Tässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emme
sellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensä
otti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisen
hyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja pani
tuon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekä
sellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoika
päällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässä
viikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeen
lammen yli.
Mutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarin
emäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistä
lepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljä
asuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanut
kirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doose
valitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelun
jälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.
Mutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niin
surullisista ja haikeista asioista -- kuten monikin sanoo, -- niin
ryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren ja
kasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavamme
näyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut,
sikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.
* * * * *
Wieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tänne
tänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. "Mutta se siinä merkillistä
on", sanoi hän, "että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan ja
lähtevät kuin suurista maahanpanijaisista." Niin sanoi Wieten Penn.
Hän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntä
Älypääksi Wieteniksi.
Klaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovella
paitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katseli
marskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli,
aatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taas
kortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin aina
semmoinen mehevä kompasana viskataan.
Emäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolille
valkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksi
koristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensa
syntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.
Kolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnyksellä
kukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydän
ääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä,
kasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakan
käsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanoja
käyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakan
nuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.
Ovi aukeni, ja pieni kolmivuotias Jürgen juoksi äitinsä luo: "Äiti,
ne tulee jo! Minä näin rattaita."
-- Äiti, -- sanoi Hannu, joka äsken kärsimänsä vääryyden tahtoi
jollekulle kostaa, -- ei tuo Jörn ole ensinkään samanlainen kuin me
muut. Hän on aivan sinun näköisesi, kasvot niin kapeat ja silmätkin
niin kuopallaan kuin sinulla.
-- Minulle hän on korea kyllä, -- virkkoi äiti ja pyyhkäisi kädellään
pojan karkeata, vaaleaa tukkaa.
Poikanen pani kätensä äidin syliin ja sanoi:
-- Äiti, kuule! Heikki sanoo, että minä saan kohta pienen veikon tai
siskon. Sisko ois parempi. Milloinka se tulee? Ja kun se tulee, niin
sanothan sitten minulle heti?
Kaksi isoa veikkoa löivät kortteja edelleen, nykivät toisiansa ja
nauraa hihittivät.
-- Äiti, kuule! -- puhui Hannu. -- Renki ties kertoa, että hevoset
oli viime yönä olleet hirmuisen rauhattomia. Hän ei malttanut enää,
vaan läksi katsomaan. Kun hän talliin tuli, niin oli kaikki hevoset
seisseet pää pystyssä, ja tallin perältä oli kuulunut kilinää ja
kalinaa, niinkuin kuka kahletta olisi perässään vetänyt. Älypää
Wieten, tuhma tyttö, oli tietysti sanonut: "Kyllä tämä jotain
tietää." Mutta mitäpäs se semmoinen tietäis?
-- Tietää se! -- sanoi Heikki nauraen. -- Saat nähdä, mitä se tietää.
Tallissa on kohta yhtä hevosta enemmän, ja kauranjyvät hoikkenee.
Sitä se tietää, ymmärrätkö?
He vilkaisivat äitiinsä ja menivät ulos, toisiansa nykien ja
nauruansa pidätellen.
Nyt oli äiti kahden kesken pienen poikansa kanssa. Pikku Jürgen oli
hiljakseen asettunut äitinsä viereen.
-- Ei ole hyvä, -- virkkoi äiti hiljaa, -- että vielä näin myöhään,
kun muut ovat jo noin suuria ja ymmärtäväisiä. Kovaluontoisia he ovat
kuin isäkin ja yhtä kovia käyttävät sanojakin. Tuota pientä olentoa
he eivät suvaitse, vaikk'ei sitä vielä ole olemassakaan. Hän katsahti
ympärilleen: tuossa pöydät ja korkeat kasat lautasia ja kirkkaita
laseja ja tuolla nuo komeat huoneet, puoleksi maalaisessa, puoleksi
kaupunkilaisessa asussa. Hän tunsi, niinkuin monasti ennenkin, ett'ei
hänestä oikein ole tähän upeuteen, tähän suureen taloon, jossa on
niin paljo hälyä ja pauhinaa. Ja silloin hänen sielunsa pyrähti ja
lensi pienen, kuivan nummen yli vanhaan taloon tuolla rämeikössä.
Siellä hänen synnyinseutunsa.
Neljä heitä oli ollut siellä, pitkän olkikaton alla, rämeikön ja
metsän välillä: isä, äiti, Thiess veli ja hän. Isä ja äiti olivat
olleet niin lystikästä väkeä, ja iloista ilvettä he olivat pitäneet
keskenänsä päiväinsä loppuun asti. Kun isä perjantaisin palasi
laihalla hevosellaan kaupungista toripäiviltä, silloin hän jo
hyvän matkan päässä nousi rattailleen, ja uhkasi ruoskanvarrella:
"Olehan tänään toki järkevä!" Väliin hän huusi: "Tuvassa eikä täällä
ulkona!" Mutta eipäs äiti ollutkaan järkevä, vaikka oli silloin jo
viidennelläkymmenellä. Tuskin oli isä astunut rattailta maahan, niin
ihan siellä ulkona, niin että ojankaivajakin sen näki, äiti juoksi
isän kaulaan ja suuteli häntä. Ja silloin nauroi isä, mies laiha ja
lyhyt, kasvot kalpeat ja hienot, naismaiset. Ei ollut pahaa sanaa
vielä koskaan heidän välillänsä vaihdettu. Aina he olivat olleet
ystävällisiä toisilleen ja iloisia kuin pääskyspari keväällä. Nyt he
ovat haudassa kumpikin. Ja Thiess veli se asuu aulankometsän toisella
puolen yksinänsä, vanhana poikana, ja samanlaiset on hänellä pienet
kasvot kuin isälläkin, ja yhtä suopea ja leikillinenkin hän on.
Mutta hän, Uhlin emäntä, oli jo aivan nuorena tyttönä siirtynyt alas
lihaville marskimaille; hänestä oli tullut Klaus Uhlin vaimo.
Ja nyt oli tallissa kuulunut kahleitten kilinää.
-- Kyllähän ne kolme puolensa pitävät. He ovat jo eronneet minusta,
niinkuin varsat emästänsä eroavat, eivätkä häntä enää tunne. -- Mutta
pikku Jürgen ja se, jota hän odotti... -- Wietenin täytyy pysyä
pienten lasten luona.
Rattaita tuli: kolmet, neljät perätysten. Pienet tanskalaiset
hevoset nostivat päitään ylös ja painoivat alas. Ja joka kerta kuin
ne nostivat, silloin puski höyryä ilmaan, ja joka kerta kuin alas
painoivat, silloin päitsien hopeiset helat välkähtetelivät kirkkaassa
ilmassa. Vieraat olivat Uhlin sukulaisia, jotka joka vuosi tähän
aikaan tulivat kantataloon, viettämään Uhlien yhteentuloa, Uhlien
juhlaa.
He lähenivät, ja Klaus Uhl oli juuri astumaisillaan naurahdellen
tupansa ovelta ulos pihalle, kun sinne samalla ajoivat kylästä päin
vanhan-aikuiset jyskivät vankkurit.
-- Kas lankomiestä, -- sanoi Uhl.
Thiess Thiessen pysäytti hevosensa ja naurahti.
-- Eihän näistä vanhoista ajoneuvoista ole noitten rinnalle, joita
tuolta tulee, -- virkkoi hän; -- eikä ole minustakaan heidän
seuraansa. Pian minä taas lähdenkin. Ostin tuolta kylästä pari
vasikkaa ja poikkesin katsomaan sisarta ja pikku Jürgeniä.
Pikku mies hypätä keikahti korkeilta vankkureiltaan maahan, talutti
valjakkonsa varotellen liiteriin ja meni sitten sisarensa luokse.
Tämä istui pienen Jürgenin kanssa perätuvassa ja oli hyvillään
veljensä tulosta.
-- Käy tänne istumaan! -- virkkoi hän. -- Täällä me ollaan turvassa,
niin, niin, turvassa vainenkin uhkeilta Uhleilta! -- Emäntä naurahti.
-- Käyhän tänne pöydän ääreen. Mitenkäs siellä nyt ne lehmät? Onkos
iso Musta jo ollut valjaissa? Mutta sano nyt jotain! Kerro, niinkuin
olisit koko Aulangon tuonut tulessasi.
Veli vastasi ja teki kaikesta selvää. Se oli hilpeätä haastelua
kotilieden ääressä, sill'aikaa kuin etuhuoneista kuului lasien
kilinää ja puhetta ja kiireistä astuntaa.
-- Jahkas minä, -- virkkoi veli sitten, -- jahkas minä pistäyn
tästä pilkistämässä, miten ne siellä kyökissä hääräävät, ja miten
on tallissa laita. Wieten saa panna minulle hiukan syötävää
kyökkipöydälle, ja sitten käväistään rengin kanssa katsomassa
vasikoita ja varsoja. Minä otan Jörnin mukaani. Pysy sinä täällä.
Hän otti poikaa kädestä ja läksi ulos. Kyökin ovessa törmäsi muuan
pieni, tanakka poika hänen polviansa vasten.
-- Tää on Kreijin miehiä, tää -- sanoi Thiess; -- näkeehän sen:
suurpää semmoinen ja punatukka.
-- Se on Fiete Krey, -- selitti Jürgen. -- Me leikitään yhdessä.
-- Tulkoon sitten meidän kanssa syömäänkin, -- virkkoi Thiess, käyden
istumaan kyökkipöydän ääreen. Hänelle tuotiin lautasellinen lihaa.
Thiess sijoitti sen polvilleen. Pojat istuivat hänen vieressänsä.
-- Onkos tää sinun poikas, Trina Krey? -- kysyi Thiess.
Päiväläisnainen kääntyi kasvot hehkuvina takan äärestä hänen
puoleensa. -- Minun on, -- puheli hän. Tää on viides. Kuushan minulla
niitä on.
-- Johan sitä on joukkoa siinäkin, Trina; on maar työmiehelle, joka
talvisin luutia laittelee ja harjoja tekee.
-- Ka, -- sanoi vaimo, -- ainahan sitä kartanosta jotain minullekin
liikenee.
-- Niinkö, ettes tyhjin käsin kynnykseltä käänny?
-- Niinpä niinkin.
-- Kukas se hommaa?
-- Siskosi hommaa, Thiess Thiessen.
-- No sitä minäkin, sitähän minä justiin.
-- Jörn! -- huusi Fiete Krey lujaa, -- näitkös sinä, millaisen
rasvamöhkäleen äiti tuossa veti pytystä? Ihan pään kokoinen semmoinen!
-- Trina! Poika tavoittelee suuria. Se on sitä kreijiläistä juurta.
Ei se poika kotikaton olkien alla pysy.
-- Palvelukseen pojan mennä täytyy, -- puhui äiti. -- Renki siitä
tulee, niinkuin isästäkin, ja talveksi harjan tekijä.
-- Ei tiedä, -- virkkoi Wieten.
-- Aha! Tuossahan se on Wietenkin! -- sanoi Thiess Thiessen. -- Älä
väärään iske, Wieten! Ennusta sinä pojalle hyvää, tyttö! Sill' on
kirkkaat silmät pyöreässä päässä ja mielikuvitusta kyllä.
Wieten Penn oli ylipäänsä harvapuheinen ja umpinainen, mutta koska
Aulangon isäntä aina vakavalla uteliaisuudella kuunteli kaikenlaisia
asioita, niin puheli tyttö kernaastikin.
-- Saa sitä ihminen täällä yhtäkin kokea, -- haasteli Wieten
miettiväisenä, -- niinkuin ennen vanhaan sekin työmiehen poika, niitä
Wentorffin Kreijiläisiä. Oli näet kerran lähtenyt kotitalostaan ja
joutunut hiisien luokse, joita asuu siellä nummikuusien alla. Siellä
ne hiidet oli mättäneet hänelle taskut täyteen kultaa ja saattaneet
maan päälle jälleen, ja niin hän sitten oli palannut Wentorffiin.
Hän luuli lähteneensä sieltä niinkuin eilen. Mutta ne sanoivat, että
jo siitä on neljäkymmentä ajastaikaa. Ja täytyihän hänen uskoa,
sillä peiliin kun katsahti, niin pää oli harmaissa jo. Ja pian se
senjälkeen kuolikin. Teodor Storm, hän, joka oli tietävinään kaikki
paremmin kuin minä, sanoi siihen aikaan minulle, että kertomus on
vain vertausta siitä, kuinka ihminen joutuu muille maille ja saa
suruja kestää ja rahahuolissa hommata, ja kun sitten viimein rauhaan
pääsee ja tolkuilleen tulee, niin silloin elämäkin viimeisiään
veisaa. Mutta sitä min'en usko. Se oli oikein kertomus, tositapaus
semmoinen.
-- Jörn! -- huusi Fiete Krey. -- Jo taas sellainen rasvakimpale!
Kuules Jörn! Kuningas... kuningas syö koko pitkoisen päivän sulaa
rasvaa.
-- Ole vait nyt, poika! -- virkkoi Thiess Thiessen. -- Sanopas
sinäkin jotain, Jörn.
-- Enhän minä muuta osaa kuin tämän vaan;
Haikara, älä koipias visko,
Vaan tuo mulle pikku sisko!
Haikara, elles ole heikko,
Niin tuo mulle pikku veikko!
-- Niin, mutta tuo meidän pitää laulaa yhdessä, -- sanoi Thiess,
ja yhdessä he sen lauloivatkin, lyöden kantapäillään tahtia
pöydänjalkoihin. Siinä he eivät huomanneetkaan, kuinka Wieten äkkiä
kuulahti jotain ja meni ulos, ja kuinka pienpiika lähetettiin
asialle. Vasta sitten kuin Wieten Penn oli astunut Trina Kreyn
luokse, joka ahkerasti hääräili takan ääressä, ja Trina Krey,
vaimoväen tapaan, oli lyönyt nyrkkinsä yhteen rinnan kohdalla, vasta
silloin Thiess Thiessen hätkähti.
-- Mitäs te siellä? -- kysäisi hän. -- Mitäst' on?
-- Haikara seisoo jo savupiipun reunalla.
-- Ettäkö? -- huudahti Thiess, katsoen Wieteniin, silmät pyöreinä
päässä. -- Ettäkö haikara jo? -- Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti
pöydän äärestä, sysäsi pihanpuolisen oven auki ja riensi talliin.
Parin minutin perästä hän palasi, yllään vanha, ohut, keltaisen
ruskea matkamekko ja päässä ketunnahkainen reuhka suurine
korvalappuineen syvässä otsalla.
-- Olkaa te siskolle apuna, te kumpikin, -- virkkoi hän kiireesti. --
Kuulettekos? Auttakaa häntä kunnollisesti. Taaleri sinne tai taaleri
tänne, siitä minä viis, vaikk'onkin nyt tarve ja vasikat huonossa
hinnassa.
-- Etkös jää vuottamaan, Thiess, miten käy?
-- En maar, en maar... Sano terveisiä! Mull'on hevoset jo valjaissa,
eihän... eihän minusta mitä sellaiseen. Onnea vaan! Onnea vaan ja
lykkyä!
Hän puisteli päätään -- ketä lienee päivitellytkään, itseänsäkö
vai siskoansa vaiko koko maailmaa -- ja läksi kiiruimman kaupassa
tiehensä. He kuulivat hänen astua kolisevan suurissa, raskaissa
saappaissa poikki pimeän välikön ja väliin kompastelevan.
* * * * *
Vieraat olivat syöneet ja juoneet ja istuivat nyt korttipöydissä.
Suuria ja somia kasvoja, joukossa ylpeitä ja kauniitakin. Talon kolme
isoa poikaa seisoivat pelaajain takana ja katsoivat kortteihin.
Hyväntahtoisesti heiltä kysyttiin välisti neuvoa. He nyökäyttivät
ymmärtäväisesti päätään, nauroivat muitten mukana ja kaatoivat
punssia laseihin.
Jo alkoi puhe käydä kovaääniseksi; jo kerrottiin korttipöydissä
kaskuja; jo ruvettiin pelaamaan kevytmielisesti. Uhkeita
hopearaha-kasoja siirreltiin kesken naurua ja sättimistä pöytäin
laidasta toiseen.
Muutamat pysyivät tyyneinä ja selväpäisinä. Ne olivat varsinaisia
pelipukareita, jotka tahtoivat saada moniaan kolikon mukaansakin.
Ne istuivat hajallaan toisistansa, eri pöydissä, he kun eivät
toisiltansa olisi mitään voittaneet. Heidän joukossaan oli kaksi
tyyniluontoista, älykästä pelaria, ja näillä on tänäkin päivänä upeat
hovitilat lehmusten suojassa Marnin marskilla. Toiset kaksi olivat
kavalia ja kehnoja miehiä; he kurkistelivat kevytmielisten lehtiin
ja pettivät heitä. Toinen heistä joutui sittemmin maineen mantuineen
hampurilaisten asiamiesten käsiin, sellaisten, jotka olivat vielä
kavalampia ja kehnompia kuin hän. Toinen, nykyjään jo kahdeksissa
kymmenissä ja puolisokeana, pelaa poikansa rengin kanssa tallissa
kymmenen pennin kuutta-lehteä ja joutuu surkeasti tappiolle.
Kevytmieliset tiesivät kyllä pelaavansa petturien kanssa, mutta he
olivat liian mahtavaa, hyväntahtoista ja kevytmielistä väkeä. Joku
heistä tosin, rahaa menetettyänsä, virkkoi: "Kuules sinä! Sull'on
silmät joka puolella!" Mutta sitten naurettiin taas ja pelattiin
paukuteltiin edelleen.
Puhujiksi heistä ei ollut. Puhumisen he jättivät pastorin ja
opettajan huoleksi. Klaus Uhl yksin, hän, joka poikavuosinaan oli
käynyt latinakoulua, tapasi joskus pitää puhetta. Hän nousi seisomaan
ja lausui muutaman sanan tunnettuun leikilliseen tapaansa. Ensinkin
hän pyysi anteeksi, ett'ei emäntä ole tullut näkyviin, vaan on jo
yöpuulla, Älkööthän vieraat siitä olko millänsäkään, vaan pitäkööt
huolta, että kukin vie kourallisen taalereita mukanaan.