Jaa, ett misä Hakkri Iiro toisem beuklos mistann on, dek kysytt. --
Nii händ, ilma vaseman gädem beuklot oikke se poik häärä ja rymsteera
ja jos tahdott, nin gyll mnää juttlen deillk, kuis se käve, ko se
sorm helkkrihi men, sill ett föleis mnää oll sillongi. Kuingasteten
olis oll.
Näättäk se ol siihe aikkan gon Durki ja Ryssän geisri välill ol
tulls semne riit, ettei siit pääst vähemällk ko sodall ja oikke
aika sota siit tliiki. Se ymmärrätt siitäkki, ett Ryssän geisar pan
hakema miähi Suamestakki, vaikk hänell o sotapoikki siäll omas maasas
niingo mannakryynej vaa. Mutt ei nep piisann häne miälestäs sittengä
ja nii hän lähett niingo sanott semssi värvrej haukuttleema Suamem
boikki kans sottaha. Ja yks semnen dul tänn Rauman gulmillekki. Ja
se miäs mar osas jutell. Jos hänem buhesses vaa luattas saann olis,
ni oikke ijangaikkissi klaakkreit me olen, goten me jokane järjestäs
sotamiäheks ruvenn ol. Mutt met tiäsingin, guip pali perä hänem
buheisas ol ja käski häne mennt tyhmemätte miästen dyyijö jutuines
eng ottann häneld pesti, vaikk hän olis kuis sedeleitäs meijä nokkan
edes vilkutell. Ja ko muu nuare miähe ottiva meist esimerkki, ni liki
käve, ett värvär olis joutunnt tyhjin doimin gasarmihis lähtemä. --
Mutt kaikeks onnettomudeks tliivas sillo ne Leila Aakusti hää ja
Iiro ol käskett niihi ja värvär tul sinnk kans. Ja ko mes sitt sinä
hääpäevä ehton, Vilkk ja mnää, istusin Dasalan duvas seilej neulomas,
nin dlee Iiro siihe aika fiiris ja portviin-pott kummassakki jakum
blakkris ja sano ett ny juadangi harjalissi.
-- Mitä harjalissi? mek kysysi, vaikk mek kumbakin goht ymmärsi mitä
tapattunn ol.
-- Mitä harjalissi -- vastas Iiro ja kräväs korkki ulos portviinpotu
suust -- ettäk tep pöhköse ymmär, ett mnää sotamiähem besti
ole ottann. Näättäk asja lait o semne, ettei merellp pääs sen
gorkkjamallk kon gapteeniks, vaikkas kui rehkeisisi, mutt sotamiäs se
poik nouse kraadeis nii, ettei sill ol mittä määrä, pääse majuuriks
ja everstiks ja kopraaliks ja kenraaliks ja keisriksikki niingo se
Napuljoon Punapart esimerkiks.
-- Kyll snää oles se Napuljoon, ett -- sanos Vilkk siihen, go
Iiro tek piänem byssäykse ja katos talisills silmilläs, ett ming
vaikutukse hänem buhes meihin dek. Ja sitt hän jatko.
-- Napuljoon, mnää en ol mikkä Napuljoon, ko Iiro mnää ole, Hakkri
Iiro, ja snää olet Tasala Vilkk, mutt tiäds se, ett ko snää solkka
jossa mädändynys astjahaaskas Rauma ja Saksa väli ja komenak
korkkendas 13 miäst, ni sillon dämä poik hallittekim bataljooni ja
siljä mnää tee, jumalist, kuis siljä mnää tee. Kaikk kaupungi mnää
hävitä, nii ettei niis pidk kivi kivem bääll olema, kaikk muup paitt
Rauma, se mnää säästä -- niin guingasteten säästäis ja sinn mnää
siirän gaikk kirko ja linna muist kaupungeist ja Raum tlee suureks ja
kunnjaha ja ko mnää kuale, nii Naulamäell rustatan gomjas muistpatsas
ja siihen girjoteta suurillk kulttasillp pookstaaveill ett: "Täsä
lepä -- Hakkri -- (hikk) Hakkri -- Ii -- ii -- Iiro --"
Ja siihe Iiro nukus eik heränn, vaikk häm butos toolild laattjaha.
-- Nii ai lepäki, sanos Vilkk, nous ylös ja läks ulos tuvast ja mnää
menim beräs. Ja nii harmeisan me oll etten mes sanakan doisillen
sanonnk, ko nyäkkäsim bäätän vaa yhde einen, go me erosi ja läksi
huilama.
Mutt kyll mes se sija seoravan aamuns siit asjast juttli. Nii händ,
juttli oikke ja olin giukkussi. Vilkk kävel ettittakasin Dasala sali
laattjallk kädes seljän dakan, sylk ja kirol, mnää istusi akkna edes
toolill ja trumbutim Borilaiste marssi klasiruuttuhu ja sali nurkas
istus Iiro, pitel päätäs ja koitt pittä ittiäs ylhäll vaikk kaikest
kuulus, ett hän gadus kauppatas. Mutt vast aik sitt hiire haukotellk,
kom bää on gati suus. Kaikkjast enimäm bit sendän Dasala muar vähti.
Hän dul joukko salihi ja haukkus Iiro oikkem bahambäeväseks ja joukko
häm bist ittes taas peräkamarihi, vet ulos piirongiloodas, koperoitt
ja hak vanhoj säästöijäs ja ko hän ol saanns sem bestirahan däytte,
ni häm ban liinam bäähäs, tul salihi, anno viäl yhde oikke aika
ripitykse Iiroll niingo vissemäks vahvudeks ja sitt hän läks ulos
ovest ja sanos, ett hän repi silmäp pois pääst sild värvrild, jos ei
se ot takasi stää Iirom besti.
Mutt ei se ottann. Hetkem bääst muar tul takasi rahoines ja ko
mek kysysi, mitä värvär ol sanonn, ni muar sanos: "Kyll mar sen
diätä mitä semne hunsvott sano." Nauro hirvittel se vaa ja ko mnää
kiukustusi ja seliti hänell, mikä hän oikke o, nin dämä pahus kehta
sanno: "Kas tualuandossi ihmissi keisar tarvitteki voidakses antta
mahomettlaisillf fliiteihi" ja rupes tarjoma mnuulls sotamiähem
besti. Semne raat ja hirvhammas! Vai sottaha mnää ny viäl viädäis,
vanh ihmne ja hyvä kristitt kans miälestän. Mutt kyll mnää
sill uutskotill annongi semse ulossedeli, ett hän vissin diätä
karahtääris.
No, mitäst täst, ko mes sittkaiki neljä oll siin hetke itteksen
fundeerann näit asjoit, niim byssä Vilkk Iiro ette ja sano: "Niingos
kuule, Iiro, ni asi o auttamaton, snää joudu nys sottaha ja taita
se reis snuull opiks ollakki, josas siäld hengis pala, mutt kuit
tahanas, ni Raumam bojist ei pid armeijall häppjä tleema ja sendähde
mnää ole ajatell, ett snää es lähds sinn vallan diätmättömäns
sotamiähen gomenoist, muttko snää ruppe nyk koht ittiäs niit varte
valmistama, opeta ittes äkseerama ja ambuma ja päälsem bäätteks
nälkkä kärsimä ja selkkäs saama -- nii, nii älä yhtä siin möris, kyll
net taedo vaan gaikk sodas tarvita. Kaikeks onneks meill on däälls se
uus tullvahtmestar, se opetta snuull äkseeramisen daedo, ambuma mnää
opeta snuu itt ja mitä niihim muihi opetuksihin dlee, niim bidä mek
kahde mnää ja Anundilan Galkke -- muar kolmanden -- niist huale."
Kyll Iiro vastan goit pulitta, muttko Vilkk pit asjas pääll ja selitt
ja selitt hänellt tarkotukses, nii hän rupes vihdo viime ymmärtämä,
ett hyätty hänell niist Vilku meiningeist ol ja ko hänell ol vaa
viikk aikka siihen go hänem bit lähtemä Helsinkkihi ja siäld Turki
maall, ni me rupesin goht toimeihi.
Se uus tullvahtmestar ol vanha aliupseer Suamen gaardist, nii ett
ol oikke jumala lykk, ett meill ol semne miäs pyydettävän. Ja hän
ol koht valmis semssen doimehe ja sanos, ett hän on gymni vuassi
nahkpojist kelvolist kanuunaruakka tehn. Mutt hän sanos, ett yht
miäst ei taed millän davalls sotamiäheks opetta, sillett ei se sillo
saa mittän gäsityst plutuunast ja komppaniiast ja ketjust eik edes
rindmastakka, nii ett kyll vähindäs kolm miäst tarvita, ennengo
semsest opetuksest mittän dlee. -- No, mikäst muuka siins sitt autt,
muttko mnuu ja Vilkun täydys ruvet Iirollk kumppniks. Ja sano mnää
se, ett vaikk siällt Tasalan duvas yht ja toist toimitust pidett o,
ni nii luja vähti ei siäll ol enne eik jälkke ollk, ko se viikkon,
go me Iiron gans sotamiähiks ittiän harjottli. Se tullvahtmestar ol
koko peto asjas päällp pitämä eik se lainkka stää toindas leikim
bääll ottann. Ei muttko haukus meit niingo mikäkin, gon ei kaikk
"napletsoo" ja "nakraulli" ja "rusevolno" menn oikke häne miäles
jälkke. Hiki tukas mes sai vähdät ja kovas kuris mep pidetti, nii
ett me oikke sydämem bohjast huusi "rauttase ratta" joka kert, kon
dullvahtmestar tykkäs ett men hyvi ja sanos: "harassoo." "Rauttase
ratta" merkitte ryssän giäles niim bali ko, ett ahkerus o meijä
ilon. Kaikk käve näättäk ryssängiäli. Ja se tullvahtmestar osas stää
niingo me engelskat. Sild tul ryssä vaikk kuip pali ja ko mep pistim
"begomiks" plutuunas ja tullvahtmestar hyppäs tool jalkkattes välis
meijä edellän, ja ol olevannas upseer ja heose seljäs, ni sillo sild
pojald pääs niim bali ryssä, ennengo me liikkell läksi, etten mnää
olis koska uskonn, ett stää kiäld saada semne räms yhdellk kertta
sanotuks. Ja sillongost tuva laatti tömis ja tomu lens ja kon Dasala
muar juur sillon gerra osas tull meit kattoma, ni häm byärys niingon
ganamboik, ko se meno näytt nin gauhjam beljättäväld.
Sillaill oikke ja edistymist met tei oikken giitettävällt tavalls
sotamiähen daedois ja toimis. Tullvahtmestar ol oikken dytyväine ja
sanos, ett ol vahing, etten mek kaikk menns sottaha.
-- Em mar menekkä, sanos Vilkk siihe, se o vaaralist leikki, siäll ei
pidet kuulem väli vaikk toist suuhu ammutais.
-- Ei pidetäkkän, gyll asi tosi o, sanos tullvahtmestar ja sitt hän
ilmott meill, ett ny me ole niim bitkällp pääss, ett huameaamust
mennä ambumharjotuksehe.
-- Jaaha, ny alkaki sitt mnuu opetuksen, sanos Vilkk sillo. Hän go
näättäk semnem byssmiäs ai oll o.
Mutt tullvahtmestar selitt hänellk, kuit tärkki asi se o ett osata
amppuk komeno jälkke ja ett ambumises vast häne ohjaustas tarvitangi.
Ja sitt hän opett meillk koht ne ambumisen gomendsana, ko Vilkk ens
ole toimittank kamaris seinäst pyssyngrapa jokatte meijän gätten.
"Serenga rotoju", "serenga plii" mnää viäl niist komendsanoist muista
ja sem "blii" sanam bääll pit paukattama.
Ko mes se oli ovenn, ni Vilkk tykkäs, ett me oli ansannt todiklasi ja
käsk meijän Dasala salihi istuma. Ja ko mes siäll istu ja toda, ni
hän dua peräkamaristas yhde vanhan givääri, anda se Iiroll ja sano:
"Kosk snää ny oles sotta menos ja sotamiähen daedois hyvi edistynn,
ni snuulls suada se kunni, ettäs saa ampput tällk kiväärill. Se o
sodas oll ja mnää käytä stää vaan geväsi vesilinnun guvill ollesan,
mutt, niingo sanott, snää saas sill ny amppu. Mutt pitelk kaunist
stää, sill ett siin o nii hyvä piipp ettei semmost ol toist mailmas,
se ei ole nääks rautta mutt kom buhdast teräst. -- Ja itt mnää tahdo
se ladat."
Ko Vilkk o tämäm buhes pitänn, ni hän dul mnuun dyän ja sanos: "Ja
kyll mnää sen dakka, ett siihe luja lading tlee." Sitt hän vei sen
giväärim beräkamarihi jäll ja sanos, ett kyll hän se sitt huame
fölisäs tua, kom Buamkalljon gedoll mennä ambumharjotust pitämä.
Me oll näättäk sopinns siit, ett se Buamkalljon geto paras paikk
semssen doimituksehe on, go siäll ennengi sotaväki o ammuskell.
Mnää oll oikke ilone, ett Vilkk viivys peräkamaris niin gaua, ettän
gerkesin dullvahtmestrillp puhuma, mitä Vilkk mnuull ol sanonns sen
givääri ladamisest. Mnuun dul näättäk surk Iirot ko mnää ajattli,
ett se Vilkk vissim bistä nii luja ladingi siihen giväärihi, ett
Iiro lendä seljälles ko hän se laukase. "Kyll se asi korjatuks
saada" vastas tullvahtmestar mnuum buhessen ja sitt me rupesi muist
asjoist puhelema. Mutt ko Vilkk ol tullp peräkamarist salihi ja
rupes tullvahtmestrill linnustuksestas jahtama ni mnää pisti ittem
beräkamarihi, oti sen giväri seinäst ja koiti, ett olik se ladingis
vai ei. Ei ollk kosk heng käve läpitt, ko mnää piipum bää suuhum bani
ja puhalsi. Sillo mnää nappasi seinäst Vilkun gruuttsarven, gaasim
bualem biolist kruutti pyssyhy ja löim brannstaka varrell aika tukom
baperi topningiks. Mnuun däydys prannstakka käyttä, kon en löytänn
laastikku mistä. Sitt mnää meni salihi jäll istuma ja oll miälisän,
ettän oll saannp pyssy ladinkkihi ennengo Vilkk siihen gerkes Porvo
mitallk kruutti ajama Iiron durmlukses. Ja sitt me istusi jäll ja
todasi ja jaarittli. Kyll mnää se näi, ett tullvahtmestariki ittes
välillp pist peräkamariin, ja ajattli, ett hän o ny vissin gattomas,
ett oling mnää ladanns sem byssy. Ja oikke mnää luuli arvannunikkin,
gosk tullvahtmestar nauro niin meinavaisest, ko mnää hänells silmätän
vilkutin, go hän dul peräkamarist.
Seoravan aamun mes sitt läksim byssyinem Buamkalljon gedoll ja Vilkk
anno Iirolls se suuren givääri. "Snää tiädäk kaiketakki, ett se o
ladingis?" sanosi mnää sillo Vilkullk, kom belkäsi, ett pia hän mene
ja tahto ottas se mnuu ladingin ulos ja pann omas sijaha. "Tiädän
gaiketakki mnää se", räyhäs Vilkk vastaukseks ja sitt mentti.
Ko mep pääsim baikall, niin dullvahtmestar pan meijä siihen
metäreunall rivihi seisoma, Iiron geskell ja Vilkun doisell ja mnuu
hänen doisellp pualelles. Sitt hän asett laudambääm bystöhöm biäne
matkam bäähä meist, komens ens "smirnaa" ja sitt "palba serengoju",
"serenga plii" ja sillo met täräyti. Mutt harvo mnää ole semmost
jymäyst kuullk, ko se Iiron givär anno. Mnuu olivak korvan valla
lukus ja pään sekasi ja tyhmä näköseld se Vilkkuki näytt, ko hän
gatos mnuu ja sitt me rupesi Iirot siit meijä välistän hakema, mutt
siin ol tyhi paikk vaa eik Iirot missä näkynn.
-- Näiks snää mihi Iiro joudus? kysys Vilkk viime.
-- En, vastasi mnää ja sitt mek kattli siin jällt toissian niingo
sonn uutt veräjä.
Mutt sillon dul tullvahtmestar siihe ja sanos, ett samas ko Iiro
laukas, ni hän dek vissi seitmändoist kuperkeikka ja men sinn metäm
buskihi, ett yks tuaksaus vaa ol. -- Se ol vähä kamal tössäys, lopett
tullvahtmestar puhes.
Mutt em mes siink kaua stää asja kerjennf fundeeraman, go läksi
Iirot puskist hakema ja ko me oll mennk kymmengund askel, ni me näi
häne istuvas mättäll ja ko hän huamatt meijä, ni hän näytt molemppi
kässiäs ja sanos: "Kattokka ny." Ja silmä ymbyrjäisinp pääs mek
kattlingi, vaikk Iiron gäsis ol pali vähemän gattomist ko enne.
Oikkjas kädes ol piän tröntt vaam byssyndukist ja vasemast kädest ol
peukal tiäsäs.
-- Mihi snää ole hukann mnuu hyväm byssymbiippun, sai Vilkk viime
sanotuks.
-- Snuu hyväm byssymbiippus -- vastas Iiro ja ol kiukkuse näköne
-- snuu hyvä pyssymbiippus läks reissuhu mnuum beuklon gans. Lähdk
karamam beräs, niis taidas sem bari sautta viäl. Pahustaks tees
semssi ladingej.
-- Ei se oll lainkka liia iso lading, sill o ammutt kaks vertta
vahvemppi.
-- Nii, mutt mistäs snää sen diädä, kodes stää itt ladann -- sanosi
mnää siihe.
-- Kukast se olis ladanns sitt?
-- Mnää.
-- Es mar, ko mnää se ladasi, sanos sillon dullvahtmestar.
Ny rupes asi käymä nii synkkjäks, etten me hetke aikka ymmärtänn
mittä, mutt viime Vilkk sai järkes selkkemä se verra ett hän sanos:
"No mutt jos mnää ole se ladann ja snää ja tullvahtmestar olett se
ladann, ni siin ol kolm ladinkki päälisi. Olik se sitt ihme, jos
ei piipp kestänn. Ja se ol sendä nii hyvä pyssymbiipp, ettei toist
semmost saakka."
-- Em mnää vaa ol toist ladinkki toisem bäällp pannk kosk siin heng
käve, ennengo mnää se ladasi, sanosi mnää.
-- Sama ol asja lait, ko mnää ladasi, vakutt tullvahtmestar.
-- Tep pöhköse! sanos Vilkk, -- käve kaiketakki siin heng, ko siin
ol pualvälis piippu piän reppem, mutt muuto se ol ehi ja nii hyvä
pyssymbiipp, ettei semmost saat toist mistä. Pahus sendän gon de
menett toisen galuj pitelemä ja turmlett ne.
Niin, gyll me ny ymmärsi, ett me Iirot säästäksen oll lyännk kolm
ladinkki hänen giväärihis ja saanns se säpäleiks ja Iirom beuklo
viäl kaupam bäälseks. Vaikk se hyät siit ol, ettei Iiro kelvanns
sotamiäheks, kodei hänell peuklot oll enä. Mutt jos luulett, ett Iiro
ymmärtä oll meillk kiitoline siit, nin gyll tes sitt erhetytt. Mitä
viäl kom buhele ain go hän ilosellt tuulell on, gui hän gerra olis
kenraaliks pääss, mutt kattese ystvä veivä hänem beuklos.