Kamaripalvelija meni kreivin luo ja ilmotti tälle, että Moskova palaa.
Kreivi pani päälleen viitan ja meni ulos katsomaan. Yhdessä hänen
kanssaan meni ulos myöskin Sonja, joka ei ollut riisuutunut ja m-me
Schoss, Natasha ja kreivitär jäivät kahden kesken huoneeseen. (Petja ei
enää ollut perheessä, hän oli mennyt rykmenttinsä mukana, joka oli
lähtenyt Troitsiin.)
Kreivitär rupesi itkemään, kun hän sai kuulla sanoman Moskovan palosta.
Natasha istui kalpeana ja tuijottavin katsein penkillä pyhäinkuvien
alla (samalla paikalla, jonne hän oli istuutunut tänne tultua), ei
kiinnittänyt minkäänlaista huomiota isän sanoihin. Hän kuunteli
adjutantin lakkaamatonta voihkinaa, joka kuului kolmen talon takaa.
-- Oi kauheata! -- sanoi Sonja, joka palasi pihalta kohmettuneena ja
säikähtyneenä. -- Minä luulen, että koko Moskova on tulessa, kajastus
on kammottava! Natasha, katsohan, nyt näkyy jo tästä ikkunastakin, --
sanoi hän sisarelle haluten häntä nähtävästi jollain tavoin saada
virkoamaan.
Mutta Natasha katsahti häneen aivan kuin ymmärtämättä sitä, mitä
häneltä kysyttiin ja alkoi taas tuijottaa uunin kylkeen. Natasha oli
ollut tässä kivettyneessä mielentilassa aamusta asti, siitä samasta
hetkestä asti, jolloin Sonja kreivittären ihmeeksi ja suureksi harmiksi
oli jostain aivan käsittämättömästä syystä katsonut tarpeelliseksi
ilmottaa Natashalle, että ruhtinas Andrei oli haavottunut ja että hän
oli heidän matkueessaan. Kreivitär suuttui Sonjaan niin ankarasti,
ettei hän ollut melkein milloinkaan suuttunut niin kovasti. Sonja oli
itkenyt ja pyytänyt anteeksi ja ikään kuin nyt koettaen parantaa pahaa
työtään puuhaili hän lakkaamatta sisarensa ympärillä.
-- Katsoppas Natasha, miten hirmuisesti palaa, -- sanoi Sonja.
-- Mikä palaa? -- kysyi Sonja. -- Ah, niin Moskova.
Ja aivan kuin ollakseen loukkaamatta Sonjaa kieltäytymällä katsomasta
käänsi hän päätään ikkunaan päin ja katsoi niin, ettei hän voinut nähdä
mitään sekä kääntyi sitte taas istumaan entiseen asentoonsa.
-- Sinähän et nähnyt mitään.
-- Kyllä minä näin -- vastasi Natasha äänellä, josta kuulosti harras
pyyntö jättää hänet rauhaan.
Sekä kreivitär että Sonja käsittivät hyvästi, ettei Moskova eikä
Moskovan palo eikä mikään muukaan voinut merkitä mitään Natashalle.
Kreivi meni takaisin väliverhon taakse ja kävi nukkumaan. Kreivitär
tuli Natashan luo, kosketti kämmenensä selällä hänen päätään, kuten
hänen oli tapana tehdä silloin, kun hänen tyttärensä oli sairas,
kosketti sitten huulillaan hänen otsaansa aivan kuin tunnustellakseen,
oliko Natashassa kuumetta ja lopuksi suuteli häntä.
-- Oletko sinä kylmettynyt? Sinähän vapiset. Kävisit nukkumaan, --
sanoi kreivitär.
-- Nukkumaan? -- Hyvä on, minä käyn. Minä käyn heti nukkumaan, --
vastasi Natasha.
Siitä saakka, kun Natashalle oli tänä aamuna kerrottu, että kreivi
Andrei oli vaarallisesti haavottunut ja matkusti heidän mukanaan, oli
hän vain ensi hetkinä kysellyt myötäänsä: mihin, miten ja
vaarallisestiko hän oli haavottunut sekä saisiko hän nähdä
haavottunutta. Mutta sen jälkeen kun hänelle oli sanottu, ettei hän
saanut nähdä ruhtinas Andreita, että tämä oli vaarallisesti
haavottunut, mutta että hänen henkensä ei ollenkaan ollut vaarassa,
lakkasi hän nähtävästi siitä syystä, ettei hän uskonut, mitä hänelle
oli sanottu, ja että hän tuli vakuutetuksi siitä, että kysyipä hän mitä
tahansa, hänelle vastattaisiin aina samalla tavalla, kokonaan
kyselemästä ja puhumasta mitään. Koko matkan oli Natasha istunut silmät
suurina, jotka kreivitär niin hyvin tunsi ja joiden ilmettä hän kovasti
pelkäsi, hievahtamatta vaunujen nurkassa ja samalla tavalla istui hän
nytkin penkillä, jolle oli istuutunut. Kreivitär tiesi varmasti, että
Natasha oli saanut päähänsä jonkun ajatuksen ja että hän nyt jotain
päätti tahi ehkä oli jo päättänytkin, mutta mitä tämä oli, sitä ei
kreivitär tiennyt ja se vaivasi ja pelotti häntä.
-- Riisuudu, Natasha, kultaseni. Käy minun vuoteelleni (ainoastaan
kreivittärelle oli tehty vuode sänkyyn, m-me Schossin ja kummankin
neidin oli nukuttava lattialla heinillä).
-- Ei, äiti, minä paneudun tähän lattialle, -- sanoi Natasha
vihaisesti, meni ikkunan luo ja avasi sen.
Adjutantin voihkeet kuuluivat avoimesta ikkunasta entistä selvemmin.
Natasha työnsi päänsä yön kosteaan ilmaan ja kreivitär näki, miten
hänen tyttärensä hento kaula vapisi itkun nyyhkytyksistä ja tärisi
ikkunanpuitetta vastaan. Natasha tiesi ettei voihkija ollut ruhtinas
Andrei. Hän tiesi että ruhtinas Andrei oli samassa joukkueessa kuin
hekin toisessa tuvassa eteisen toisella puolella. Mutta sydäntä särkevä
lakkaamaton valitus oli pusertanut hänen sydämmestään itkun. Kreivitär
ja Sonja katsahtivat toisiinsa.
-- Käy nukkumaan, kultaseni, käy nukkumaan, rakkaani, -- sanoi
kreivitär kepeästi kädellään koskettaen Natashaa olkapäähän. -- Käy
tosiaankin nukkumaan.
-- Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, -- sanoi Natasha ruveten
nopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.
Saatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän
jalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa
yli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä
uudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja
taitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää
liikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta
kuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan
eteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa
heinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.
-- Natasha, käy sinä keskeen, -- sanoi Sonja.
-- Minä käyn tähän, -- vastasi Natasha. -- Käykää nyt nukkumaan, --
lisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.
Kreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat
vuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden
virstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen
humua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat
hävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.
Pitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin
sisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän
kuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin
käännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja
Sonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle.
Natasha ei vastannut.
-- Taitaa jo nukkua, äiti, -- vastasi Sonja hiljaa.
Hetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään
kukaan vastannut.
Kohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti.
Natasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta
jalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla
lattialla.
Seinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen
voitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä
vastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain
ennallaan. Natasha nosti itseään.
-- Sonja, nukutko sinä? Äiti! -- kuiskasi hän.
Kukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi
itsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan
jalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte
hän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui
sen kylmään kahvaan.
Hänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin
seiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä
jyskytystä.
Hän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen
kostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi
paljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja
avasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä.
Peränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä
paksulle karrelle palanut talikyntteli.
Jo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo,
oli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt,
miksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että
näkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi
siitä, että se oli välttämätöntä.
Koko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän
yöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut,
valtasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on
tullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo
lakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli
Natashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha
näki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen
alla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä
jokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava
voima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte
toisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä
pyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla
makasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).
Kamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka
haavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät
ihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita,
yöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys:
"mitä te tahdotte?" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä,
mikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin
ihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui
kamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi
kädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän
oli aina muulloinkin hänet nähnyt.
Ruhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen
kasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina
katsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli
paljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle
erityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut
vielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja
nopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.
Ruhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.