieppausta, eikä tuota laihaa ja kohmettunutta
pojan kättä, joka väliin ei ollut ihan puhdaskaan.
Välistä tulee yksi veljeksistä sisään, Hannu tai August.
-- Fiete! Tule kortteja lyömään. Ei ole neljättä miestä.
Jörn ja Elsbe huutamaan silloin: "Ei, ei!" ja tarttuvat Fieteen
kiinni.
Silloin astuu Hannu pöydän ääreen ja uhkailee: "Jos et sinä tule
mukaan, niin minä kerron isälle, mitenkä sinua täällä joka ilta
syötellään maha täyteen. Renkituvassa sinun oikea paikkasi olisi."
Mutta silloin luo Wieten tuiman katseen silmälasiensa yli tuohon
pitkään, tuhmaan, kömpelöön poikaan ja näyttää ovea: "Tiehes sinä!
Tämä on minun valtakuntaani. Ja jos sinä kerrankaan vielä tulet
tänne, niin minä sanon isällesi, missä sinä, senkin nulikka, taas
viimekin yönä rentustelit. Tyhjäntoimittaja sinä olet, ja kaikkein
vähimmin teistä kolmesta sinulle kunnian kukko laulaa."
Ja välisti Wieten oikein uhaten kätensäkin kohottaa ja virkkaa: "Sen
minä sanon, että tähkäpäitä te vielä vieraan pellolta poimitte,
hengissä pysyäksenne."
Mutta talon poika se nauraa vain, ja menee sitten tiehensä. Ja nyt on
taas rauha maassa.
-- Kerro nyt, Fiete, matkoistasi! -- sanoi Jörn.
-- Ei, -- sanoi pikku tyttö painavasti. -- Ensin kertoo Wieten,
sitten kerron minä, ja sitten kertoo Fiete.
-- No ann' soittaa sitten!
Wieten penkoo paikkauksissa, ottaa milloin kerän, milloin toisen,
vetelee lankoja sukan reikiin ja kertoo milloin tarinan, milloin
toisen, tänään tämän:
-- Ennen vanhaan se Schenefeldin emäntä kertoi tämmöisen jutun: Oli
kerran talonpoika, joka oli yhdessä pirun kanssa vuokrannut tilkkusen
maata kahdeksi vuodeksi. Sanoo tuosta sitten piru talonpojalle:
"Muokkaahan sinä maa ja kylvä. Sitten heitetään arpaa, kumpiko ne
maanpäälliset saa ja kumpiko sen, mikä maassa." No arpaa heitettiin.
Piru sai tietysti enimmän silmiä ja sen mukaan hänen piti saada
maanpäälliset. Talonpoikapa otti ja kylvi peltoon pelkkiä punajuuria.
Syksy kun tuli, niin piru sai naatit.
No äläs huoli! Kuluu vuosi, niin jo he taas arpaa heittävät. Nyt
heittää piru tietysti niin, että hänelle tulee vähimmin silmiä, ja
sen mukaan mikä maassa, se pirulle. Taas se talonpoika ottaa ja
kylvää peltoon pelkkää nisua. Syksy kun tuli, niin pirulle juuret.
Nyt piru haukkui sen talonpojan pahanpäiväiseksi ja sanoo sitten
viimein: "Huomenissa minä tulen taas, ja sitten ruvetaan kynsisille."
Tuosta miehelle hätä käteen.
Mutta emäntä huomasi, että yhähän tuolla ukolla oli käsi
korvallisessa, ja että ylen oli mies murheissaan. Kysyi tuosta jo:
"Mikäs sinulla siinä niskassa?" Mies sanoi, että niin ja niin:
huomenna muka pitää pirun kanssa ruveta kynsisille. Emäntä sanoi:
"Älä ole tietääkseskään! Kyllä minä hänen kanssaan asiat selvitän."
No äläs huoli!... Emäntä istuu siinä ja vuottelee ja on olevinaan
hyvin äkäinen.
Piru tulee kuin tuleekin ja sanoo: "Mikäs teitä vaivaa, emäntä
kulta?" "Niin, sanoo se emäntä, katsos nyt, kun otti ja teki
tuommoisen raon minun kauniisen tammipöytääni, se meidän ukko.
Minun, sanoo, pitää ruveta yhden miehen kanssa kynsisille", sanoo.
Ja koetteeksi sitten viiltää tuollaisen raon koko pöydän halki
sakarisormen kynnellä.
Piru vilkaisi oveen päin. "Missä se teidän ukko on nyt?" kysyy.
"Jaa, että missäkö on?" sanoo emäntä. "Tuonnehan se läksi pajaan
kynsiänsä hiottamaan."
Piru ei kuin ovelle hiljakseen hiipas ja sitä tietä pellolle.
Fiete Krey ja pikku Elsbe istuivat ääneti, tuijottaen Wieteniin. Jörn
ei juttua loppuun kuunnellutkaan. Hän yritti asettaa päällekkäin
kahta villakerää, yritti yhä uudestaan ja oikein huokasi, kun
viimeinkin onnistui.
-- Jos hän olisi tullut, -- virkkoi Elsbe, -- niin kyllä talonpoika
olisi häntä kynsinyt aika lailla. Näin! -- Ja Elsbe vetäisi
kädellään, sormet koukussa, pöydän yli ja irvisti rajusti.
-- Pirulla on aina omat meiningit, -- sanoi Fiete Krey, -- mutta
menninkäiset, ne on hyvää ja ystävällistä väkeä. Ne ovat jo monen
tehneet rikkaaksi. Merkillistä vaan, ett'en minä ole niitä vielä
milloinkaan nähnyt. En yhden ainoatakaan. Olenhan minä jo moniaan
kerran koirineni tullut aulangon poikki ja Wodaninvuoren ohitse.
Välisti olen jättänyt rattaat tielle ja hiipinyt metsään, mutta en
vaan ole mitään nähnyt.
-- Wodaninvuoressa ne asuu, -- sanoi Elsbe.
-- En usko, -- virkkoi Jörn.
-- Sin' et usko mitään.
-- Kerran, -- puhui Fiete Krey, -- oli oikein kuuma päivä. Minä jätin
koirat rattainensa siimekseen lähellä Wodaninvuorta, siihen, missä
tie kääntyy Tunkmooriin. Itse menin metsemmäs ja kävin pitkäkseni
kuivien lehtien päälle lähellä muuatta pähkinäpensasta ja lienen
nukahtanut. Heräsin siitä, että lehdissä rapisee. Minä sain silmät
auki, ja samassa olin näkevinäni, mitenkä kolme, neljä pikkuruista
miestä, hiukan suurempia kuin oravat, mennä puikkii pensaaseen.
Samassa sieltä pensaasta kuuluu, niinkuin huutais ne pienet miehet:
"Unikeko!" Minä vilkaisin ympärilleni ja penkosin ja pöyhötin ne
lehdet ihan pohjaa myöten, mutta ei ollut kultaa, ei rahoja.
Wieten katseli miettiväisnä kertojaa. Nuo Fiete Kreyn kertomukset
tuovat aina huolta hänelle. Poika on aina käytännöllinen kuin Kreijit
konsanaankin. Ei hän tyydy siihen, että se ja se on pannut pirun
pussiin, tai että se ja se ennen vanhaan on löytänyt kätketyltä
aarteita, vaan _hän_, Fiete Krey, vuottaa vaan, milloin hän itse
sillä tapaa saisi rahoja. Hän loikoo joka pensaan juuressa ja väijyy
joka puun takana: milloin muka hänelle vaan alkais kullat kilahdella.
Jörn katsahtaa epäilevin silmin keristänsä ja sanoo epäröiden:
"Oravia ne kai olikin; ja äänikin se oli pelkkää hiirten vikinää."
Ylenkatseellisesti puistaa Fiete Krey päätänsä.
-- Kunpa vaan tietäis, -- sanoi hän, -- miten päästä niitten luokse.
-- Schenefeldin emäntä, -- jatkaa Wieten, -- se, jonka luona minä
nuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset
on muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.
-- Ohoh! -- sanoi Fiete. -- Minne niin?
-- En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne
Vaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat
lähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti
niiden menneen Dittmarschiin.
-- Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?
-- Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen
hän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne
sitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja
mieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä
varsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä
osasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan
kertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla
lehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta
kuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta
joivat.
-- No mitä he sanoivat?
-- Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut
ihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin;
ja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui
aikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa.
Jo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin
sinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.
Fiete Krey katseli häntä tirkistellen.
-- Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?
-- Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä.
Schenefeldin emäntä se kertoi näin:
"Yöllä kerran, sanoi, se Höhnin lautturi kuulee jonkun kutsuvan
häntä. Astuu ulos, mutta eihän siellä ketä. Luuli unta nähneensä ja
panee maata jälleen. Mutta silloin rapsahtaa ulkoa multaa tai hiekkaa
akkunaruutuun. Hän nousee ja lähtee taas ulos. Ja sielläkös koko
mökin edusta vilisee ja kiehuu pientä, harmaata väkeä, ihan rantaan
asti! Muuan pikku mies, pitkäpartainen, sanoo siinä lautturille, että
hänen pitää lähteä viemään heitä Eiderin yli; he eivät enää siedä,
sanoo, kuulla kirkonkelloja ja virrenveisuuta, sanoo; heillä on
meininki siirtyä marskimaille, sanoo. Siellä ei siihen aikaan vielä
ollut kirkkoja. Lautturi päästää lautan irti, ja siihenkös nyt sitä
pientä väkeä, miestä ja muijaa ja lasta, siihen makuuvaatetta ja
keittokalua, kulta- ja hopea-astiata, mullin mallin lautta täpösen
täyteen. Ja semmoista menoa sitä kesti koko pitkoisen yön: kun lautan
sai yli, niin ala viedä toista, ja aina oli lautta täynnä väkeä.
Sai se vihdoin ne viimeisetkin viedyksi, ja kun sitten tuli omalle
puolelle, niin koko sillä toisella rannalla vilkkuu valoja. Pienellä
väellä oli näet lyhty kädessä joka miehellä, ja niin he sitten
läksivät mennä painamaan länttä kohti. Mutta lautturi kun aamulla
astuu lauttansa luo, niin siellä on kiven kupeella monta tuhatta
pientä kulta rahaa. Soutupalkan näet olivat jättäneet menninkäiset."
-- Storm se sanoi silloin, että ne oli koputtane akkunaan, mutta
minä sanon, että hiekkaa ne heittivät. Siitähän meille jankkina.
Minä hänet jätin viimein sinne, missä oli, enkä huolinut, vaikka
huutelikin minun jälkeen.
-- Mitäs hän huusi, Wieten? -- kysyi Elsbe.
-- Kiusoitellakseen vaan minua hän huusi: "Älä sinä tuolleen huoju!
Älä sinä tuolleen huoju!" Mutta sen minä sanon, että kun on maitojuko
hartioilla ja kummassakin päässä raskas peilari maitoa täynnä ja juko
sekä peilarit messinkihelaiset, niin otapas ja kävele siinä sitten
kevein askelin!
-- Missäs se Storm nyt on? -- kysyi Fiete.
-- Missä lienee. Taishan se puhua semmoistakin, että hänestä muka
tulee maavouti! Ja! Ei hänestä ole tullut mit'ikään.
-- Eikös hän sitä kirjaakaan kirjoittanut?
-- Hänkö? Se mies oli niin laiska, että kerrankin koko iltapäivän
loikoi niityllä, ihan pitkosenaan, lypsyajasta toiseen. Eihän sitä
malta olla metsää katselematta, sanoo; se on niin korea ensimmäisissä
kevätlehdissään. Ei häneltä tietenkään ole kirjaa syntynyt, eikä ole
hänestä maakaan voutia tullut.
-- Jörn ei kuuntele ensinkään! -- sanoi pikku Elsbe ja sysäsi
veikkoansa. -- Kuuntele, sinä!
-- Katsopas! -- virkkoi Jörn. Hän oli rakentanut kolmista saksista
ja Wietenin silmälasi-kotelosta sillan ompelukorin laidalta alas
pöydälle. Hän painoi sitä kädellään, merkiksi, että semmoinen siitä
tuli luja, ja katsahti uljaana muihin.
-- Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko
hän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?
-- Johan minä arvasin, -- virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan.
-- Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina
olla jotain uutta... Kultahetteestä... siitä en minä siihen aikaa
vielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain
kuulla, kun olin nähnyt sen.
Fiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä.
Noissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin
raskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete
oli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan
rajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.
-- Wieten, kerro siitä jotain.
-- Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?
-- Sinua! -- sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään
-- No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita... Täällä kuuluu
ennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna.
Mutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne
painanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa
hetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen
sauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun
katselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen,
harmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin,
semmoista se on... Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne.
Sanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa
myöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet
laittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan
korviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä
hirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa
marskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua
vauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan
purevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja
jo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa
mies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo
hyvää iltaa. No... miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei
niin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja
kysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman.
Silloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: "Sinä
senkin pentele! Sinä juupeli!" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.
Vipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen
takaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. --
-- Mutta äsken, -- sanoi Elsbe, -- äsken sai Fiete kultaa
noita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa.
-- Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen
pöydälle eteensä.
Fiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä
väkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja
vilkaisi Wieteniä silmiin.
Tämä uhkasi kädellään ja sanoi: "Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä
tekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee
kerrassaan loppu."
Fiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän
rupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten
hänen piti ruveta näyttämään temppujansa.
Jörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja
puupalikat ja virkkoi:
-- Annas tulla, Fiete!
-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät
jotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi
kirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.
-- Vielä yksi!
-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten
nähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän
alle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen,
pöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein
säikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa
sujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja
sanoi: "Tämähän on Elsben vanha nenäliina!"
-- Kas niin! -- virkkoi Wieten. -- Jo niitä nyt riittää temppuja
täksi iltaa. Maata nyt!
Ja sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi.
Talon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki
pikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä
tehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli
matkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla,
oliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat
ärsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.
Hän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä
marskilla olivat häntä hätyytelleet.
-- Miks'et puolias pitänyt? -- kysyi Elsbe.
-- Eihän sitä miten... Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks
ne oli minun ympärilläni.
-- Uhlejako ne olivat? -- kysäisi Jörn.
-- Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä
ja muista senpuolisista kylistä.
-- Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? -- kysyi Elsbe.
-- Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.
-- Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?
-- Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät
koiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut.
Mutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo
lennellä ympäri korvia.
-- Poika! poika! -- puheli Elsbe. -- Mitäs sinä teit?
-- Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te
kuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki,
jota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin
yläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa
on sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä).
Suomentajan muistutus.]
-- Emmähän myö oo! -- sanoivat pojat.
-- Niin, katsokaas, sanoin minä. Istui kerran neljä Krääkkää
saarnipuussa lähellä vanhaa taloa. Eipä aikaakaan, niin Ukuli, joka
siinä talossa asui, näkee heidät päätyovensa kynnykseltä.
"Hyvää päivää", sanoo.
"Jumal' antakoon!" vastaavat Krääkät.
"Oisko teillä aikaa?" sanoo Ukuli. "Aina siitä joku penni
tienestiäkin tulisi."
"Mik'ei!" sanoo nuo neljä. Ja siihen aikaan olikin lunta paksulti
maassa ja ansiot ylen vähissä.
"Minulta", sanoo Ukuli, "kuoli kumppali, se vanha Kaapo Kasilainen.
Minä tässä nyt meinaan, että mitähän, jos tulisitte sitä hautaan
viemään. Monastihan se vainaa mulle eläissään haasteli: 'Kuules sinä,
Janne Ukuli', sanoo, 'toimita sinä minut kunnialla hautaan', sanoo.
'Kunniallisesti elettiin, kunniallisesti sitä hautaankin mennään',
sanoo. Osasi haastaa näet, kun oli sivistynyt mies. No niin, sitähän
minä tässä, että kirkkovaatteet teillä on päällä, ja rehellistä väkeä
olette kanssa."
"Tämähän se oikein hyvin passaa!" sanoivat Krääkät, ja niin sitä
kömmittiin Ukulin pesän suusta sisään.
Siellä oli pimeänpuolista, siellä pesässä, ja olkikattokin kovin
matalalla. Mutta pian he huomasivat Kaapo Kasilaisen: siinä se
makasi, heiniä allaan, kaikki neljä koipea oikosenaan, eikä
liiku eikä hievahda minnekään. Ukuli kävi pääpuoleen, Krääkät
koikkelehtivat ruumiin ääreen nekin, noin kuve edeltä, niinkuin
oraspellossa, kun tuuli puhaltaa.
"Jo sitä on yksikin hiiri meidän saaliiksi saanut, Kaapo Kasilainen,
sen tiedätkin", puheli Ukuli. "Aina sitä on hyviä ystäviä oltu, ja
jutkuja meillä on ollut jos jonkinlaisia. Nyt se kaikki on ollutta ja
mennyttä. Voi sua Kaapo itseäskin! Kyllä vainenkin sinun olisi hyvä
mieli ja ihan pystyyn hyppäisit ilosta, jos vielä elossa olisit, ja
minä sanoisin näin: 'Kaapo hoi! Neljä tuhmaa Krääkkää on äärelläsi.'"
Ja silloin kavahti Kasi pystyyn, ja nyt alkoi semmoinen variksen-ajo,
että...!
Yksi se sokeana loikki,
Ja toiselta meni koipi poikki,
Ja kolmas se takkiansa parkuu,
Ja neljäs se pääsi karkuun.
-- Ja se olen minä! -- sanoin minä -- Olin näet sillä välin saanut
hihnan selville. -- Hyppäsin rattaille ja -- otapas kiinni!
-- No niin, -- sanoi Wieten, -- mene kotias nyt, Fiete.
Fiete Krey hiipi silloin kyökin ovesta ulos ja astui tien poikki
isänsä matalan olkikaton alle.
Vihdoin käy Wietenkin nukkumaan.
Puolen-yön maissa tai myöhemminkin tulee isä isoine poikineen
huimasta seurasta kotia.
Lapset ovat jo kauan aikaa maanneet rauhassa.