Kello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin
läpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki,
jotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät
kaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen.
Kreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui
synkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.
Jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana
aikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan
hänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä
tietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon
vaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä
olevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy
tyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu
sauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka
turvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta
tulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden
liikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää,
riippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen
haahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä
mitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.
Rostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.
Poliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa
adjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa,
kreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli
ilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin
pihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.
Sanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin
upeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen,
tarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni
ikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi
eturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain.
Veristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat
olivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.
-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan
äärestä.
-- Ovat, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi adjutantti.
Rostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.
-- Mitä ne oikeastaan tahtovat? -- kysyi hän poliisimestarilta.
-- Teidän ylhäisyytenne, he sanoivat kokoutuneensa mennäkseen
ranskalaisia vastaan teidän käskystänne ja huusivat jotain petoksesta.
Väkijoukko on vimmoissaan, teidän ylhäisyytenne. Hädin tuskin pääsin
minä niiden käsistä. Teidän ylhäisyytenne, minä uskallan odottaa...
-- Kyllä minä tiedän ilman teitäkin, mitä on tehtävä, -- kiljasi
Rostoptshin vihaisesti.
Hän seisoi balkonin ovella ja katsoi väkijoukkoon. "Tämän ne ovat siis
tehneet Venäjälle! Tämän ne ovat siis tehneet minulle!" ajatteli
Rostoptshin tuntiessaan, miten hänen sisässään alkoi kuohua hillitön
vihanvimma jotakuta kohtaan, jonka syyksi olisi voinut vyöryttää kaiken
sen, mikä oli tapahtunut. _La voilà la populace, la lie du peuple_,
ajatteli hän väkijoukkoon katsoessaan: "_la plèbe qu'ils ont soulevée
par leur sottise. Ils leur faut une victime_",[211] tuli hänen
mieleensä, kun hän katsoi kädellään huitovaa pitkää miestä. Ja tämä
johtui hänen mieleensä juuri sen tähden, että hän itse tarvitsi tuota
uhria, tarvitsi itse esinettä, johon kohdistaisi kuohuvan vihansa.
-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi hän uudestaan.
-- Ovat, teidän ylhäisyytenne. Mitä suvaitsette käskeä Vereshtshaginin
suhteen? Hän odottaa rappujen edessä, -- virkkoi adjutantti.
-- Aa! -- kiljasi Rostoptshin aivan kuin hätkähtäen jostain
odottamattomasta muistosta.
Samassa aukasi hän yht'äkkiä balkonin oven ja astui päättävin askelin
balkonille. Hälinä taukosi samassa, päät paljastuivat ja kaikkien
silmät suuntautuivat kreiviin.
-- Terve, pojat! -- sanoi kreivi nopeasti ja kovalla äänellä. --
Kiitos, että tulitte. Tulen heti teidän luoksenne, mutta kaikista ensin
täytyy meidän selviytyä ilkiöstä. Meidän täytyy rangaista ilkiö, jonka
tähden Moskova on joutunut perikatoon. Odottakaa minua!
Paiskattuaan oven lujasti kiinni palasi kreivi yhtä nopeasti
huoneisiin.
Kautta koko joukon alkoi kuulua mielihyvän hyväksyvää puhetta. "Käski
selviytymään ilkiöstä! Ja sinä sanot, että se muka on ranskalainen ...
kyllä se sinulle järjestyksen näyttää!" puhelivat ihmiset aivan kuin
moitiskellen toinen toisensa vähäuskoisuutta.
Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri,
joka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan.
Väkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin
ilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen
hätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.
-- Missä hän on? -- kysyi kreivi.
Ja samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa
kahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka
kaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori
mies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin,
joka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta
hamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat
puhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa.
Hoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka
rasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.
-- Aa! -- sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta
miehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen
alinta porrasta hän lisäsi: -- pankaa hänet tuohon!
Nuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle
portaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni
sormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti
nöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.
Niiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui
portaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä,
joissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului
ähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.
Odotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle,
hieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.
-- Pojat! -- sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. -- Tämä
mies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on
joutunut perikatoon.
Nuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä
vatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja
muodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat
maahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan
päätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan
tai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei
katsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui
korvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat.
Kaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan
kuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten
kasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas
kumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.
-- Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut
Bonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on
häväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova
perikatoon, -- puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta
samassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä
edelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä
katse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä
korkealle pystyyn melkein kiljuen:
-- Oma tuomionne hänelle langettakaa ja itse pankaa se täytäntöön! Minä
annan hänet teille!
Kansa vaikeni ja tunkeutui yhä tiukempaan toinen toistaan puristaen.
Pidättää toinen toistaan, hengittää saastuneessa väenkuumuudessa
voimatta liikuttaa itseään ja odottaa jotain tietymätöntä,
käsittämätöntä ja kauheaa kävi sietämättömäksi. Etumaisissa riveissä
seisovat ihmiset, jotka olivat nähneet ja kuulleet kaikki, mitä oli
tapahtunut heidän edessään, pidättelivät silmät säikähdyksestä
selällään ja ammossa suin kaikin voiminsa takimmaisten pinnistystä.
-- Lyökää häntä!... Periköön tuho petturin älköönkä häväiskö
venäläisten nimeä! -- karjui Rostoptshin. -- Hakatkaa! Minä käsken!
Väkijoukko, joka ei ollut kuullut Rostoptshinin sanoja, vaan ainoastaan
hänen äänensä vihaisen kaijun, voihkasi ja siirrähti lähemmä, mutta
pysähtyi samassa.
-- Kreivi! ... -- kuului tuokioisen äänettömyyden keskeltä
Vereshtshaginin arka ja samalla teatterimainen ääni. -- Kreivi, Jumala
yksinään tuolla ylhäällä ... -- sanoi Vereshtshagin päätään nostaen,
vaan samassa tulvahti hänen hoikan kaulansa paksu suoni verta
pullolleen ja puna karkasi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin se oli
niille sävähtänytkin.
Hän ei sanonut loppuun sitä, mitä oli aikonut.
-- Hakatkaa häntä! Minä käsken! ... -- kiljasi Rostoptshin yht'äkkiä
kalveten samoin kuin Vereshtshagin.
-- Miekat esiin! -- huudahti upseeri rakunoille ja paljasti samassa
miekan huotrastaan.
Kautta koko väkijoukon vyöryi nyt uusi ja entistä väkevämpi aalto, joka
etumaisiin riveihin saakka päästyään viskasi etumaisimpina seisovat
esiin ja työnsi ne aivan portaiden eteen. Pitkä mies seisoi kivettynein
kasvoin ja pystyyn nostettu käsi pysähtyneenä Vereshtshaginin vieressä.
-- Hakatkaa, -- virkkoi upseeri melkein kuiskaten rakunoille.
Ja samassa iski eräs sotamiehistä vihasta vääristynein kasvoin
Vereshtshaginia tylsällä säilällään päähän.
-- Aa! -- kiljasi lyhyesti ja ihmettelevästi Vereshtshagin ja katsahti
säikähtyneenä ympärilleen aivan kuin käsittämättä, miksi hänelle näin
tehtiin. Samallainen ihmettelyn ja kauhistuksen voihkaus kuului myöskin
väkijoukosta.
-- Voi, Herra Jumala! -- kuului jonkun surullinen huudahdus.
Mutta heti sen jälkeen, kun Vereshtshaginilta oli ryöstäytynyt
kummastuksen huudahdus, pääsi häneltä kivun vihlova vaikerrus ja se
joudutti hänen tuhoansa. Ne ihmistunteiden äärimmilleen jännittyneet
rajat, jotka tähän asti olivat hillinneet väkijoukkoa, ratkesivat nyt
silmänräpäyksessä valloilleen. Rikokseen oli ryhdytty, se täytyi
välttämättömästi myöskin päättää. Surkea moitteen vaikerrus hukkui
väkijoukon hurjaan ja raivoisaan kiljuntaan. Viimeisen seitsemännen
laineen lailla, joka särkee aluksen, humahti takimmaisimmista riveistä
tämä viimeinen raivoava aalto, ryöpsähti etumaisten riveihin, mursi ne
ja nieli kaikki. Rakuna, joka oli iskenyt, aikoi iskeä uudestaan.
Vereshtshagin kirkasi kauhusta, nosti kätensä suojaksi ja viskautui
väkijoukkoon. Pitkä mies, jota vasten hän oli tölmähtänyt, kouristi
kätensä Vereshtshaginin hoikkaan kaulaan ja hurjasti kiljasten kaatui
yhdessä tämän kanssa heidän kimppuunsa ryöpsähtäneen kiljuvan
kansanjoukon jalkoihin.
Toiset löivät ja raastoivat Vereshtshaginia, toiset pitkää miestä. Ja
tungoksesta puristuneiden ja niiden parku, jotka koettivat pelastaa
pitkää miestä, kiihdytti vain kansan raivoa. Pitkään aikaan eivät
rakunat kyenneet vapauttamaan vertavuotavaa ja henki heitoksi piestyä
tehtaalaista. Ja pitkän aikaa kului kaikesta siitä raivoisasta touhusta
huolimatta, jolla väkijoukko koetti päättää alkamansa työn, mutta
sittenkään eivät ne, jotka pieksivät, kuristivat ja raastoivat
Vereshtshaginia, voineet saada häntä hengiltä, sillä väkijoukko puristi
heitä kaikilta puolin ja kiehui yhtenä ryöppynä sekaisin heidän
kanssaan antamatta siten mahdollisuutta viimeistää enemmän kuin
hylätäkään uhria.
-- Kirveellä lyökää!... Joko on hengiltä?... Kavaltaja, Kristuksen
myyjä!... Elää ... vielä on elossa... Rosvolle rosvon palkka.
Kirveellä, kirveellä... Vieläkö on elossa?
Vasta kun uhri lakkasi taistelemasta ja hänen parkunsa muuttui
tasaiseksi, pitkäveteiseksi korinaksi, alkoi väkijoukko hätäisesti
ryhmittyä katselemaan maassa viruvaa veristä ruumista. Kukin tuli luo,
katseli tehtyä työtä ja kauhistuneena, nuhtelevasti ja ihmeissään
sulloutui takaisin.
-- Voi, Herra Jumala! Niin on kansa kuin peto, ei ole hengestä väliä!
-- kuului väkijoukosta. -- Ja nuori näkyy olevan mies ... kauppiaitako
lienee. Ei ole leikkimistä kansan kanssa!... Sanovat, ettei se olekaan
se... Se se on... Voi, Herra Jumala!... Toisen ovat tappaneet! Vähissä
hengin kuuluu olevan... Voi kansaa ... ei pelkää pahoja töitä... --
puhelivat nyt samat ihmiset katsellessaan sairaalloisen surkuttelevin
kasvoin kuollutta ruumista, jonka kasvot olivat sinistyneet, veren ja
lian tahrimat ja pitkä, hoikka kaula katkaistu.
Valpas poliisivirkamies, jonka mielestä oli sopimatonta, että ruumis
virui hänen ylhäisyytensä pihalla, käski rakunojen laahata ruumiin
kadulle. Kaksi rakunaa tarttui ruhjottuihin jalkoihin ja alkoi laahata
ruumista. Verinen, lian tahrima, hengetön pää retkotti pitkässä
kaulassa maata kyntäen. Kansa kaikkosi loitomma ruumiin lähettyviltä.
Silloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen
kiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan,
että hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa
odottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja
miksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin.
Kreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan
vapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.
-- Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa
hyvä, -- virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.
Kreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän
läksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla
seisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin.
Kreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan
ulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.
Kun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää
kuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä
muistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut
alamaistensa edessä. "_La populace est terrible, elle est hideuse_",
ajatteli hän ranskaksi. "_Ils sont comme les loups qu'on ne peut
apaiser qu'avec de la chair_".[212] -- "Kreivi! Jumala yksin tuolla
ylhäällä!" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja
kylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin
selkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin
hymähti halveksivasti itselleen. "_J'avais d'autres devoirs_", ajatteli
hän. "_Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et
pérrisent pour le bien publique_";[213] ja hän rupesi ajattelemaan
yleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen
huostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta
ei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor
Vasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä _bien publiquen_ tähden), vaan
ylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. "Jos minä
olisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, _ma ligne de conduite aurait été
tout autrement tracée_,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä
ylipäällikön henki että arvo." Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä
istuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin
ruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa
ruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt.
Ajatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun
maailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei
yksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan
tyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on _le
bien publique_,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.
Ihminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä
hyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä
tämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.
Hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka
hän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä
siinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota
_à propos_[216] -- rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää
väkijoukko.
"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen," ajatteli
Rostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön).
"Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä
rankaisematta ja siten _je faisais d'une pierre deux coups_:[217] minä
toimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin
pahantekijän."
Kun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi
hän täydellisesti.
Puolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin
kenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen
ja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa
Jauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.
Kreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia
moitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen
tähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu
kaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin
jättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli),
kohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen
tällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe
Rostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.
Sokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja
keltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan
ryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä,
kulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.
Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti.
Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja
rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita
irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä
kohti.
Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä
viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä,
huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että
Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita
parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset.
Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti
saframinkeltaisilla valkuaisilla.
-- Seis! Pysähdy! Kuuletko? -- huuteli hän vihlovasti ja sitte taas
alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.
Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.
-- Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne
viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös
kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet.
Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti
rakennan! -- huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.
Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut
silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia.
Hän käännähti poispäin hourumielisestä.
-- A ... anna mennä joutuimmin! -- kiljasi hän kuskille väräjävin
äänin.
Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi
Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa,
vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet
turkkipukuisen petturin veriset kasvot.
Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt,
että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt
selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen,
vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin
tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen
kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun:
"hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" -- "Miksi minä sanoin
nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin
niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi _mitään_ tapahtunut". Hän näki
säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka
oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen,
jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän
tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. _La plèbe, le
traître ... le bien publique_",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona
yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja
velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa,
kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja
töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein
silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan
kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa
tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa,
vaan ainoastaan armeija.
-- Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut
minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään
tämmöistä ei olisi tapahtunut! -- sanoi hän.
Kutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle
lausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä
merkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan
puhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni.
Kutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan
Rostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:
-- Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.
Ajatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi
oliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta,
kreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui
nopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä
kreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi
huutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.