Pierre heräsi syyskuun 3 p:nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku,
jossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja
hänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän
eilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa
kapteeni Ramballen kanssa.
Kello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre
nousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli
pannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli
tehtävä, juuri tänä päivänä.
"Enköhän jo ole myöhästynyt?" ajatteli Pierre. "Tuskin, _hänen_ tulonsa
Moskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12."
Mutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä
odotti, vaan jouduttautui lähtöön.
Kohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä.
Vaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän
kantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli
piilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut
pistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut.
Kaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää
lataamaan. "Samahan se on tikarikin", sanoi Pierre itselleen, vaikka
hän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään
päätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut
siinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta
ikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu
teko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan
tekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin
luota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen
tikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.
Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen
läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni
olisi kuullut ja astui ulos kadulle.
Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan
välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova
paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad,
Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat
Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.
Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille
Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut
mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua.
Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat
autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan
levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden
ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan
näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten
huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän
miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se,
etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului.
Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä
syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat
ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään.
Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka
solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät
häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.
Pierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla
huusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies,
mutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin
kolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli
kierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään,
mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja
kauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja
hänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä,
josta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu
suotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli
menossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen
seikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä
syystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin
etukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan
äärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen
seikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli
viipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden
ehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre
tiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta,
kuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka
mahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa
tekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän
raukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen
itseensä.
Vaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään
tapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä
erehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.
Mikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä
enemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi
tulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla
jo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre
tunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän
kuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki
erästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa
rajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon
puistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen
haikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.
Kulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu
läjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja.
Maassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka
pitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu
mustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan
heilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä,
joilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä
kalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva
poika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman
iso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen
palvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja
nyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen.
Vaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen
univormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan
päähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin
kasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden
alta joitain vaatekappaleita.
Nainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän
huomasi hänet.
-- Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa,
rakas ystävä!... Auttakaa, auttakaa, -- puheli hän itkunsa seasta. --
Tyttö!... Lapseni!... Nuorimman tyttöni jättivät!... Paloi poloinen!
Oi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell... Oi, voi-voi!
-- Heitä jo, Marja Nikolajevna, -- virkkoi mies hiljaisella äänellä
vaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt
syyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. -- Tytön on luultavasti
sisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! -- lisäsi hän.
-- Pölkky, julmuri! -- kirkasi nainen vihaisesti ja lakkasi samassa
itkemästä. -- Sinulla ei ole sydäntä, omaa lastasi et sääli. Joku muu
olisi tulestakin ottanut. Mutta sinä olet pölkky, vaan et ihminen etkä
isä. Te olette jalomielinen mies, -- kääntyi nainen nyyhkyttäen
Pierreen, -- naapurissa syttyi palamaan ja sieltä hyökäsi tulen meille.
Palvelustyttö alkoi huutaa: palaa! Hätä käteen ja tavaroita hamuamaan.
Mutta niine hyvinemme hypättiin, mitä päällä oli... Tuossa on, mitä
saatiin... Pyhiä esineitä ja myötäjäispatja, muu kaikki on mennyttä
kalua. Missä lapset on -- Kotitshkaa ei olekaan! Ooo! Oo! Herra
Jumala!... -- ja hän purskahti taas itkuun. -- Kultainen pienokaiseni!
Palanut, palanut!
-- Mihin, mihin hän jäi? -- kysyi Pierre.
Pierren kasvojen elpyvästä ilmeestä päätti nainen, että tämä mies voi
häntä auttaa.
-- Batjushka! Isä! -- parkui nainen Pierren jalkoja syleillen. --
Hyväntekijäni, rauhoita edes sydämeni... Aniska, lurjus, mene
saattamaan, -- huusi hän palvelustytölle suu vihasta ammollaan, jolloin
hänen pitkät hampaansa pistivät entistä enemmän näkyviin.
-- Saata, saata, minä ... minä ... teen, -- virkkoi Pierre
hätääntyneellä äänellä.
Likainen palvelustyttö nousi kirstujen luota, kääri palmikkonsa ja
huokaistuaan läksi astumaan polkua, jolloin hänen tylsät, paljaat
jalkansa vilkuivat hameiden alta. Oli kuin olisi Pierre yht'äkkiä
herännyt raskaasta horroksesta. Hän kohotti päänsä pystymmä, hänen
silmiinsä syttyi elämän hehku ja läksi nopein askelin tytön jälestä,
astui tämän ohi ja tuli Povarskajalle. Katu oli kokonaan mustan savun
vallassa. Tulenkielekkeitä roihuili siellä täällä savun seassa. Suuri
väkijoukko tungeskeli palon luona. Keskellä katua seisoi ranskalainen
kenraali ja puhui jotain hänen ympärillään oleville. Pierre, jonka
jälestä laahusti tyttö, aikoi mennä sille paikalle, jossa kenraali
seisoi, mutta ranskalaiset sotamiehet estivät hänet.
-- _On ne passe pas_,[277] -- huusi hänelle eräs.
-- Tänne, setä, -- huudahti tyttö, -- mennään täältä Nikulinin kautta.
Pierre kääntyi takasin ja läksi vähäväliä hypähdellen tytön jälestä.
Tyttö juoksi kadun poikki, kääntyi vasemmalle toiselle kadulle ja
päästyään kolmen talon ohi kääntyi oikealle ja meni eräästä portista
sisään.
-- Se on täällä, -- sanoi tyttö.
Ja juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin,
pysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi
ilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä
paloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.
Kun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli
pakko pysähtyä.
-- Mikä, mikä teidän talonne on? -- kysyi hän.
-- Oi-joi-joi! -- alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. -- Tuo
tuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka,
neitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! -- parkui Aniska, joka tulipalon
nähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.
Pierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin
kova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään
suuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona
kiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo
ranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan,
mutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään
muuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre
hämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut
viipymään tässä ajatuksessa.
Romahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja
räiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky,
jotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi
ja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia,
punaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä
nuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja
reippaiden liikkeiden näkeminen -- kaikki tämä teki Pierreen
tulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui
Pierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään
yhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi
itsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi
rakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli
pystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa
ja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja
helinää.
Pierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka
olivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia
metalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat
maassa, menivät laatikon luo.
-- _Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là_?[278] -- ärjäsi eräs
ranskalainen Pierrelle.
-- _Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant_?[279] --
kysyi Pierre.
-- _Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener_,[280]
kuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre
sieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui
uhkaavasti Pierren eteen.
-- _Un enfant_? -- huusi ylhäältä eräs sotamies. -- _J'ai entendu
piailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon
homme. Faut être humain, voyez vous_...[281]
-- _Où est-il? Où est-il_?[282] -- kyseli Pierre.
-- _Par ici! Par ici_![283] -- huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja
osotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. -- _Attendez, je
vais des cendre_.[284]
Hetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen
ranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita
päällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.
-- _Dépêchez vous, vous autres_, -- huudahti ranskalainen tovereilleen,
-- _commence à faire chaud_.[285]
Päästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen
Pierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen
tyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.
-- _Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux_, -- sanoi
ranskalainen. -- _A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes
tous mortels, voyez-vous_,[286] ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi
takasin toverinsa luo.
Ilosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa
lapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä
muotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän
itkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni
ja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään
repimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan
pureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan
samallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan.
Mutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen
kanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä
takasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre
säälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi
rintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta
etsimään toista tietä.