Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett
turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta
ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes
sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm
bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik
sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas --
ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon
dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas
koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej
maam bovehe. -- Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko
Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma
siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt
pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja
poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja
platika ja värki. Nii händ -- ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses
semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja
eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd
mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk
algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll
mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja
häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk
siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm
bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja
joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku
uus ihme.
Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust,
ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken
gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt
meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell
naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko
jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska
eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell
viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne
stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin
govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas
ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke
meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis
päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks
ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne
hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o
ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki,
ett Vilkk sai siit rangastukses.
Ja se käve näi. -- Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku
skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja
Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke
ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan
gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust
edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii,
mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu
rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja
muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp,
mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka
raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi.
Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado
ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill
apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu
torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk
stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.
-- Vai hamppaistas kapteen sen diätä -- sanos torpa faar. Ne mar
ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha
ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä
niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.
Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku
hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas
tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman
gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon
duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon,
ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt
sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja
puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist
taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep
paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli,
ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää.
Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde
ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans.
Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka
rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll,
nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint
täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me
ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds
snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää
ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs
niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää
lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk
mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin
dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema,
ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin
dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se
harmin gapplem bois Vilku suust.
-- Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei
meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi,
ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. -- Kyll niill vissi hammaski
lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.
-- No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes
sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas
auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.
Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam
bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk
faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka
takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne
vaa asjas ajava.
Vilkkukim bist ittes sinnp peräkamarihin, go mes siäll niin gaua
joudusi askroittema ja ko hän näk plattongi Iiron gynsis, ni hän
rupes aavistamani baha ja kysys, ett pahustak mes semsill vehkeill
meina.
-- Huals snää siit, sanos Iiro vaa ja klimssauttel pihdeilläs.
-- Hualin gyll mnää siit, sill ett luulettak, etten mnää ymmär, ett
te meinatt noill raodoill ruvet mnuu suutan gyndämä, mutt koittakkast
tull vaa, ni mnää tainauta nii, ett teijä oma hamppan ovak kurkum
beräs.
Sillo mnää oikke suutusi ja rupesi Vilkulls selittämä, ettei täsä
mikkä muuka aut, kodei tuulen dähden gaupunkkingam bäästä.
Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go siäppas lakkis ja läks
liässuhu.
-- Menkkö vaa, siäll hän saa kiljuk kilppa kalakaijatten gans eik
häiritt täsä meijä lystiän -- tuumal Iiro sillo.
-- Nii menkkö vaa, ei hamppambolde siälls sunkkam baremaks tul --
päätt torpa faar.
Eik se paremaks siällt tullukka, muttko hullu hullumaks niingom
Borström Borin goulus. Ei ollt, tiädättäkk, kulunnp puald tiimaka,
ennengo Vilkk tlee takasi ja oikke rukkole, ett me otaisi sen
girotu hamppam bois ja sanos, ett se händ enimä harmitta, kodei hän
ymmärtänn anttas sen Duru mestri värkät stää.
No, mitäst täst, me rupesin goht valmistuksihin. Mek käskin dorpa
ämmäm bannt todivede lämppemä ja Iiro rupes sokeri palottama ja ennem
bitkä me istusin glasi noka all ja käski Vilkum gallistell uskoste ja
karast luanttoas.
Em mnää sendä ment takkama, ett tliik Vilku luand siit sen govemaks,
mutt se mnää tiädä, ett kyll Iiro vissin gäve kamalaluandoseks, ko
mes siinp piäne rooti oll ryypänn.
-- Kas nii Vilkk -- puhel hän -- jua aikatavall vaa, se on darppessen
dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se
vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis
semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.
Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä
vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus
kii ko ett hän jahta niin gamali.
-- Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä
lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.
Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta
vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks
tlee.
Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.
Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä
ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki
sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men
hamppambolde niingom byhjett.
-- Siins sen daudi lääke oliki -- meinas torpa faar sillo ja kaas
koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill
oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.
Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis
pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te
jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn
hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll
oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum
bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."
Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä,
ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn
mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn
meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke
reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.
Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm
samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja
sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.
-- Mnää eppäle stää sama, vastas Iiro ja käsk meijän dullk kansas
ulos. "Ny o vissirn bia aik ruvet toimeihi" puhel hän, hak plattongis
ja pist mnuun gätten yhde vanha nahkkandisen girja.
-- Pahustak mnää tällt tee? kysysi mnää.
-- No eks snää stää ymmär, ett se panna Vilku hamppatte rakko siks
aikka, ko mnuun doimituksen gestä. Se vasta pehmjäld, nääks.
Ko mes sitt tliim bihall, ni Vilkk istu siäll yhden give nokas ja
ko mep pääsi häne viäres, ni hän sanos: "Älkkä istukk, pojat, tällk
keinuslaudall, ei se kest meit kaikki, kosk se jo mnuungi allan notku
niin gamalaste."
-- Ny hän o juur parhamallas, huus Iiro sillo, niingoten mekki stää
olis ymmärtänn, ett ihmne sillo jo on davalisest pois mailma asjoist,
ko hän istu kive nokas ja luule keinuslaudallk keikuttleevas.
Me rupesi sitt siint tuumalema, ett kui Vilku leua oikke auk saada,
muttko hän samas rupes trallittama jäll, ni Iiro sanos mnuu: "Pass
nyk, Kalkke, päällk, kon dlee semnem baikk ett hänen däyty avat suus
oikke auk ja pist sillo kiri häne hamppattes rakko."
Kaikeks onneks Vilkk samas rupesiki vetelemä stää veisu ett: "Se oll
yks suvi-ilta, kun laaksosa kävelin." Ja ko mnääkin daeda se veisu
valla hyvi, ni mnää odoti siks ett hän dul siihe "laaksosa" sanan
gohdall, misä se nuatt niin gamalan gorkkjall mene ja sillo mnää
suttasingi sen girja vähä nätist häne suuhus, faar karas ranttemihin
gii ja Iiro nappas plattongeillas hamppa häne suustas, nii ett yks
krahaus vaa ol. Eik Vilkk tiättos pistänn, ei stää ko merkk.
-- Oi nyk koohot sendä, ihmettel faar, -- mutt se mar ny vast käveki
nätist! Takka mnää vaa se, ettei mikkän dohtor olis stää tyät paremi
dehn.
-- Paremi! Sanokkan def faar vaa, ettei mikkän dohtor olis stää nii
hyvin dehn, tiuskas Iiro ja ol ylppi niingo rott Nyyberi merras.
Ja kyll hänell ol syytäkki oll ylppi mnuungi miälestän, sill ett
oikke seivakkast hän se hamppa Vilku suust nappas. Kyll mnuu se
sannot täyty.
No, mitäst täst. Me vei Vilkun dorpam beräkamarihi maat, kääresi häne
fällytte sisäll ja enne montta hän nukus niingon dorrakas.
Mutt me istusi sitt viäl iso aikka ylhäll, join dodi ja praakkaskli
muinassi. Mutt vaikk me olsi mist jutell, ni ai meijäm buhen sendän
giärs takasi siihe hamppa ulos ottamissehen, go se nii nätist käynn
ol. Ja ko siihen gerrangi jällt tultti, ni faar sanos: "O mnuullakkin
dosa yks paha juuren dröntt; ei stää julmettu polttann ol, mutt kuka
sen diätä, kosk se ruppe kurelema. Mahdaisingon antta ottas sem bois
vastukseltta, gon gerra olen dämsen dohtrim bareihim bääss."
-- No kuingastetett annais, sanos Iiro ja rupes vähtämäm
blattongeines.
Eik oll aikkaka ni hän jo käve faari hamppandrondin gimppuhu. Mutt
ei se lähtenykkä nii huakkjast ko Vilku hammas, vaikk Iiro vähtäs ko
hemmett ja faari suu rupes vähitelle olema niingon guakkmaa. Viime
faar suutus, ko Iiro pit asjas pääll, vaikk faar kiäls ja siint tul
oikke aika metakk. Eik stää tiäd, kuik kaua stää olis piisann, mutt
sillo aukeskin doisem beräkamari ovi, torpa ämm tul ulos, ott faari
ja Iiron grivoihin gii ja heitt heijä ulos ovest ja plattongip peräs.
Em mnää olp pali nii riuskast ämmä nähn, ei se yht sana puhunn,
muttkon dul ja men niingon duulispää ja tek puhdast jälkki niingo
seki. Vaikk kyll mnää se sendä sano, ettei Iirot nii lyyryteltt olis,
jo ei hän olis niim bali karass luanttoas rommills sinä ehton.
Nii händ. Ja ko faar ja Iiro sitt oliva aikas pehtroinns siällp
pihall, ni het tliivas sisäll jäll ja me menin gaiki maat, mnää
Vilkun gans peräkamariin, ja Iiro ja faar tuvam bengill.
Päev ol jo likitellem bualillk ko mnää heräsi ja ko mnää katosi
Vilkku, niin dämä istu sängysäs sormes suus ja pitä piänd kirolemist
edesäs.
-- Ei sunkka snuullt tiämäs hamppamboldett ol? kysysi mnää.
-- Ei, ei stää raatto enä pold, vaikk se o hyvi ark, mutt mnää en
ymmär ett mihi jumala nimehe mnuu stifthamppan o joutunn?
-- Snuu stifthamppas! huusi mnää, mutt samas mnää ymmärsingi asjam,
bisti housu jalkkahan, menin duppaha ja sanosi Iiroll ja faarill:
"Älkkä vaam buhukk enä sanaka siit hampa ulosottamisest."
-- Kui nii sitt? kysys Iiro. Eik hyvä tyätäs enä kehhus sais?
-- Ann ollk kehumat vaa. Nääks, snää es ottanukka stää kippjä hammast
pois, muttkos temmasi Vilku valehamppan diähes ja nys se pitä kauhja
meno siit, ett mihi se o joutunn.
-- Helkkris! sanos Iiro eik hän mittä muut sillk kerralls sanonnukka.
Ja em mes siit jutust se eräm beräst pali puhell ol, mutt fundeerann
mnää stää ole usse ja tulls siihem päätöksehe, ettei meijän glummin
oll mittä muut ko rangastus Vilkulls siit, ett hän ol kehunns stää
valehammastas liiaks ja ett mekkin gerra sai oll välikappli ylimäise
isän gäsis.