Huhtkuum bäev ol jo likitellem bualillk, ko Rauma realkoulu arvos
pidett opettaja, Campus, heräs unestas. Makkjald ol uni maistunnukki
eik oll ihmekän, go se eiline ehto ol oll hiuka väsyttäväine.
Väsyttäväine oikke se ol oll, mutt turkase hauskaki samas. Lavilan
gartnos ol myytt puutavara aupsioongaupall ja inspehtor ol pannt
toime oikken gomjap pidos se aupsjooni yhteyttehe. Ens ol syätt
pualpäev, oikke fiin pualväev, sitt ol jatkett aupsiooni ja ehtost
-- -- nii ehtost, mitäst sillon dehtingä. Maister oijendel jäseniäs,
reedas peittoas, ko ol osald valunn laattjall, tahkos ottatas ja
rupes koittama muistutell oikke alust alkkaten, guis se eilinem bäev
oikke ol kulutett. Hän muist valla hyvi, ett hän ja tullar oliva
lähtenn yhdes Lavilaha Savila Jussi heosell, hän muist, kui he oliva
naurannk, ko Juss ol puhell heillk klookuijas koko menomatka, hän
muist, mitä Lavilam bihallk kokkondunnut talomboja olivas sanonnk
kaupungilaiste heosist ja ajopeleist, muist viäl sengi, mihi
hinttaham buutavara oliva noss aupsiooni alus, mitä herkuj ol ollp
pualpäevpöydäs ja ett hän ol pitännp piänem buhengi. -- Nii händ,
kaiken dämä hän muist, mutt sitt -- mitä sitt tehti ja kuis sitt
oltti, stää ei hän muistann oikke. Hänell ol jongulaine aavistus
siit, ett aupsiooni jatketti viäl pualpäevä jälkkengi ja ett hän
hiljemppä ehtoste ol pelannk kruuvi; hän ol muistavannas, ett Lavilas
ol syätt viäl ehtotakki ja ett sitt ol tarjott kaffet ja konjakki.
Mut kamala riipi raapin gaikk nämät tapaukse oliva häne muistosas ja
-- mikä enimä maistri harmitt -- hän ei tiätänn yhtikäm behu, kui hän
gottit tuli ol. Hän yritt kerra ja toisengi muistuttleema stää kottit
tulo, mutt se ol niingom bois pyhjett häne siälus silmätte edest ja
kui hän siin yrittliki, ni ei hän stää vaa muistann, ei stää ko merkk.
Mitä enemä maister tätä asja ajattel stää pahemallp pääll hän dul.
Ja niingo mond kertta ennengi händ enimä harmitt se häne luandos
ominaisus, ett hän gadott muistos, ko hän vaa hiukangi liiemäks ol
nauttinn. Ymmärrettävästengi ei semne ussen dapattunn, mutt joskus ko
ol hyvä aikka ja hyvä seora ni maisteriki unhott kohtulisude. -- Ei
nek koulmaistrikka mittän daeva englej ol, jumal nähkö.
No nii, dapattunnu ei saat tapattumattomaks muutettu -- lohduttel
maister ittiäs vihdo viime -- heitt peito yldäs, nous äkki ylös ja
rupes vaatettama ittiäs. Muttko saappatte voor tul ja hän juur ol
tarttumaisillas soitingellon gahvakan gäsketäkses Mari, häne vanha
huushollerskas, tuama ne, ni hän joudusiki vallan gamalatte ajatuste
valttaha. -- Mitäst sitt, jos Mari tiätä, ett hän ol hiuka liikutett
eilä. -- Sillo ei ol hyvi asja. -- Ja kyll mar se se vissin diätäki.
-- O hän nys sendä oikke harmin gappal, koden mnää lainkka muist, kui
mnää kottit tlii ja kosk mnää tlii -- -- Mutt omb täsä huanes kaikk
lailses reedas -- -- ei se taedakka sendän diättä mittä. -- Lailses
reedas! Niingo ei täsä kaikk olis ennengi oll lailses reedas, ko mnää
ole vähä hutikas kottit tuli. Kyll se Mari vaa järjestyksest murhem
bitä. -- Turkane sendä!
Maistrill nous hiki ottaha. Hän joi klasi vett, men sukillas akknan
dyä ja vet rulgardiini ylös. -- Siäll ulkon ol oikken gaunis
keväpäev. Taevas ol selkki ja auring paist nii lämmjäst, ett kaikk
rästäp päeväm buallk kattu tiukusiva, hakomolkoset tirskusiva ja
naapurtalo ränni all ol kyhkyspari tullp pesemä ittiäs. Ilo sild
näyttiväk kaikk ihmsekkin, go siutten gulkiva ja Kiviniämen gulmald
kuulus posetiivi soitto. Kaiken dämä nähdesäs ja kuulesas maister
unhott hetkeks kaikk murhes ja päätt ett ulos hängi mene keväilma
nauttima. -- Mutt nes siunatus saappa! -- Ei hän sukillas mennt
taed ulos. -- Oi nyp paha polv sendän, gonei se Mari men johonkki
askreillas ulos köökist, ett sais pistä ittes sinnk, kopat saappak
kättes ja sitt lykät liässuhun daanes kattomat. Mutt ei se vaa men.
Siälls se pysy niingo noidutt ja vähtä padottes ja pannuttes kans,
ni ett kolin guulu porstom boikin dänns saakk. -- -- Mutt händäst
jos jokku vanhas saappa olsiva unhottunnt tähä huanehe! Maister
laske ittes polvilles laattjall, koperoitte sängy alusta ja kodei
hän löyds siäld mittä, ni hän nouse ylös, ava vaatekaapi ja kähjä
se läpitte. Mutt se on gaikk turha. Ei Mari ol nii ruakoton, ett se
unhotais vanhoj saappait häne huanehes. Harmeisas maister istatta
sängylaidalls, sytyttä paperossi ja puhaldle saurenkkait. Mutt kesken
gaike hän hyppä pystö, hän on dehn lujam bäätökse. Hän graappa
soitingellon gättehes ja ott rypyis, niingo hänell olis joku syntti
tehn koulpoik edesäs hän soitta oikken giukkusest.
Tuski o minuuttiakkan gulunn, ni Mari tleeki sisäll, kaffevehket
toises kädes ja toises kädes maistri saappa. Mutt koht ko maister
näke häne, ni hän huamatte, ett ny ova asja hullust. Mari suupiäle
ova vedetyp pahast alaspäi ja -- mikä paheve -- klasisilmä ova
luiskattann alas juur nokam bäähä. Ja se o sitt nii viss merkk, ett
ny o Mari huanollt tuulell. Maistri juhlaline opettajan gatand katto
niingom byhjett ja hän tervettä nii ystvälisest ko hän suingin daita:
"Hyvä huamend Mari!" -- Mutt Mari ei vast mittä.
Nii semne se o. Jos se olisiki niingo muu vaimihmse, ett se
tiuskeis ja moiteis, ni se ei olis mittä. Sillo suutuis ittekki
ja annais sill joka sanast kaks takasi. Mutt ko se noi vaa mykkän
askroitte ja sillon dällön gattle luinauttle toist nii jumalattoma
harmittavaisest, nii siint tunde ittes nii yksingertaseks ett
oikken dekis miäl vajot omi saappaihis piiloho. -- Semssi maister
ajattle ja kävele ettit takasi laattjall. Mutt yhtäkki hänem bistä
päähäs, ettei hänen dervetykses kukatiäs oll oikkem baikallas, kosk
se auringoki jo näky olevas niin gorkkjall. Hän otta plakkarkellos
yäpöydäld. Se osotta viis minuutti yli kolm. Maister hätkättä, mutt
seoravas silmäräpäykses häm baina kellon gorvatas vasta, naura ja
sano ittekselles: "No, stää mnääki; se o jäänn vetämät." Hän o oikke
ilonen, go hän viäl saa eläs siint toevos, ett hän o herännt tavalise
aikasi, mutt samas ruppe vanha seinkell ruaksalis surisema, niingo se
ain deke, ennengo se ilmotta sanottavas ja ko se o aikas suriss, ni
se hakka ykstoist lyäntti yhte humuhu.
Ääh! ärättä maister suutuksisas ja tunde luisas, ett Mari kattle
luinauttle händ juur niingo se tämsis olois pruukka katell händ.
Maister istatta pöydä viäre ja vajo ajatuksihis. -- Mimmost olis, jos
annais tua Mari menns sem bitkän diä, ettei se tosa kiukuttel. Mutt
hän hylkkä samas semse ajatuksek, ko hän ajattle Mari hyvi puali ja
muista, ett Mari o händ lapsest astikk hoitann. Ei stää tiäd, mimse
saa, mutt sen diätä -- -- --
Tähän gatke maistri ajatuste juaks, ko ovi aukke ja sisäll astu
Rauman dullar. Mari pistä ittes koht pois huanest suuttunnu näkösen;
hän ei saak kärsityks tullri.
-- Hyvä huamend -- sano tullar kähjäll äänelläs -- kuingast snää
jaksa niitte eilistem bidotte jälkke?
-- Mikäst mnuu o jaksaisan. Haest istumbaikk ittelles ja pant
tupakiks.
-- Se on goko hausk otus se inspehtor ja erinomase hyvä kiiskisemätti
se tarjos, muist herkuist puhumatakka.
-- Hyvä oikke se ol ja hyväp pido ne olivak kaikim buali, mutt olis
hän sendä joutann avat muutmam botu samppanjakin, go hän gerra semsen
galaasi rustann ol ja kosk tavaraki nous -- mitä mnää ymmärä -- yli
käyphinnatte.
-- Se o viss asi, ett tavar siäll hyvi nous. Äijä huusivak ko hullu
ja takka mnää sengi vaa, ettes snääkä niit raakpuitas ilma mittä
saann, vaikk net tuadangin gaupunkkihi samall hinnall. -- Ja huame
nes sitt tleevakki.
-- Mitä snää puhele! Raakpuit -- oleng mnää ostann raakpuit!
-- Niingodes snää stää muistais. -- Meit toissi oikke naurutt, ko
se ensmäine raakpuu myytti ja äijä huusivas stää kilppa; nostiva
hiljaksis hintta välist viidellkkolmatt ja välist viidellkymnellp
pennill. Ja juur ko vasar ol puttomaisillas kolmanen gerra Moson
gapteeni huuttoho, ni snää tlii lengeihi, huusi: "Viis markka pääll"
ja siins seisosivas sitt äijäs silmäs seljälläs ja suu aukk. Vasar
paukatt kolmanen gerra ja raakpuu ol snuu. Ja sillaills snää teik
kuus kertta peräsi. -- Snää meina vissi ruvet laeva rakendama. --
Onneks olkko vaa!
-- Älä ny hulluijas -- ett mnää huusi heit koko pualen dusina, snää
sano?
-- Sillaill oikke niit ol lukkuas. -- Kuule, es sunkka snää vaa niit
kureillas taikk erhetyksest huutann.
-- Mitäst maare mnää semsis asjois kurelema ruppeisi -- vastas
maister ja koitt oll levolise näköne. Mutt sydämesäs hän giros stää
hetki, ko hän ol lähtenns sinn Lavila aupsioonihi. Händ harmitt,
ettei hän lainkkan diätänn, mitä lai puit semse raakpuu oikke oliva.
Tullar olis kyll taitanns se selittäs, se hän gyll tiäs, mutt hän
diäs sen gans, ett jos hän olis ruvenns stää sild kysymä, ni se olis
koht ymmärtänn, ett hän ol sittengi huutann ne vaston dahtoas ja kyll
hän sitt olis joutunn nauru ja pilka alaseks koko kaupungis. Ei,
toisild häne net tiädot täydys hankki. Maister istus niingon guumillk
kivill ja odott, ett tullar menis menoijas. Viime se sitt läksiki ja
nauro mennesäs, nii ett maister rupes eppälemä, ett se vissin diäs,
kuis se raakpuitten gaupan gans oikke lait ol.
Koht ko maister näk akknastas, ett tullar ol käändynn ensmäittellp
poikkiskadull, ni hän heitt pälsy ylles ja läks ulos kaupunkkihi
hyvä ystväs, pangijohtajam Bensaston dyä. Hän ol maistermiäs hängi
ja stää paitt laevaredar, niin ett kyll se poik puutavarat tuns. Ja
hyväluandone hän gans ol ja valmis neuvoj andama, kon darvitti. Ol
kyll tosi, ettei Pensast andann neovoijas ilma nuhteit, ko hän sen
darppeliseks näk ja tällk kertta maister aavist, ett hänell ol piän
ripitys tiädos niitte raakpuitten dähde. -- Mutt ripittäkkö sitt, jos
hän o stää miäld, ett koulmaistrim bidäis tundeman gaikk kauppmiäste
mutkasep polgu -- tuumal maister, ko hän ol astumaisillas pangi ovest
sisäll. Ja juur ko hän ove avo, ni hän dek viäl sengim bäätökse, ett
hän aluks koitta oli, niingo hän olis ehdon dahdo ne raakpuu ostann
ja pääse sillaillk kukatiäs koko ripityksest.
Siin miäles oikke hän ol, ko hän giipust sisällp pangihuanehe. Siäll
istus Pensast tavalisellp paikallas ja ol räknöittemisen doimes, nii
ettei kerjennk kattomangan, guka sisällt tul. Mutt hetkem bääst hän
sai tyäs valmiks, lask pännäs pois, tul Kandolan dyyijö ja hiäros
kässiäs, niingo hänen dapas ai ol, ko hän hyvällp pääll ol.
-- No, hyvä päevä, Kandola, mitäst snuullk kuulu? Tleestis istuman
dännp peräkamarihi, ni saadam buhell hiuka mailma menost, pauhas
Pensast ja talutt Kandolan peräkamarim böydä viäre istuma. Siins sitt
puheltti hetke aikkan duulist ja ilmoist ja kevä joutumisest, mutt
viimen Gandola rupes käymä siihe asjahas kii ja sanos Pensastoll:
"Veli ei oll lainkka Lavila aupsioonis eilä."
-- En, en oll; ei ol aikka semssi viftreisuihi.
-- Viftreisuhi! Kui veli nii sano; kukast sinns sendä viftamist varte
lähtenn olis?
-- "Viälä hän kyssyy!" -- Kuule, Kandola, snää olik kuull mnää,
siäll. No, niin, dahdoks ny esimerkiks juur snää sanno, ettäs läksis
sinnk kaupoj varte.
-- Kuingast muuto sitt, kaupoj varte oikke mnää sinn läksi.
Pensast ei tahtonn oikken gorvias usko. Hän gattel Kandolast iso
aikkan glasisilmättes yli ja ol valla hämmästynn. Mutt viime hän
virkos siit ja sanos: "Saisikost luvan gyssy, mitä kaupoj varte snää
sinn läksi?"
-- Saa kyll vaa. Mnää osti siäll ittellen muutma raakpuu.
Pensast oll niingo nuijallp päähä lyätt Hän gimmatt ylös tooliltas,
rupes kävemä ettit takasim bisi laattjat, muttko hän hetke aikka siin
ol paseeraskell, ni häm byrskätt naurama. Hän nauro, nii ett vedes
silmin dliiva ja ettei hän henkkiäs takkan dahtonns saad.
-- Vai raakpuit snää ole ostann, muutma raakpuu snää sanosi. Kuule,
veli hyvä, eks sanois mnuull viäl, kui mond snää niit osti?
-- Miks en sanois. Kuus mnää heit aluks ostin; gyll niit lissä ai
saada.
-- Vai nii, vai kuus ja siunatuks aluks. Snää meinas sitt jatkas stää
afääri, vai kui?
-- Sillaill oikke, jatka oikke mnää stää meina. Niingost tiädä, ni
mnää anna rakentta ittellen semse huvilan dapasem Betäjäksehe ja
semsist puist tlee hyvä laattjaniska. -- Maister pysäs kesken gaike.
Hän ol näihi saakk koittannp puhell, niingo hän olis koko elämä ikäs
oll raakpuitten gans tekemisis, mutt ny muutus Pensast se näköseks,
ett maister rupes eppälemä, ettei hänell ol oikke lailist käsityst
raakpuist. Hän lopett, niingo sanott, puhes keske ja katsel Pensasto
hyvi nolo näkösen. Pensast paseeraskel vaa yhtmitta pisi laattja,
mutt ny ei hän naurann enä. Kaikist näys, ett hän ol suuttunn.
Viime häm bysäs Campukse ette ja sanos: "Älä, veli hyvä, puhel noim
behmossi. Tiädäks snää, mimssi puit raakpuu ova?"
Siin oltti, ny mnää ole sitt vihdo viimengin gii -- tuumal maister ja
tul niim bunaseks, ett korvlehdekki oikke hehkusiva. Ja kom Bensast
vaa vaades vastaust, ni hänen däydys viinien duskin guuluvall äänells
sanno: "En."
-- No nii, stää mnääki, ettes snää tiäd raakpuist juur yhtikä mittä.
Mutt mnää tiädä. Nääks, raakpuu ei olekka mittän davalist puutavara.
Ne ova vähindäs kymmne sylttä pitki ja ladvast vähindäs 8 tuuma
paksuj. Ymmärräks snää, Campus, ett niis on gokko.
-- Jumal siunakko, mutt sitt ne maksavakkin goko jouko.
-- Ja vissi, ei niit piänill rahoill ostet. Huanoma maksava noi
sadaviidengymmne markam baikoill, mutt semssi ei Lavila metist myyd
lainkka, nii ett mnää ajattle, ett nes snuu raakpuus maksava siink
kahdesadan markan gorvillk kappal.
-- Mitä snää sanokka! Kuus semmost maksais sitt tuhannengakssata.
-- Oikke räknöitt, Kandola! -- Niist tlee vähä tyyrimbualissi
laattjaniskoj, vai mitä snää meina.
Campus ei vastann mittän, go istus hissuksis ja odott, ett Pensast
lepyis. Viime se lakasikin gävelemäst ettit takasi laattjall, istatt
keinustoolihi ja höpis ittekselläs: "Raakpuit laattjaniskoiks, herra
hallikko."
Campus odott siks, ett se lakas stääki jahnamast ja sitt hän gysys
hyvi argall äänell: "Ei sunkka veli, ko o redar, ostais niit mnuu
raakpuitan?"
-- En, kiitoksi pali vaa! Mnuull o raakpuit Jumalan gyll ja vähä
päällekki. Mutt Moson gapteen osta, ko vaa hinnoist sovita. -- Vaikk
snää es taedt tiättä, mitäs niist ittekkä maksann ole.
-- Nii, niin gyll se nii ongi, etten mnää yhtikä hiukka muist, kuik
korkkjall mnää ne huusi.
-- Vai nii, vai es muist -- sanos Pensast ja vihels. -- No, mutt
mitas snää kaiketakki sendä muista.
-- Mikk mita?
-- Mikk mita! Herra hallikko! Ymmärräk kaiketakki snää se, ett
snuun däyty tiättä, kuip pitkä ne ova ja kuip paksu, jos snää ne
myydt tahdo. -- Mutt snuu surkkjast naamastas mnää nää, ettes snää
tiäds stääkä. -- Kuule, Kandola, snää oll hiuka noi eilä, ekkäs nii
hiukanga. -- Ja Pensast pyärittel etusormias ottas edes.
-- No nii, mitä sitt, em mnää stää tahdk kiälttäkkä, ettän oll hiuka
fiiris, eng valla hiukanga. -- Mutt san ny mnuull vanha ystvyde
vuaks, kui mnää pääse niist riivatuist raakpuistan. -- Mitä mnää
pyydä niist Moson gapteenild?
-- Jaa, ett mitä snää niist pyydäisi. No nii, mnää sano snuulls
sitt, ett snää ole itt maksann niist 175 mkka kappleld. Tullar käve
nääks tääll ja juttel, mihi hinttaha snää ne huusi. Mutt josas saa
Moson gapteenild 150, niin giit jumala. Sillaills snää häve 25 mkka
jokattest ja tuamsem balka viäl pääll.
-- Oohoh, poik, stopp nys sendä hiuka. Tullar sanos, ett net tuada
Raumalls samall hinnall ja huame niittem bidäis tleemangi. O se
kummingi yks siunatt asi.
-- On gyll vaa. Mutt olekkostis snää kattonnp paika niills sitt. Mihi
snää net tapuloitte?
-- Pihallt tiätystengi. Kyll maar talo isänd se oikkeude mnuull anda.
-- Anda maare. Mutt ei siit tul mittä sittengä.
-- Nii händ; eikän daedt tullakka. Em mnää muistannukka stää Mari
täsä hädisän. -- Jaa-a, mitä sanoiska Mari, ko hän näkis ne mnuu
raakpuun.
-- Mitä hän sanois! Ei mittä, ei niim bali ko yht sana hän sanois,
muttkon gävelis mykkän niingo Eegyptim bapi muina ja kattlis
luinauttlis snuu näi, niingo häm bruukka. -- Ja Pensast mulauttel
silmiäs, nii ett kylmä värek käveväp pisin Kandola selkruatto. --
Sillaill oikke hän dekis ja se snää joudaisik kärssiäkki. Mutt täsä
asjas on doine ja viäl paheve kniks ja se o se, ett snuum borttis
kohdall on gatu nii soukk, ettei kymmne syldänem buu mahdk käändymä
siin. Sanallas sanott, niit raakpuit ei saada snuum bihalles, ei
vaikk taitutais.
-- Turkane sendä! Mihi jumal siunakko mnää nes sitt pane? -- Ann ny,
velikuld, mnuull joku neov.
-- No, annan gaiketakki mnää snuull neuvoj. Snää lähde nyk koht myymä
ne raakpuus ja josas saa niist ero, ni on gaikk hyvi, mutt jos ei se
luanist, ni snää mene ja hyyrä ittelles jongu semsen dalon biha, mihi
nes saadan guljetetuks.
-- Sillaillk kaiketakkin däsä nyt tehdt täyty. Tul mar mnuullp prässi
siit Lavila reisust. Ohhoh sendä! -- Mutt kiitoksi pali, veli hyvä,
neovoistas. Mnää menengi nyk koht Moson gapteenin dyä.
Ny algo maistrill raskas vaelus. Moson gapteen osas onneks ollk
koton, muttko maister ol esittänn asjas, nin gapteen sanos, ettei hän
darvitt raakpuit lainkka. Kureillas hän sanos niit huutannu Lavilas
ja ol hyvi ilone, ett maister, "ko o oppenn miäs ja tiättvästengin
dunde puutavarattengi hinna" ol pelastann häne saamast nämä raakpuu.
"Ne ova", sanos hän, "nii vahvoj puit, ett semssi tarvita raumlaisis
laevois hyvi harvo." -- Ja siihe se kaupp lopus. Yht huan onn
maistrill ol Keijosen gapteenin dykön. Ei hängän darvinn raakpuit,
muttko sanos, ett hänell on gaks oikke hyvä raakpuut myydäkki, jos
maister tahdois niingo lisät tapulias. Jokela handelsmann ol kyll
haluline ostama, jos maister suastuis odottama makso kuus kuukautt
ja jos ei niis maistrim buis ol mittä vikka. "Niingo maister tiätä",
sanos hän, "ni semsep puuk kaadeta mond kertta nii ruakottomast,
ett ne meneväp poreillk, ko ne maahan dömättävä." Ja todistukseks
hän gäsk maistrin gattoma yht raakpuut, ko ol maksann iso joukon
doistsatta markka eik kelvann muuks kom boldinpuiks, ko siin ol pore,
vaikk ei hän stää ostais huamann. "Sinn menivä mnuu rahan, niingo
Monna suaho", lopett handelsmann, levitt kässiäs ja ol niin gärsväise
näkönen, gon gaikk mailma murhe olsivap painann häne harttemias.
Surulisell miälell maister läks Jokela handelsmannin dykkö. Händ
rupes jo väsyttämän goko jutt. Mutt sillo hän muist, ett häne
naapris, Bajala handelsman gukatiäs tarvitte raakpuit. "Ole mnää
oikken gahko" sanos hän ittekselles, "koden goht stää huamann.
Jos joku raakpuit osta, ni se om Bajala handelsmann." Ja nii se
oliki. Pajala handelsmann ol koht valmis kaupoihi; hän diäs puitte
mitakkin, go hän ol kans meinannt tuli niit huutama, vaikk häne sitt
ol täytynns sairastumisen dähde lahotta reisus. Häm buhel ensmäisest
hetkest alkatte siit kaupast, niingo se olis ollp päätett asi ja
maistri miälest eläm rupes jällt tunduma oikke suloseld. Häm bauhas
raakpuist kaikkette niitten diädotte nojallk, ko hän ol saannt tähä
astikk retkelläs, niingo hän olis oll vanh puutavaran gauppmiäs,
puhel kui oksattomi ja suari ne oliva ja vakutt viimeseks, ett ne
oliva varovaisest kaadetu, nii ettei niis olp piänindäkkäim borett
-- Se mnää kyll usko, sanos Pajala handelsmann, -- ei siit talost
huano tavara ennengä olt tuli. Sendähde mnää ostangi ne, niingo
sanott, ko vaa hinnoist sovita ja kyll mar me niist sovi. -- Niin,
guip palist ne maksava?
Maister meinas juur sanno, ett hän on dytyväinen, go hän saa mitä
hän ittekki o maksann, mutt sillo häne lykkäsiki miälehes ett soveis
mar täsä piäne voitongin gorjat ittelles kaikist vaevoist ja näyttäs
samas sillp Pensastoll, ett hängin daita gaupoj tehd. Ja sill voitoll
häm bidäis sitt piänep pidos seorhuanes, oikke hauska, ilosep pido.
Maister hymätt, ko hän ajattel, kui hyvin dämä raakpuujutt nys
sendä näky päättyväski ja hetke viäl tuumalttuas hän vastas Pajala
handelsmannill: "Nii, veli hyvä, asja lait o semne, etten mnää tiäd
viäl ittekkä valla nuuga, kuip pali mnää niist maksann ole, mutt mnää
ajattle, ett mnää tlee hyvi omillen, jos mnää saa niist 190 markka
kappleld."
-- Se ei ol lainkkam bali semsist puist, sanos Pajala handelsmann. --
Tosa on gäsi ja kaupp on deht.
Maister oikke hämmästys, kodei se lainkka yrittännykkän dinkkama
ja hän duumal jo itteksellees, ett olis mar häne sopinnp pyyttä
enemängi. Mutt seoravas silmäräpäykseks hän jo häpes tätä ajatustas,
ko hän muist, kui mond kertta hän ol kauppmiäste voitohimo moittinn.
Hän oijens kätens Pajala handelsmannill, sanos samas hyväst ja läks.
Pälsy levjänäs ja kädes seljän dakan hän läks astuman gottippäi. Hän
ol nii hyvällp pääll, ett hänen däydys oikke laula hyräytellk, ko
hän siink kävel pisin gattu ja ko se posetiivisoittajaki osas tuli
händ vasta, ni häm bist siutte mennesäs marka sen gouraha. Hän ol nii
miälisäs, ett hän olis tahtonns syleillk koko mailma eik nii olle
oll ihme eik mikkä, ett häm bysäs kuistillas silittleemä Mari vanha
kattiakkin, go hän muuto vihas oikke sydämes pohjast. Ja kyll ymmärs
vaa "Liisuki" antta arvo semsell hyvälemisellk, ko nii arvamatt
tarjotti. Se kyyrist selkkätäs, pyhkeskel ittiäs maistrim bälsy fuari
vasta ja kehräs silmäs sirrilläs. Mari osas tulls samas piham beräld
ja ko hän näk maistri näi oudois toimeis, ni hän dul nii iloseks,
ettei hän enä lainkka muistanns stää aamulist harmi, muttkon garas
piham boiki maistrin dyyijö ja sanos: "Oi ny voi sendän, go maister
läks ulos ilma suurust ja nyt tlee jo piam bualpäevä aikaki. Mutt
mnää panen dosa paikka kaffepannum bääll, nii ett maister saa kupin
gaffett edes. -- O niin gaunis ilmaki, ett tämne vanh ikälopp, ko
mnää olen, dunde ittes niingo nuareks jälle."
Maister nyäkäytt päätäs, kraape viäl hetke "Liisu" leua-alusta ja
läks sitt kamarihis. Hän heitt pälsy yldäs, hak sikari suuhus, avo
akkna ja istus se ääre nauttiman geväppäevän gauneutt. Ko hän siins
sitt ol hetke istunn, ni hän näke tulliin dleevas kattu ylös ja ko se
pääse häne akknas kohdall, ni hän sano: "No, no, tullar, mihist snuu
niin giiru o?"
-- Katost vaa, vasta tullar, -- snää istu vallan gotont tämsenk
kauninp päevänk, ko haukuttle saera ja rammakki ulkilmas liikkuma.
-- Vai kotons snää mnuu luulek koko päevä istunnu. -- En mar olekka.
Mnää ole oll liikkell enemän go snää tänäpä.
-- Ooho, vai nii. No mitäst snää sitt olet toimittann?
-- On däsä oll hiuka afäärej. Käve nääks myymäs ne raakpuun. Kyll
mnää oikkjastas meinasim bittä ne viäl vähä aikkan, gosk puutavara
hinna näkyvät tekevä nousemist, muttko mnää nykki jo sai niist oikke
näti summa voitto, ni mnää myysin goko hökötykse.
-- Vai nii, vai kauppmiäheks snääki lopuld ole ruvenn, vaikkas ai
heijä voitohimoas ole moittinn. Mutt kuule, veli hyvä, siins snuun
gaupasas o sittengin dullp piän glumm.
-- Mikä klumm siint tuli olis?
-- Semne vaa, ettei snuull ol mittä raakpuit myyd. Es snää eilä mittä
raakpuit huutann, vaikk mnää äskelttäm bilam bäitem bani snuu siihe
luuloho. Stää tlee nääks ai jotta lysti miälen, go o näin gaunist
ilma ja ko on dämne merkkpäev sitt viäl. -- Ei mar, hyväst ny jäll,
mnuun däyty lähtik kotti.
Maister ol niingom buust pudonnk, ko hänell vähitelle selkes koko
jutt. Ny vast hän muist, ett tänäpä ol ensmäinem bäev huhtkuut ja
hän ymmärs, ett tullar ol tehn jekku hänell ja ett Pensast ja Moson
gapteen ja Jokela ja Pajala handelsmann oliva osalissi siin juanes.
Hän garas suutuksisas akknahan gattoma ett kerkkeisik hän viäl
andaman giäru sillt tullrill, mutt ei stää enä näkynn. Kyll se poik
ol luus korjann.
Maistri ilone miälala ol jäll haihtunn. Hän istus keinustoolihis ja
pur oikke hammastas kiukust ko hän ajattel, kui net toise tämä jälkke
naurava ja pilkkava händ. Muttko Mari hetkem bääst toi kaffett ja
puhel ja pauhas nii, ettei maister suuvooro saann, ni maistrin giukk
men hiljakselles ohitt ja hän nauro jo ittekkin goko jutull. Anda
heijä hirvitell, ajattel hän, hyätty mnuulls sendän däst oll o enemän
go he luulevakka. Ny mnää tiädän, gui mnää saa Mari hyvällp pääll,
jos mnää vastedes satuisim biäne hairaduksen dekemä.
Ja siink kaffett juadesas ja Marim bauhates maister istus ja toevos
vanhall viholiselles, Marin gatillp, pitkä ikkä.