Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli
vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen
ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa.
Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin
arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden
vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas
mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen
kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa.
Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää,
josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta
Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja
että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen
haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet
uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn,
virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän
avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä
pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta
ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen
huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu
siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän
kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan
kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa
yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli
punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa
Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan
kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.
Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi
kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen
jotain ymmärtää ja muistella.
-- En huoli enää. Onko Timohin siinä? -- kysyi hän.
Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.
-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.
-- Mitenkä haava jaksaa?
-- Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?
Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.
-- Voisikohan saada kirjan? -- kysyi hän.
-- Minkä kirjan?
-- Raamatun. Minulla itselläni ei ole.
Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän
jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin
väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen
pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti
kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen
verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta
löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri
näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja
käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni
kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan.
Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja
pantaisiin sinne hänen alleen.
-- Ja mitä se teille maksaa! -- puheli hän. -- Minulla itselläni ei
sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, --
puheli hän surkealla äänellä.
Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.
-- Se oli tosiaankin hävytöntä, -- virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle.
-- Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi
lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa
kärsiä.
-- Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, -- virkkoi
kamaripalvelija.
Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten
hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun
vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä
tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa
toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen
mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut,
kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen
kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka
lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin
hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että
hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä
raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta
huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen
veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta
keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka
visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita
kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen
päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut
paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.
Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen
ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon
esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja
ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko
huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua
niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle
henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas
Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen
sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan
muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen
mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia.
Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti,
selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet
toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne
keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton
mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.
"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois",
ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen
eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni,
joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista
vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni!
Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen
voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi
poika?..."
Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei
kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin
hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti:
"i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti"
ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti
tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden
keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista
neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä
rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa,
ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin,
vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa.
"Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei
itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan
ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin
tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli
russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan
ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa,
tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä
myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen
kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt.
Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea
oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.
"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas
Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki
nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'...
Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin
vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta
tavattoman selvästi ja voimakkaasti.
"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus,
joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se
rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman
kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä
rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään
sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen
nytkin tuota autuasta tunnetta. -- Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa
vihollisiaan. Rakastaa kaikkea -- rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä.
Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan
vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja
juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä
miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...
"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan,
mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei
mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita
ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole
rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa
kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen
oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi
kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti
Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja
katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti
kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä
rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden
ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada
sanoa"...
"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" -- puks! rapsahti kärpänen... Ja
hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen
maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain
kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi,
kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi
lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti
raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja
tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja
sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.
"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei
koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot
seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä.
Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan,
vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen
kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi,
jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas
Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta
samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti
tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha
polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut
rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella
puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut.
Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei
ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja
säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa)
katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja
liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.
Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.
-- Tekö? -- sanoi hän. -- Miten onnellista!
Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen
viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi
kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa
käteen.
-- Antakaa anteeksi! -- sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi
katseen ruhtinas Andreihin. -- Antakaa minulle anteeksi!
-- Minä rakastan teitä, -- virkkoi ruhtinas Andrei.
-- Antakaa anteeksi...
-- Mitä anteeksi? -- kysyi ruhtinas Andrei.
-- Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, -- virkkoi
Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi
entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin
siihen koskiessa.
-- Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, -- sanoi
ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän
olisi nähnyt hänen silmänsä.
Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas
Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat
ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne
olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän
näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului
puhelua.
Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta,
herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan
pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut
ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli
ääneti kyyhöttänyt penkillä.
-- Mitäs tämä on? -- kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. -- Suvaitkaa
poistua, neiti.
Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva
kreivitär oli lähettänyt.
Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja
palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.
* * * * *
Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan
pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana
haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän
ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen
hoitamisessa.
Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas
Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla
hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa.
Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen
lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein
parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei
kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja
ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan
Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti
pois kaikki muut arvelut.