Se Hakkri Iiro ol sitt vähä merkiline miäs siit ett vaikk se mitä
ettes olis ottann, ni ai siin joku piän glumm kans pakkas joukkon
dleema. Kerrangi -- siit o ny jo koko joukk neljättkymmend aastaikka
takasi -- se pan koko meijän gaupungi liikkell ja niin durhast
asjast, ettei kukka muu ko Hakkri Iiro niin durham bäälls saisikka
semmost rymyli toime.
Se ol siinp perunaistuttamise aikans saman vuank, ko se suur mettpalo
ol Pitkäjärven galljoill. Mnää olin dull haminast kottis siink kahde
aigoin ehtopuall ja istuskli meijäm beräkamaris paithioillan ja
poldim biippuan ja naureskli itteksellen gaikki niit hullutuksi,
ko mnää oll saannk kuuli edelisen ehton. Asi ol näättäk semne, ett
mnää oll ollk kalaasis. Stenjukse "Maij" ol tullk kotti ensmäisest
reisustas ja ko reis ol lykistynn oikke hyvi ja ko muutongi siihe
aikka mailma pruukattim bittäp piän galaas, ko asti kottit tul ja
eritottengin, go se ensmäisest reisust kottit tul, ni Stenjukse
äij ol käskenn viärait buurihi. Ja koko joukk meit siäll oliki.
Provast ol ja pormestar ja tohtor oliva ja vanh Redarstaatt ol ja
Gusta Knobbe ja Janne Roode ja Patola herr ja Sipin Gaapo ja Priian
Gruna ja apteekar ja -- -- nii em mnää ny enä heit kaikki muistakka
--. Mutt summ se vaa ol, ett pali meit siäll ol, Maijan gajuutt
vallan däynn ja mnää ja Dasala Vilkk oll ja -- ja Hakkri Iiro
kans; niin guingastetei hän olis ollk, ko hän ol seilannk konstin
Maijas juur sills samall reisull. Ja lysti meill ol oikke hyvim
bäevi. Tohtor ja pormestar pitivä ai joukkom biänem buhe, niingo
hes semmost toimitust nimitivä. Se on gans olevannas jotta, semne
uudeaikkane maneer ja kyll mar se kans vaa juhlalist ongin, gon
gesken gaike istuta niingo spinnhuusi ehtokirkos ja yks nouse ylös
saarnama -- nii händ, em mnää stää tahd lainkkan giälttä, ett semne
laudeeraminengi o joskus paikallas, vaikken mnää ols sengaldassehen
dottunn. Ja o se siit kummingi hyvä, ett semse saarna jälkke saada
ai hurrat ja se hurramine ongin gaikkjam baras paikk semsis puheis
se verran go mnää heit ymmärä. Ilma stää hurramist ei ainakka nep
pormestri ja tohtringam buhe olis mittä oli. Ja mnää takka, ett me
hurrasi. Sillaill oikke. Ja sittengöst heill lysti tul, ko mnää
pani syydvästim bäähän, istadi Steniukse äijä merimiäskistum bääll
ja veisasin gymmengunna värssy siit vanhast merimiäheveisust, ko on
golmattsatta värssy pitk, jos se oikkem bääst päähä oteta. -- Nii
händ, lysti meill ol oikke hyvim bäevi, mutt tul ai siin lystis vähä
nautittuakkin, gyll mnuu sen däyty tunnusta, jos mnää oikke mene
ja tode sano. Tul händ, nautittu oikke siint tul ja kukatiäs hiuka
liiemäksikki. Kon gell ol siink kahden gorvill yäll ja enimä meist
jo oliva lähtennk kotti, ni mnää huamasi ettei Tasala Vilkun gipaka
enä tahtonn lainkkan dräkkiäs pittä ja ko Hakkri Iiro niingon gonsti
velvolisus om buuris, kuahas siin ettit takasi ja toi ai uutt ainett
lissän, go selkkemän dupatti, ni hän dek semssi everhaalningeit, ko
semne asti, ko o liia heikos baarlastis. Sillaill oikke ja häppi stää
sanno o, ett he nii oliva, mutt nii se vaa ol eng mnää tahd lainkka
stääkä salat, ettän ittekin daisi oll oikke aika pomrillis, niingon
dähä aikka mailma sanota.
Mutt mnuull ongi ai olls semmost järkki, etten mnää menekkä ihmste
nähtväks semsis olois ja sendähde mnää jäingi Maijan gajuuttihi maat
ja käski Vilkun dehd sama ja Iiro mennk koijihis. Mnää sanosi heill,
ettei se pass lainkka, ett hes siin reedas menevät tänttröittemäm
bisin ganaalin diät, kosk jo ruppe olema iso päev ulkon ja varvi
miähe ruppevat tleema haminaha. Mutt luulettak, ett nep poja mnuu
neovoijan guulustliiva. Ei kuulevin gorvihi niit otett, muttko
lähdettin gaupunkki kohde ja veisatti mennes.
Kaikki näit asjoit mnää muistiin, go mnää siin istuskli meijäm
beräkamaris ja poldim biippuan. Ja oikke hyvä mnuu ol ollaksen.
Auring paist nii sanomattoma ihanast ja kärväses surisiva mnuu
ymbrillän ja meijän gatt istus pöydäll mnuu edesän ja kehräs niim
bali, kon gerkes ja kattel ihmeisäs, kuis sau nous mnuum biipustan
gatto kohde.
No, ko mnää sitt siin nii istu, ni mnää nään gamari ovest, ko ol
jäänn raolles, kuik Kalljola Fretta tlee tuppaha vähä kamalan gohinan
gans, läähöttä niingo ajokoer, ei san hyvä päevä eikä mittän, go
ruppe koht hollama meijä äitellk, ko askroitt kaffepannuines taka
edes: "Ohhoh, ko hengästysi; jeskandeerakast sendä, ny vast kamali
kuulu! Vaikk kyll mar kaiketakkin des se jo kuuli olett. -- -- Jaa,
jaa, semne sitt hänengi loppus ol!"
-- Kui mitä snää puhele -- sanos meijä äite; kukast nys sitt jällk
kuall o?
-- Vai ett mar tes stää viäl kuull oi! -- Hae ittellen istumbaikangi
ensi -- Ohho sendä, jaa, jaa, niin dääld mennä. -- Ja Kalljola Fretta
istus tuvam bengillp, pist priisi nokkahas ja sitt itkemä roinama
niingon gett keväsi.
Mnää tunnen Galljola Fretta ja takka, ett ei mar se vaa isso aikka
olis andannk kuuli uutissias, mutt nyk käveki nii hullust, ett juur
ko hän siin roinas, niin dlee Puandi-Elkk tuppaha viäl kovemall
hädällk ko Fretta ja ruppe kans hoihkima ja voihkima ja sano viime:
"Olettak uussi kuull?"
-- Niin, gon Dasala Vilkk o hukkunnk kanaalihi, kiirutt sillo Fretta
vähä nässist sanoma, ettei Elkk kumminga olis häne edelles kerjenn.
-- Kui hukkunn! kysysi mnää ja kimmati vähä äkkim bystö. -- Mitäst te
ämmä ny jällp prohtatt?
-- Ittes prohta, sanos Fretta, -- mutt josas uskot taikk ei, ni Vilkk
om budonnk kanaalihi ja hukkunn. -- Jaa, jaa, se o vaaraline baikk se
kanaal, ei Vilkk ol, jumal parakko, ensmäinen, go siihe o molkattann,
vaikk het tähä saakk ovas siäld hengis pääss ylös jäll. Mutt Vilkk ol
tiämäs siin reedas, ettei hän taitann oikke henges edes taistell ja
sinn hän sitt jäiki; hukus niingon gatimboik. -- Jaa, jaa, ei stää
yhtän diäd, kosk met tääld pois käsketä, lopett Fretta, pan priisiks
ja tarjos Elkullekki.
Ja Elkk löi nokkas nuusku täytte ja huakkal niingo hänell olis ollp
pajambalkkes sisikunnasas.
Ymmärtä se, ett mnää olim beljästynn, peljästy stää vähemästäkki,
ja ko mnää tiäsi vanhakselttas, ettei niitte ämmättem buheihi ai ol
luattamist, ni mnää heiti jakkun yllen ja läksin Dasalaha. Mutt kon
Dasala muar ei ollukkan goton, ni mnää painsi Hakkrill Iirot hakema.
Siäll ol Tasala muariki. Muar itk kollott ja ko hän näk mnuu, ni
hän sanos: "Ol mar oikke hyvä, ett snää osasit tull, mnää olen däsä
vähdän itten oikkem bualkualjaks tua Iiron gans eng vaa saas stää
herell. Koitast nys snääki voorostas. Se o sendän gamala, ko ihmne
noi raskast nukku."
-- Älkkä yhtä hualikk, muar, kyll mnää se herells saa, mutt
kuulkkast, ongost siinp perä, kon gaupungis jahdata, ett Vilkk o
hukkunn?
-- En mittän diäd, Kalkke park, mutt kyll kamalald näyttä, kodei hän
olk kottit tull eik händ mistä löydetä. Iirom bareis hän viimetteks
näht o ja jos mnää vaa saisi se uutskoti herell, nin daedetais saad
häneld jongungaldast tiätto.
-- No, kyll se pian gäy, sanosi mnää, kumarsi itten sängy laeda yli
ja huusi Iiron gorvaha: "Ylös reivama!"
-- Well, kapteen, reivama on gäsk, sanos Iiro ja kimmatt ylös niingo
feder.
Näättäk, asi o semne, näin gesken gaikem buhutt, ett ko merimiäst
herätetä, ni ei siin händ nyhji ja venutellt tarvitt, muttko sano
vaa: "Ylös reivama", ni se ongi sitt nii luja sana, ett hän vissi
herä, jos ei hän vaa nuk semmost und, ett saada menns sanomkelloj
tilama hänell.
Sillaill oikke. Kyll Iiro siit vähitelle virkkoma rupes, hän
haukottel ja tahkos silmiäs ja ko hän viime ymmärs, misä hän ol, ni
hän suutus ja sanos: "Mitäst mnää nys sitt reivan dämses rytiskäs?"
-- Huals snää nys siit, sanosi mnää, -- mutt selitäst meill, mihi
snää ole Vilku jättänn?
-- Vilku jättänn! -- Mnuungost täsä Vilkku kaittimam bidäis. Mnää
tykkä, ett hän o siihe ikkäm bääss, ett häm bitä ittestäs murhe.
-- Eks snää vissi lainkkan diäs, misä Vilkk o?
-- En, en yhtikäm behu, sanos Iiro ja löi ittes taas laapalles
sänkkyhy.
Kon Dasala muar näk se, ni hän läks pois, itk mennesäs ja sanos, ett
hän mene pormestrill ja pane trumbu liikkell.
Mutt mnää jäi Iiron dyä eng andannukka häne nukku uudestas, niingo
häne miäles tek, muttko seliti hänellk, kui asi makas ja ett
kaupungis pauhata, ett Vilkk o hukkunnk kanaalihi.
-- Se o nys sendä vähä aika vale, sanos Iiro. -- Annast, ko mnää
oikke ruppe muistuttleeman, gui me Maijast kottit tlii. Nääks,
niingos kukatiäs muista, ni me oll hiuka fiiris.
-- Eik nii hiukanga. Mnää en ymmär lainkkan, guit tek kävele
yritittäkkän gottit tleema.
-- Em mek kävelen dullukka.
-- No, mutt mistäst teh heose sitt saitt?
-- Heose, mist me heose saann olsi?
-- Kuingast mnää tämä sitt ymmärä, lenttäing tet tliitt?
-- En, gon garate. -- Annast ny mnuun goot ajatuksen. Nääks, se
ol sillaill, ett ko mes siin hissuksis tänttröittin gaupunkki
kohde, niim bäev rupes valknema ai enemä ja enemä ja ko mep pääsi
Valkosillan gohdall, niin gell ol kerjennt tleema viis, kosk mek
kuulin, gon glima sois kaupungis ja varvi miähi rupes tleema niingon
göytt vaa. Sillo Vilkk sanos mnuullk: "Kuulestis Iiro", sanos hän,
"ny o semne räkning, ett mnää menen dakasi Maijaha maat, me olen
diädäks siin reedas, ett kaikk ihmse naurava meit ja mnää en dahdt
tuli juapnun girjoihin goko gaupungi edes."
-- Ol vai, sanosi mnää, -- ennengo snää olep pääss haminahan dakasi
om bäev kukatiäs pualill ja kaikk ovak kerjenns snuu näkemä, mutt
tiädäks, mnää olen guull, ett ko ihmsell o niim bali pääs, ettei
kondi oikken dahdt tehd virkkatas, ni sillo ei ole väärttikä yrittäk
käveli, muttkon garama sillo lähtit täyty ja se kuulukin gäyväs oikke
nasevast semsis olois.
-- Käynek vissi, sanos Vilkk, riisus jakkus ja pist sen gainlohos
ja meinas ett stää konsti meijä nys sitt täytykin goitta. Ja mnää
riisusi ja jakkun ja sitt mnää panin gäten Vilkun gaulaha ja Vilkk
pan gätes mnuun gaulahan ja kas näi mes sitt läksin garama suttaman
gaupunkki kohde. Oi turkanen go mek karasi, es snää usk, kummost
faartti met tei ja oitis, oitis niingo snööri pisi vaa. Ja tiädäks,
mnää ole siin luulos, ettei kukkan, go meit vastan dul, ymmärtänn,
ett meis mittä vikka ol. Mahdollisest sendä nek, ko rookkasiva nähd
meijän, go met tein gäänökse jossan gadungulmas. Se manööver ei
tahtonn, nääks, oikke luanistak, ko meijän däydys topat faartti ja
ko faartt lopus, ni met tei semssi everhaalningej, ett meijän däydys
nurkki haparoit. Ja semsis paikois mep puhalsingi ai yhde eine ja
sitt me läksi jällk karama. Nii ett ylipäätäs mnuun däyty sanno, ett
se karamisen gonst semsis olois om barhamppi konstej mitä mailmas
o. Pans se miäles, Kalkke! -- Nii händ ja sillaill mes sitt pääsin
Dasalaha ja mnää pisti Vilkun gööki ovest sisäll. En uskaldann itt
menns sisällk, ko se Tasala muar o, niingos tiädä, vähä semnen
giivaluandone ihmne. Ja sitt mnää tlii yksnäs karaten gotti. -- Nii,
ett niingos täst ymmärä, ni Vilkum bidäis oleman Dasalan göökis.
-- Mutt siäll ei se ol ja niingo mnää sanosi, nin gaupungis hoilata
oikke vahvast, ett se o hukkunnk kanaalihi, ko hän o siällppäi näht
viimetteks.
-- Vai jahdata semssi, sanos Iiro, nous istuma sängy laedall ja rupes
fundeerama. Ja ko hän ol siin hetke aikka fundeerann, ni hän sanos:
"Suutta kyll sendä nii ollakkin, Galkke, ett hän o yrittänn uuden
gerran dakasi haminahan, go hän gerra ol saannp päähäs, ett hän mene
takasi Maijaha makkama. Niingos tiädä, ni Vilkk ol semne, ett mitä
häm bäähäs sai, ni siälls se pysys. Ja jos hän gerra sen dyän dehn
o, ni suutta kyll nii oll, ett hän o molkattannk kanaalihi, siäll o
moni muuki liotell ittiäs, mutt stää em mnää sendän dahdois usko, ett
Vilkk, ko o nii mond kertta klaarann Itämere ja Pohimere ja Aklandi,
hukuis semsse rapakkohon, gon dua meijän ganaal o. Mutt suutta kyll
sendä niingi oll -- nii händ, pali mahdolist kylläkki. -- Ja ei
sunkkan däsä sitt muu aut ko lähti hakema händ, nii ett saada hän
edes siunattu multtaha. -- Ohhoh sendä, semneng hänengi loppus sitt
ol."
Iiro rupes sitt vaatettama ittiäs ja mnää läksin Dasalaha muari
lohduttama. Mutt ei hän vaa leppyn, vaikk mnää siink, ko mek mek
kahde istusin Dasalan guistillk, koiti selittä hänellk, kuip pali
paremas korjus Vilkk nys sendä ol, ko hän ol pääss täst murhe laksost
rauha haminaha. Ja pali muutakki oikken gaunist ja ylösrakendavaist
mnää siink koitim buhhu, mutt mitä enemä mnää puheli stää harttami
muar itk. Eng mnää stää sendä ihmetellykkä, sillett vähä surkkjois
olois Vilkk ol päeväs päättänn mnuungi miälestän.
No, ko mes siins sitt istu ja praakkaskle, niin dlee Pyyrman siihen
drumbuines, sano hyvä päevä ens, juttle hiuka aikka yht ja toist
semmost, ko semsis olois pruukata ja sano viime: "Mnää tlii, muar,
tänn, ennengo mnää virkam bualest lähden drumppuam baukuttaman,
go asi o näättäk semne, etten mnää oikke ymmär, kui mnää tämä
julista. Mnää toimitan dätä virkkatan ny jo toistkymmend aastaikka
ja ole joutunnk kaahistamam budotetuj rahakukkroj ja karkkum
bäässyj heossi ja kadoksihi mennyj koirambenikoj ja katimboikki ja
eksynnyit ihmiste mukuliakki, mutt tähäm bäevä saakk em mnää viäl
ol joutunnt trumbuttaman däyskasvut ihmist ja kapteen miäst viäl
päälsem bäätteks. Mnää ole fundeerannp pään ymbärs, mutt kui mnää
fundeerangi, ni mnuu miälestän se julistus ai vaan guulu vähän
glookungaldaseld. -- Kuulkkast ny ittekki ens."
Ja Pyyrman ott napplas, hakkas hetke aikka trumppuas: taramba,
ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, rara, ra,
ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam. "Tänäpä aamust jälkke viiden
gatos kaupungi ja hamina välillt Tasalan gapteen, Tasala Vilkk, kon
dek kaikk tunnett. Ja sendähde ei mnuun darvittekka minkkängaldassi
tunnusmerkej hänest anttat teill. Ja viimitteks hän o näht Hakkri
Iiron gans ja sitt ei händ ol enä näht. Ja se kunjaline ihmnen, go o
häne se jälkke nähnt taikk taita jongungaldast tiätto hänest antta,
tulis ilmottama ittes kunjalist hyvityst vastan Dasalaha. Ja hän
luulla hukkunnun ganaalihi. Ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam."
Mutt em mek kerjenn viäl suutan avama sannoaksen, mitä met täst
kuulduksest tykkäsin, gon Dasalam borstokontturi ovi avata ja --
Vilkk astu kuistillp paljambäite ja paithioillas ja hööhmis, nii ett
hän ol juur niingo huanost kynitt kana ja huuta: "Vikakost ny on,
gon dep Pyyrman tleett tännt tämmöst meno pitämä, ett herätätt mnuu
makkjast unestan." -- -- --
Siunakkon go mnää peljästysi! Ja Tasala muar luul vissi aaveit
näkeväs. Mutt pia hän sendä virkos, lens Vilkun gaulaha ja sanos:
"Snää eläs sendä viäl, snää eläs sendä viäl. -- Ja oi voi ko snää
ole hööhmis, mutt ong se ihme, ko mnää tyhjensin bolstrin donnk
kontturihi; mutt mitä sill o väli, ko snää sendä elä viäl."
-- Elän gaiketakki mnää, pahusikost mnuu sitt tappann olis, vastas
Vilkk ja ol kiukkuse näköne.
Mutt se, ko ol viäl kiukkuseve, ol Pyyrman. Hän rupes käymä rauarin
gimppuhu siit, ett muar ol pannk kaupungi virkmiähem bilka alaseks --
ja äkseeras niingom bualviti. "Mutt sama se o -- lopett hän viimem
buhes -- mnuu haudam bääll ei saakk kukkan dulls sanoma, etten mnää
ol lailles virkkatan doimittann ja mnuu ei tuls siihe mittä, jos
snää, Vilkk, ole eläv taikk kuall, jos snää ole hukas taikk löydett,
mnää ole saannp pormestrild oortelin drumbuttama snuu ja mnää
trumbuta, joka ikittes kadu nurkas mnää trumbuta sen, go mnää olen
gäskett. Semne o virkmiähe laki."
-- Kui mitä snää trumbuta? kysys Vilkk, ko rupes aavistama, mist puhe
ol.
-- Mitä mnää trumbuta! Trumbuta ihmissi kokko hakeman Dasala Vilkku,
ko on gadoksis ja luulla hukkunnu Rauman ganaalihi!
-- Koitast snää, Pyyrman, vaan dehds se tyä, sanos Vilkk sillo,
nytkäs trumppnapplap Pyyrmanin gädest ja heitt net tuvan gadom bääll,
-- koitast tehds se vaa, niis saa juur saman giärun go nuas snuum
balikkaski; snää ja snuun drumppus ja snuun guuldukses ja värkkis.
No, ymmärtä se, mimne upra siit tul. Muarill ja mnuull ol täys tyä,
ennengo mes saim Byyrmanni ja Vilku sopima jäll, mutt vihdo se sendä
onnistus ja viäl nii hyvingi, ett Vilkk käsk mnuu ja Pyyrmanni
sisällt tekemäm biänen glasi. Ja miälelläs mnää kaiken dämäm bäällk
klasi olsin dehnykki, mutt sillo mnuu muistus miälen, ett Iiro ol
luvann lähti Vilkku hakeman ganaalist ja mnää kiirudi itten sendähde
Hakkrill estämä händ nii hullust toimest.
Ko mnää pääsi Hakkrim bihall, ni mnää näin, gui Iiro lendä niingo
hull ymbärs piha ja aja takka heijä valkost kukotas, nii ett vähä
henkki miähes ol.
-- Ol mar hyvä, ettäs tlii appu, huus hän jo kaukka, -- koden mnää
saat tota riivattu kii!
-- No, mitäst paha kuko snuull on dehns sitt?
-- Ol vai ol, hull! Eks snää tiäd, ett ko vesiruumist haida, ni ei
tarvitt muut, ko ottak kukom baattihi ja ko sitt soudeta sem baika
ylitte, misä ruumis makka, niin guko kiljatta. -- Es snää kans mittän
diäd, sanos Iiro ja men niingon gulo kuko hännäs.
-- Vai nii, sanosi mnää, -- mutt turha tyät snää nys sendän dee.
Vilkk o löydett jo.
Siilo Iiro seisatt niingo naulaha, istatt perunmaasänkkehem, buhals
hetke ja kysys viimen dotise näkösen: "Ong häm bali muuttunn?"
-- Ei ol, vastasi mnää, -- ei ole muuttunnk, kon giukuttle ja
pärmänttä juur niingo ennengi.
-- Kuik kiukuttle? No hän ongi sitt hengis viäl? -- Hengis oikke hän
o ja arvast mist hän löydetti?
-- Kuingast mnää se arvaisi.
-- Tasalam borstokonturis se poik o nukkunnt tähä saakk. -- Ymmäräks
snää, kui hän sinn o joutunn? kysysi mnää viime ja katosi Iirot
silmihi.
Ja Iiro katos mnuu silmihi ja sitt mep pyrskäti yhtäkki molema
naurama. Muttko Iiro ol saann naurus hillitty se verra, ett hän
jällen dais puhell, ni hän sanos: "Nii oikke, sillaill oikke se
käynn o, ett mnää pisti hänem borstokontturihin, go mnuu hänem bit
köökkihim bistämä, mutt se Tasalam borsto on gans niim bimi ja
pahustak heijän darvitte pann niit ovej nii liki toinen doistas."
Nii sillaill oikke se juttu ol, ko Vilkk kadoksis ol, mutt ettäkköst
tekkin dykk, ett se Iiro ol merkiline miäs saaman glummej toime.