XXIII.

Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka

alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta.

Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä

kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat

naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua.

Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan

nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan

siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla

jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli

sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine,

suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi

häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat

huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden

vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti

juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti

paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti

luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui

lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä

myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen

merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja

heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului

eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies

viittasi kädellään.

-- Stop! -- huudahti hän käskevästi. -- Tappelu, pojat! -- lisäsi hän

ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.

Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet

kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet

kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa.

Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he

luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla

tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.

Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin,

kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti

kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.

Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan

kapakoitsijaa.

Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin

ja kiljasi vimmatusti:

-- Pojat, meikäläisiä lyödään!

Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta

kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:

-- Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...

-- Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! -- voivotteli eräs

naapuriportista kadulle tullut akka.

Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.

-- Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, -- kuului joukosta

eräs ääni kapakoitsijalle. -- Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!

Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin

kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän

ryhtyisi käsiksi.

-- Murhuri! -- karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. -- Pankaa nuoriin,

pojat! --

-- Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! -- kiljasi kapakoitsija

riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun

päästään ja viskasi sen maahan.

Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan

vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan

kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.

-- Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.

-- Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä?

Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! -- ärjyi kapakoitsija

ottaen lakin maasta.

-- Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! -- toistivat

toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi

yhdessä menemään katua myöten.

Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta

väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.

Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat

luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi

parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät

viitat ja riekaleiset puserot päällä.

-- Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! -- puheli eräs laiha

kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. -- Meidän

vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja

kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse

on matkustanut tiehensä.

Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki

suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.

-- Mihinkä ne ovat menossa?

-- Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.

-- No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.

-- Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.

Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen

väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi

takasin kapakkaansa.

Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista,

heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti

itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä

hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus

kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.

-- Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan

virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! --

puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. -- Hän luulee, ettei muka ole

virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten

osaisivat rosvota ja ryöstää.

-- Mitä joutavista lörpöttelemään! -- kuului väkijoukosta. -- Ihanko

Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia

hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä.

Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, -- puheltiin pitkää miestä osottaen.

Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa

pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.

-- Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! -- kuului

väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.

Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua

lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän

joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen

luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea

lehtistä uudestaan.

"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki

hän (Armollisuutensa! -- toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan

murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen

kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme

mekin heistä sisua"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? --

huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. -- Nyt se selvä saadaan.)

"nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä

palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen.

Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."

Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä

mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut

ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen

huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että

kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat

olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan

samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi

ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt

korkeimman vallan käsistä.

Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja

muutteli jalkojaan.

-- Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!...

Mitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... -- kuului äkkiä väkijoukon

takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten

ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.

Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut

poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren

summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon

alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.

-- Mitäs väkeä tämä on? -- huusi hän miehille, jotka hajallaan ja

arasti lähenivät hänen ajopeliään.

-- Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? -- toisti poliisimestari, kun

hänelle ei vastattu.

-- He, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi pörhöisessä sinellissä oleva

mies, -- he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin

julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei

ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...

-- Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän

huolenpidostanne erityisen määräyksen, -- sanoi poliisimestari. -- Anna

mennä! -- sanoi hän kuskille.

Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä

poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin

ajopeleihin.

Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi

jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.

-- Petosta! Lähdetään hänen perästään! -- huusi pitkä mies. -- Älkää

laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! -- kuului

kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin

perästä.

Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa

kohti.

-- Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka

perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! -- alkoi kuulua yhä

tiheämmin väkijoukosta.

Sota ja rauha III · 第 91 / 103 题