Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa
joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan
suussa.
Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli
Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan
kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja
milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt
hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan
mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä
hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.
Pierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt
irti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota
hän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli
mennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan
kirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän
halusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston
kera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten
ajatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle
sekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista
turvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin
kabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan
nojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä
tyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin
Borodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä
ja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten
totuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen
sieluunsa nimellä: _he_. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä,
tuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun --
kuten hän sen tiesi -- kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän
heti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja
pistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef
Aleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja
joutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen
kertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin,
mutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen
mieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta
merkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että
hänen, _l'Russe Besuhof_, oli ennalta määrätty panna raja _pedon_
vallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä
haaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät
mielikuvituksissa.
Kun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa
Moskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli
sanonut hänelle: "jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!" oli hänen
päähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä
Moskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli
ennalta määrätty.
Seuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella
mielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään
kohden jäisi jälelle _heistä_. Mutta kun hän oli palannut takasin ja
tullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan,
tunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan
mahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi.
Hänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja
surmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko
Europan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään
Napoleonista.
Pierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan
toimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi
myöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi
Pierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä
enemmän.
Kaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla
hänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja
yleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama
tunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja
tunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli
karussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä
nukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin
kera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea
sovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan,
jota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi
kerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin
kokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja
elämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja
säästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen
nautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.
Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies
juo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman
minkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset
rahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa
tarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa
ja voimansa kantavuutta.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä
tunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen
alaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä
paitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta
näistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen
kotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän
jää Moskovaan -- kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että
ollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän
kaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.
Pierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin
kaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi,
sikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi
puoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla,
kaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka
oli lähellä mielisairautta.
Kello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti
marssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä
toimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren
mieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä
Napoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella
nautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa
sankarillista miehuuttaan.
"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!"
ajatteli hän. "Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan
pistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua
rankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja,
jotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). -- Ottakaa vain ja
teloittakaa minut", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta
luja ilme ja pää kumarruksissa.
Samaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä
tavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina
aran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.
Hänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat.
Hän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui
hämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen
leima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.
-- Ne ovat peloissaan, -- sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. --
Uskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?
Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä
olevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi
käytävään.
Gerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin
jälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä
pois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein
tuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot
ponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi
käheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.
-- Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! -- sähisi hän.
-- Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin,
riittää jo ... -- puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar
Aleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.
-- Kuka sinä olet? Bonaparte! ... -- kirkui Makar Aleksejevitsh.
-- Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään.
Antakaa pistooli minulle.
-- Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? -- kirkui Makar
Aleksejevitsh pistoolia heilutellen. -- Pistintaisteluun!
-- Käy kiinni, -- kuiskasi Gerasim piharengille.
Nyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet
ovelle.
Eteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan
olevan juopuneen äänen uikutuksista.
Yhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika
lennähti eteiseen.
-- Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat
niitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... -- haipatti hän.
Gerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja
käytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien
nyrkkien kolkutusta ulko-oveen.