XXXII.

Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli

vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen

ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa.

Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin

arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden

vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas

mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen

kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa.

Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää,

josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta

Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja

että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen

haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet

uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn,

virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän

avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä

pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta

ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen

huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu

siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän

kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan

kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa

yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli

punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa

Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan

kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.

Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi

kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen

jotain ymmärtää ja muistella.

-- En huoli enää. Onko Timohin siinä? -- kysyi hän.

Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitenkä haava jaksaa?

-- Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?

Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.

-- Voisikohan saada kirjan? -- kysyi hän.

-- Minkä kirjan?

-- Raamatun. Minulla itselläni ei ole.

Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän

jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin

väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen

pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti

kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen

verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta

löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri

näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja

käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni

kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan.

Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja

pantaisiin sinne hänen alleen.

-- Ja mitä se teille maksaa! -- puheli hän. -- Minulla itselläni ei

sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, --

puheli hän surkealla äänellä.

Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.

-- Se oli tosiaankin hävytöntä, -- virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle.

-- Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi

lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa

kärsiä.

-- Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, -- virkkoi

kamaripalvelija.

Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten

hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun

vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä

tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa

toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen

mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut,

kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen

kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka

lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin

hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että

hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä

raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta

huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen

veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta

keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka

visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita

kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen

päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut

paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.

Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen

ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon

esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja

ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko

huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua

niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle

henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas

Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen

sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan

muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen

mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia.

Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti,

selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet

toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne

keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton

mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.

"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois",

ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen

eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni,

joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista

vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni!

Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen

voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi

poika?..."

Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei

kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin

hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti:

"i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti"

ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti

tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden

keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista

neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä

rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa,

ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin,

vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa.

"Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei

itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan

ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin

tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli

russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan

ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa,

tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä

myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen

kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt.

Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea

oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.

"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas

Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki

nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'...

Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin

vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta

tavattoman selvästi ja voimakkaasti.

"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus,

joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se

rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman

kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä

rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään

sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen

nytkin tuota autuasta tunnetta. -- Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa

vihollisiaan. Rakastaa kaikkea -- rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä.

Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan

vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja

juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä

miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...

"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan,

mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei

mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita

ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole

rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa

kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen

oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi

kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti

Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja

katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti

kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä

rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden

ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada

sanoa"...

"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" -- puks! rapsahti kärpänen... Ja

hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen

maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain

kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi,

kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi

lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti

raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja

tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja

sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.

"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei

koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot

seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä.

Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan,

vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen

kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi,

jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas

Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta

samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti

tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha

polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut

rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella

puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut.

Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei

ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja

säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa)

katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja

liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.

Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.

-- Tekö? -- sanoi hän. -- Miten onnellista!

Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen

viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi

kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa

käteen.

-- Antakaa anteeksi! -- sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi

katseen ruhtinas Andreihin. -- Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä rakastan teitä, -- virkkoi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa anteeksi...

-- Mitä anteeksi? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, -- virkkoi

Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi

entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin

siihen koskiessa.

-- Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, -- sanoi

ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän

olisi nähnyt hänen silmänsä.

Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas

Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat

ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne

olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän

näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului

puhelua.

Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta,

herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan

pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut

ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli

ääneti kyyhöttänyt penkillä.

-- Mitäs tämä on? -- kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. -- Suvaitkaa

poistua, neiti.

Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva

kreivitär oli lähettänyt.

Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja

palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.

* * * * *

Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan

pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana

haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän

ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen

hoitamisessa.

Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas

Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla

hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa.

Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen

lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein

parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei

kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja

ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan

Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti

pois kaikki muut arvelut.

Sota ja rauha III · 第 101 / 103 题