Erinomase hyvä lindkoer

-- Jaa-a, nämä ovak kamala aja -- kamala aja oikke ova. -- --

Laihtunn oles snääki, Suleima -- -- ja laihtunn olen däsä ittekki.

-- -- Saas nähds Suleima, ett mep pia ole semse, ett luuk krapiseva

meis, ko mek kävele -- -- -- ole juur niingon gaks luusäkki olis

saannk kondi alles. -- -- Sillaill oikke. -- -- Jaa-a, mnääki ole

saann ens lukkip puale ikän ja pann raha ja vaeva siihen doimituksehe

ja ny ole sitt semsellp palkall, ettän saan dehd uutt velkka, ennengo

vanha o maksos ja nähd nälkkä päälsem bäätteks. -- -- -- Nii händ,

nähd nälkkä oikke, se on dotinen dosi. -- -- Mutt kyll o niingi, ett

jongu rangastukse mnuun gärssit täyty siit tyhmydestän, ettän ole

virkmiäheks itten lukenn. -- -- Nii ett valla oikke ja kohtulist o,

ett mnää täsä nälkvyätän giristäs saa.

Semssi Tornjaiste maister juttel, ko hän siink kävel ettittakasin

gamaris laattjall. Semssi hän juttel Suleimall, mutt ei Suleima pali

tiättos pistännk, ko makas pää etukäpälättes välis ja seoras silmines

maistri, ko hän siink kävel. -- -- Muttko maister viimem bysäs häne

ettes ja sanos: "Tiädäks, Suleima, ett snuum bäeväs ova jo luetu,

ei mnuull ol vara ruakkis snuu enä", ni Suleima vääns ittes istuma,

haukottel äänes ja kattel maistri nii moittivast silmihi, ett maister

sanos: "No, no, koitetan gärssik, koitetan gärssi." -- -- Tiädäks,

snää ole jo aikka kualeman duamitt, mutt em mnää anns snuu nuijat,

mnää tahdo itt päästäs snuum bäevild ja ambumall. -- -- Kunnjalise ja

kivuttoman gualema snää ole rehelisest ansann, sill ett snää ole oll

hyvä koer, paras koer, ko mnuullk koska o oli. -- Sillaill oikke

-- -- -- Aikka mnää jo olsi snuu ambunn, mutt ei mnuull olk kruutti

ja haulej. Eik niit ny mistä saa. Ny ovas semse aja.

Ja maister rupes taas tramppama ettittakasin gamaris laattjall ja

Suleima kävel hänem beräsäs askel askleld. Ja kovast fundeeravaise

näköse he olivak, ko hes siin laattja mittasiva. Maister ott sitt

kesken gaike flombuukkis plakkristas, pladaskel stää ja räknöitt

rahas. Muttko hän ei saanns stää siäld heruma enemän go viistoist

markka, ni hän heitt sem böydäll nii ett flatkatt, pysäs, kraape

korvandaustas ja kattel yhtem baikkaha ettehes. Suleima pysäs kans

ja kattel vooro maistri silmihi ja vooro stää paikka siin laattjall.

Ja nii hes siins sitt seisosiva ja vauhkottliiva, niingo he olsiva

odottann ett siäld laattja ald joku apu olis ilmestynn heijä ettehes.

Mutt ei siäld mittän dull. Se sija ovi aukes ja maistri frou tul

sisällp paperkäärö kädes ja sanos: "Tääll om Briia maistri lesk ja

sano, ett hän o löytännt tämä miäsvainajas pöytloodast ja ko siin

vissi o jottam byssyvehkeit, ni hän lahjotta nes snuull."

-- Annast tänn, sanos maister ja avo käärö. Ja ko hän se ol saann

auk, ni hän rupes hyppämä ymbärs huanett ja sanos: "No kyll meijä nyk

kelppa; tääll on gruutti ja haulej ja patruunej koko roukki. Nyt täsä

tleeki juhl."

-- Nii, ja nys snää saas sitt lopetat tua Suleimangin dost syämäst.

-- Suleima park!

-- Mitä snää juttle. Ei, ko ny me mene Suleiman gans metill joka

sunnunda ja lupapäev ja met tua linnuj ja jäneksi, nii ett vissi

lihas pysytä ja saada viäl myydäkki. Ny o räkning semne. -- Annast

kattot, tänäpä om berjanda. Jaaha, huame ehtopuall me lähde Helistö

äijän dyä. Hän o nii mond kerta valittann, ett jäneksek karavas

siälls hänen dorppas ymbärs niingo lamppa ja syävä häne rukkiorakses

vallam bilall.

Maister siäppas pyssys seinäst ja rupes stää puhdistama. Muttko

Suleima näk se, ni häm bist voorostas tansiks ja haukus, nii ett

akknat tärisivä.

Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas

kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt

polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän,

go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet.

Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja

käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis

kiirutta.

Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs

selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist

kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes

vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister

metill ole menos ja meijä on giiru.

Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii

aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras.

-- Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin

gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt

maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi

ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.

Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk,

ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik

tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett

ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse

aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol

poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja

piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei

ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes

ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas

siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä,

ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän

mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go

Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.

No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak

käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli

metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko

hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy

kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää

liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp

pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse

ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja

meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund

men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon

gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se

katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.

-- Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja

istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk

hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.

Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal

maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki

torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul

juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu

vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls

se jäi. Jäi händ.

Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas

otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs

-- koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja

levi juav valkost niskas ja kaulas.

Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny

meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja

kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. -- Ja maistri miälehe

lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se

eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen

gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas

siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos:

"Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?"

Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses

hän se ammus, ko hän luul sen getuks.

-- Vai ketuks te luulitt meijän Gransu? Ong se miälestän getu näköne?

-- Oi nyp pahapolv sendä!

-- Olik se hyvä koer?

-- Jaa, ett jos se ol hyvä koer. No ol se koirattem barhait. Hyvä

talovaht, nättruakane ja ystväline oudoillekki ja sitt nii erinomase

hyvä lindkoer.

-- Vai nii, vai ol hyvä lindkoer. -- Kyll mar mnuu sitt täyty se

maksa. Mikäst siin autta.

-- Tiättvästengi deijä se maksat täyty. Ja se maksa pali, tiädättäk,

ko se ol nii erinomane lindkoer, se meijän Gransu.

Maister räknöitt ittekses, kuip pali tämä lyst hänell maksanekka.

Hän lask, ett hän linnuist ja jäneksist, ko hän nek kaikk myy, sais

kuuskymmend markka ja jos tua äij ny vaati sata markkakin goerastas,

nii nelikymmend markka siins sittengi o hävjö puhtas rahas. Ja mist

hän otta ne raha yhtäkkin go häne jo muutongi on däytynn lainat

elatustas varte ussema sata. -- Maister oikken duskastus, ko hän näit

kaikki ajattel, mutt viime hän rohkas ittes ja kysys: "No, kuip pali

se sitt maksa, tua Kransu?"

-- Jaa, ett kuip pali se maksa. En mittän diäd. Kyll mar nyk koerakki

ovak kovas kursis, niingon gaikk muukki näi soda aikan. Ja ko hän

vainaja -- puhele hänest juur niingo hän olis oll joku ihmne -- niin,

go hän vainaja ol nii erinomase hyvä lindkoer. Jaa-a, takka mnää se,

ett jos vaa yksikki lind metäs ol, niin gyll hän se vissi löys ja

stää elämä, ko häm bit, ko hän se ol puuhu ajann. -- Nii händ, kyll

se ol valla erinomane lindkoer, tua Kransu. -- Ja tosa hän ny makka

eik koska enä linnuj kaahist. -- Ja mitä sano Juljaana?

Maister hikkol kuulesas tämäm buhe ja korott miälesäs Kransu hinna

sattaviittengymmentte. Häm bur hammastas ja kysys: "Niin, guip pali

tes siit meinatt sitt?"

-- Em mnää händ oikke ymmär. Kyll o vaa asi semne, ett mnuun däyty

kyssy Juljaanatakki. Ei se koer ol vähäll maksett, ko se näättäk ol

niin gauhja hyvä lindkoer.

-- Ei mar, sanokka ny vaan goht, mitä se maksa ko mnuun däyty lähtik

kotti viäl tänäpä ehtost. Pimi täsä jo tleeki eng mnää kerkkeis

odottama mitä teijä emänd täst vahingost meina.

-- Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt

saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä

vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost

lindkoera ei olt toist kon Gransu.

Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos

niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima

haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis

ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus

sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks

linnuines ja jäneksines Helistöhö.

Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi;

hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja

läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.

Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk,

kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne

häne miähes ol ja kysys: "Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi?

-- Ja misä Suleima o? -- -- Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole

ambunns se."

-- En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. -- Mutt kyll

mnää koerangi ambunn ole -- viäran goera.

-- Siunakko! -- -- Jouduiks snää maksama se -- -- kuip pali se makso?

-- En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii

erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. -- Ja maister

heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk

tillitt.

Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll.

Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja

sanos: "Se on dääll nys, se koera omistaja."

Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij

tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk

lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.

-- Istuma -- sanos maister.

-- Kiitoksi pali, kyllän ole jo istukki saannk, ko rattaillt tlii,

vastas äij ja istatt toolill ovipiälehe.

-- Nii -- sanos maister sitt, ko siin hetke aik ol hissuksis oltt --

nii, mitäst te nys sitt olett ajatells sen goera hinnaks? -- Täsä

olis tupakki.

Äij ott paperossi, sytytt se ja sanos: "Jaa-a, kyll asja lait nii

on, go Juljaanaki sano, ett niin giltti koera em me enä koska saa.

Tiätäk maister, ko hän vainaja -- puhele hänest juur niingo hän olis

ihmne oll -- ko hän vainaja söi sualast silakkaki, ko vaan gaunist

pyys händ tekemä se. Ko vaa sanos ett: 'Kransu o nii hyvä ja syä',

ni söi ko söiki hän sualase silaka. Hamppa hirvis hän se söi, mutt

söi vaan, go händ kaunist pyydetti. Kyll sill ol ihmeline järk, sill

luandkapplell ja ko hän sitt viäl ol nii erinomane lindkoer."

Maistrin gäveväk kylmä värep pisi selkruatto, ko hän daas sai kuuli

niist Kransu hyvist ominaisuksist ja hän gorott ittekselles se

hinna jo kahtesatta. -- Ei sunkka siit vähemällp pääs, ajattel hän.

Mutt yritt hän sendä viäl kerra vettäs sen goera arvo alaspäingi ja

sendähde hän sanos: "Mutt tyyriks tlee tämsin aigoin raakki koeraki."

-- Niin gyll tleeki, jos o semnen goer, ko ruakki kreivaile. Mutt

tämä meijän Gransu ei olls semne. Hän söi vaikk mitä. Niit on goeri,

ko esimerkiks ei syä lainkka leippä, jos ei voit päällp panna. Ja o

niit semssiäkkin go nualeva voim bois leiväm bääld vaa ja jättävä

leivä siihe. Mutt Kransu! Ei tarvinn muut kom bari kertta sivalttap

puukkoll leivämbalast juur niingo olis voit levittänns siihe, ni

hän ott sen däydest ja söi se, niingo siin olis oll voit pääll. Nii

viisas koer se Kransu ol ja sitt niin durkase hyvä lindkoer.

Vai nii. -- No mikäst se hind nys sitt o?

Niin, gyll mar maister tykkä, ett se on dyyris. Mutt tiädättäk ett

Juljaana, ko ai o vähä ylötöne makso-ottamises, määräs siit pali

enemä. Sillaill oikke, nii ett kyll mnää meinasi, ett siit sendän

darvittis saad -- -- -- kuus markka. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

-- Kuit tes sanositt? -- -- Kuus markka!

-- Sillaill oikke -- kuus markka oikke. Mutt kosk maister tykkä, ett

se om bali, ni jos sitt vähenetäis viittehe. Vaikk kyll Juljaana

mnuun gäsk kymmend pyyttäs siit. Mutt mnää ajattle, ett kyll viisikki

sendäm biissa. Puale markka mnää siit itt makso, mutt se ol sillom

benikk viäl, eng mnää sillo ymmärtänn, ett siit pit tleema niin

erinomase -- -- --

-- Nii erinomase hyvä lindkoer, täydens maister äijäm buhe ja anno

hänell viide marka sedeli. Ja maister koitt oll vihase näköne, vaikk

häne ol vaikki iloas hillit.

-- Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä

mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema.

Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm

buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill

ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii

ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja

haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk

mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. -- Semne

oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.

-- Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. --

Olettakkost tek koska linnuj ambunn?

-- En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem

belej ja toimituksi semse. -- Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.

Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl

iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust.

Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi

oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.