-- Minulle tässä vallankin olisi voitot tarpeen. Tässähän te popsitte
minun paistiani ja juotte minun viiniäni, ja hyvin teiltä nyt,
niinkuin ainakin, syönti sujuu ja juonti joutuu. Tiedättehän, että
meillä vuotetaan viidettä perillistä.
Silloin heittäytyivät uhkeat, raskaat vartalot tuolinselkämyksiä
vasten, ja kilvan siinä huudettiin ja nauraa hohoteltiin: "Onhan
sulla maata piisalle asti! Ja taalereita kaapissa kanssa! Ja
vehnä kasvaa, että kahisee... Pane sinä pojat kouluun. Jörn poika
justiin... Laita sinä Jörnistäs maavouti."
Klaus Uhl nauroi ja kilisti vieraittensa kanssa, August, vanhin
poika, pää punssista pyörällä, nauraa myhähteli typerästi.
Silloin Heikki, toinen poika, höyryissä hänkin, läksi huoneesta ja
palasi kohta, sylissään pikku Jörn, jonka hän oli käynyt noutamassa
makuulta. Hän nosti nyt pojan korkealle ja sanoi: "Täss'on maavouti,
tässä." Hän tahtoi hauskuuttaa vieraita ja ivata talon nuorinta
poikaa.
Mutta vieraat nousivat meluten ylös, nauroivat ja huudahtivat:
"Siin'on pulska miehen alku."
Unestaan temmattu lapsi hieroi pieniä kasvojansa ja katseli
kummastellen ympärilleen. Lyhyeksi leikattu karkea tukka,
pellavankeltainen, törrötti otsalla niin pystyssä, että päälakikin
näkyi.
-- Tuosta pojasta meille vielä maavouti kasvaa! -- huusivat vieraat.
-- Eläköön maavouti!
Hannu, kolmas poika, tuli porstuvasta sisään, tukka pörrössä ja
silmät unen sikkarassa, astui takaapäin isänsä luokse ja sanoi:
"Tulisit äidin luo."
Uhl ei siitä välittänyt, ja poika mennä laahusti välinpitämättömästi
takaisin.
-- Vieraat ovat oikeassa, -- puhui Klaus Uhl naurusuin ja vilkaisi
viisailla silmillään pöytiin. -- Pojilleni minä voin ostaa kartanon
vaikka joka miehelle, jahka suuriksi kasvavat. Mutta minäpä olen jo
siihen sivistykseenkin ennättänyt kurkistaa ja latinatakin lätkäistä,
ja siksipä minä ymmärrän, että "tieto on voimaa." Ja siksipä
suurkiitos vaan onnentoivotuksista. Ja mitä minuun tulee, niin pikku
Jörnin pitää oleman talonpojan lapsista ensimmäinen, joka muuttaa
maavoudin taloon. Tottahan me, talonpoikainen rahvas, saamme toivoa
ja vaatia, että meitä meikäläinen hallitsee. Ja jos meidän passaa
tätä vaatia, niin en minä ymmärrä, mistä muusta suvusta se maaneuvos
otettaisiin, ellei juuri Uhleista.
Ovi aukeni jälleen. Hannu tuli taas näkyviin, pysähtyi oven suuhun
ja sanoi kovalla äänellä, joka kuului kesken rähinänkin: "Isä! Äiti
kutsuu sinua luokseen."
-- Ole tuossa vähemmällä, poika!... Tulen, kun joudan! Hänen
nuoruutensa pitää oleman siloinen kuin silkki, ja rahaa ei pidä
häneltä milloinkaan puuttuman. Viisas ja salskea mies hänestä tulee,
eihän se muutoin minun poikani olisikaan. Köykäiseltä kannalta hän
elämänsä ottaa, niinkuin minäkin, eikä pidä hänen huolia tunteman.
Kas niin, nyt juomme maavoudin maljan. Eläköön Jörn Uhl!
-- Eläköön maavouti!
-- Isä! Se muori, jok'on äidin luona, se sanoo, että pitäis pitää
rattaat varalla.
Syntyi häly.
-- Ettäkö valjaisin! Äläst'!
-- Eikös siell' ole laita hyvin'?
-- Heitetään pelit valtaan sitten. Käyhän kellokin jo kahdettatoista.
-- Lähtään pois! Minä lähden ainakin.
-- Minä kans.
-- Älkäähän nyt! -- virkkoi Klaus Uhl. -- Akkaväki hätäilee.
-- Ei maar.
-- Ei maar. Kyllä nyt lähdetään.
Vieraat läksivät ulos. Mennessään vielä jotkut puhelivat pelistä,
päivitellen, että se niin kesken oli loppunut.
-- Minä pistäyn vielä ravintolaan.
-- Minä ja. Tiedättekös mitä? Mennäänpäs tästä kapakkaan jalkaisin.
Hevoset tulkoot perässä.
-- On minun vähän mieleni paha, -- virkkoi Klaus Uhl, -- kun en pääse
mukaan.
-- Jos sinä tulet mukaan, ei sieltä sitten ennen aamua kotia tulla.
-- Tule pois! Onhan sulla väkeä talossa. Muuan vieraista astui hänen
luokseen, löi hänelle kättä ja sanoi: -- Älä tule. Pysy sinä emäntäsi
luona.
Klaus Uhl meni sisähuoneisin vaimonsa luokse ja näki hänen voivan
jotakuinkin hyvin. Sanoivat ne siellä niinkin, ettei tässä lääkäriä
kenties tarvitakaan. Hän palasi jälleen välikköön, astui avonaiselle
ulko-ovelle ja kuunteli siinä. Kaukaa kuului kautta hiljaisen yön,
kuinka naapurit huhuilivat naapurejansa ja toiset vastaili, nauraa
hohottaen. Vielä kerran hän astui välikön perälle ja palasi taas
takaisin. Sitten hän sieppasi lakkinsa vaarnasta. Tuntui, kuin
joku luja mies olisi ottanut häntä hartioista ja työntänyt ulos.
Hän astui pihaan ja läksi muitten jälkeen. Päällystakkia hänellä
ei ulkona milloinkaan ollut. Hänellä oli niin paljo elinvoimaa ja
ruumiinlämpöä, ettei hän sellaista kaivannut.
Heti senjälkeen astuivat August ja Heikki väentupaan, täysi
punssimalja mukanaan. Yleensä he olivat koko herroja puolestansa,
eläen alituisessa riidassa talon palvelijain ja työväen kanssa. Mutta
tällaisena päivänä he olivat jalomielisen tuttavallisia.
Isäntärenki, mies harmaissa jo, oli toimittanut viimeiset hevoset
matkaan, ja astui tupaan. Raskaasti hän laskeutui istumaan ja joi
pohjaan lasin, jonka pojat olivat panneet hänen eteensä. Renkipoika
viilteli puukollaan viiruja pöytään ja koetti ottaa pois pieneltä
Fiete Kreyltä vaskirahaa, minkä poika oli vierailta saanut. Fiete
oli nukahtanut pää pöydällä ja piteli rahaa lujasti kourassaan.
Väliin hän virkkoi unissansa: "heitä valtaan, Jörn!" ja veti kätensä
takaisin.
Toinen piika tuli tupaan. Tuo tavallisesti niin iloinen tytön
hailakka oli nyt hämillään. Suuri naisellinen hätä asui hänen
silmissänsä. "Tirkko!" virkkoi hän isäntärengille, "onko siinä perää,
että hevoset olivat teutuneet tallissa viime yönä?"
Tirkko nyökäytti päätään.
-- Minkäs minä sille, Jaana! -- puhui hän. -- Kuulin sen omilla
korvillani. Mitä sitten merkinnee, en tiedä.
-- Wieten on ihan suunniltaan, -- jatkoi Jaana. -- Niin on kalpea
kuin kuolema ja väittää vaan, että tänään vielä joku onnettomuus
tapahtuu. Pois minä lähden. En aio enää olla talossa päivääkään, jos
tässä alkaa vetää kieroon.
Hän tarttui pöydän reunaan ja hervahti istumaan. Tytöllä näet oikein
polvet notkahtelivat.
-- Älä lörpöttele! -- sanoi Heikki. -- Syökäämme ja juokaamme ja
pitäkäämme lystiä; huomenna kuolemme. -- Hän työnsi täyden lasin
tytön eteen, kaatoi sen kumoon ja täytti uudelleen. -- Tule lähemmäs,
Jaana!
-- Suurkiitosta vaan! -- sanoi tyttö. -- Tavallisestihan te ette
minua tunne ensinkään. En välitä teistä enkä teidän punssistanne.
August kohotti raskasta päätään. "Ei ole väärtti nauraa. Täss'on
isäntä, tässä."
-- Et sin' ole isäntä etkä mikään, -- vastasi Jaana Geerts. -- Tuhma
pässi koko mies.
-- Tuhma pässi, niinkö?... Maltas, kyllä minä sinut...
-- Mitä se Wieten sulle sanoi, Tirkko? Hän on muka nähnyt
kynttilöitä. Onko siinä perää? -- Tyttö katsoa tuijotti arastellen
renkiin.
Tirkko mursi suuta harmissaan. Hän piti Wietenistä ja olisi
mielellään mennyt naimisiin hänen kanssansa, mutta häntä loukkasi se
ihmisten puhe, että Wieten muka osaa ennustaa onnettomuuksia.
-- Mitä Wieten näki? -- kysäisi Jaana toistamiseen. Häntä hirvitti
nyt jo. Hän tiesi kammonsa kasvavan vieläkin suuremmaksi, mutta hän
ei sittenkään malttanut olla sitä kuulematta.
-- Oli se toisella viikolla, palatessaan tuossa yhdeksän maissa
kylästä, nähnyt vierastuvassa kynttilöitä palamassa. Mutta ei ne
kynttilät olleet pöydällä, niinkuin tavallista, kun siellä kortteja
lyödään, vaan korkeammalla, niinkuin tapaa olla ruumis-arkun
ympärillä. Ja punertava niistä oli lähtenyt valo. Eihän se Wieten
ollut uskaltanut kurkistaa sisään, mutta omat sill' oli ajatukset
siitä asiasta. No nyt sen kuulit.
-- Joutavia loruja! -- sanoi Heikki nyökkyvin päin.
Ovi aukeni äkkiä. Kirkaisten kavahti Jaana Geerts pystyyn. Semmoinen
arka luonnostaan hän sitten oli kaiken ikänsä, vielä naimisissakin
ollessaan. Ja kun lapset olivat jo suuria, ja hänellä alkoi olla
vanhuuden vaivoja, kun selkää kolotteli, yhä hän vaan aina väitti,
että siitä päivin niitä kivistyksiä on ollut, hamasta siitä hetkestä
silloin yöllä, kun Trina Krey äkkiä oli ilmaantunut väentuvan oveen.
"Niin se oli kuin mikä aave ikään", kertoi Jaana.
-- Tirkko! hevoset valjaisin! Joutuun! Lähde lääkäriä noutamaan!
-- Pois talosta! -- huusi Heikki. -- Pois poikinesi koko talosta! --
Ja Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.
-- Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin
teidän äitinne.
Isäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen
jälkeensä.
Koko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea
uudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri
punainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti
hakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen
puuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät,
milloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös
korkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina
kytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja
rattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.
Sairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli
miestänsä.
-- Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset
nukkuvat?... Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä
tulee?... Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies... Yks kaikki
sitten, oli maavouti tai työmies.
Hän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään,
tahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan
kuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle
kannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa
kookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen,
mutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma
maailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja
puhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet
tuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista,
siveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa,
kulkevat kaikki kieroon suuntaan.
Sitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä
kasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea
lastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä
pääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento
poika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt,
kun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: "Tuo on
toisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on."
Ja hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin,
sen tiesi äiti.
Ja työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat
semmoista merkillisen miettiväistä väkeä.
-- Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä
maailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää
kuolla. -- Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili,
ett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria
hikipisaroita helmeili hänen otsallaan.
-- Käskekää Wieten tänne, -- lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan
vuoteen ääreen.
-- Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa
minusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä... ja eiköhän
liene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista
pojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta
pienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja
että hän jättäisi ne sinun huostaasi.
Wieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan
nähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista
kysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään
-- ei hän itsekään, -- millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi
tulevaisuutensa toisaanne.
-- Kyllä minä lapsista huolen pidän, -- sano hän, -- niin totta kuin
minä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.
Hän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä,
sanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.
Tirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: "Mitäs
sinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla
etutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle."
Tyttö puisti päätänsä. "Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko --
virkkoi hän. -- Anna sinä minun kulkea omia teitäni."
Tirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa
päätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi
hän jäi.
Kuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja
ryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä
isäntä on.
-- Ravintolassa se on, -- sanoi Trina Krey, -- kortteja lyömässä.
Kahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.
Lääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen.
Sellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta,
ylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa
lapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. "Juoskaa
joutuun!" sanoi hän.
Välikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts
luki lapusta sanan: "operationi." Silloin hän läksi kiitämään, itkien
ja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä
olisi hänen kintereillään.
* * * * *
Aamuyöstä oli kaikki ohitse.
Rengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten
luona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja
katsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät
kun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla,
huojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää
nurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä
vainaja.
Lääkäri oli lausunut Uhlille: "Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin
tuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu
hakemaan?"
Klaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän
vaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: "Äiti! Äiti!"
Vainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän
sanoi häntä nyt "äidiksi." Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi
kuuluville tässä ainoassa sanassa.
Viereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.
-- Pieni, mutta tanakka tyttö, -- sanoi Trina Krey. -- Ihan äidin
kasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.
-- Eipäs se itke, -- virkkoi Wieten. -- Eihän vaan liene kuollut?
-- Annas tänne! -- Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä
käsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.
Silloin parahti lapsi.
-- Pannaanko se minun sänkyyni? -- kysäisi Wieten. -- Minä lämmitin
huoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.
He menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi
kuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt,
mutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi
Fiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään
ja loikoi siinä nyt niin mukavasti.
-- Unikeko koko poika! -- virkkoi Trina Krey. -- Tännekös hän nyt
jäikin?
-- Anna pojan olla! -- sanoi Wieten. -- Minä panen pikku tytön tähän
toiseen päähän.
Niin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa
ja pikku tyttö jalkopäässä.