Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka
alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta.
Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä
kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat
naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua.
Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan
nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan
siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla
jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli
sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine,
suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi
häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat
huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden
vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti
juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti
paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti
luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui
lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä
myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen
merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja
heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului
eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies
viittasi kädellään.
-- Stop! -- huudahti hän käskevästi. -- Tappelu, pojat! -- lisäsi hän
ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.
Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet
kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet
kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa.
Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he
luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla
tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.
Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin,
kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti
kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.
Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan
kapakoitsijaa.
Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin
ja kiljasi vimmatusti:
-- Pojat, meikäläisiä lyödään!
Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta
kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:
-- Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...
-- Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! -- voivotteli eräs
naapuriportista kadulle tullut akka.
Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.
-- Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, -- kuului joukosta
eräs ääni kapakoitsijalle. -- Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!
Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin
kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän
ryhtyisi käsiksi.
-- Murhuri! -- karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. -- Pankaa nuoriin,
pojat! --
-- Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! -- kiljasi kapakoitsija
riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun
päästään ja viskasi sen maahan.
Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan
vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan
kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.
-- Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.
-- Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä?
Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! -- ärjyi kapakoitsija
ottaen lakin maasta.
-- Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! -- toistivat
toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi
yhdessä menemään katua myöten.
Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta
väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.
Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat
luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi
parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät
viitat ja riekaleiset puserot päällä.
-- Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! -- puheli eräs laiha
kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. -- Meidän
vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja
kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse
on matkustanut tiehensä.
Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki
suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.
-- Mihinkä ne ovat menossa?
-- Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.
-- No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.
-- Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.
Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen
väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi
takasin kapakkaansa.
Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista,
heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti
itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä
hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus
kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.
-- Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan
virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! --
puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. -- Hän luulee, ettei muka ole
virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten
osaisivat rosvota ja ryöstää.
-- Mitä joutavista lörpöttelemään! -- kuului väkijoukosta. -- Ihanko
Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia
hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä.
Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, -- puheltiin pitkää miestä osottaen.
Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa
pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.
-- Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! -- kuului
väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.
Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua
lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän
joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen
luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea
lehtistä uudestaan.
"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki
hän (Armollisuutensa! -- toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan
murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen
kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme
mekin heistä sisua"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? --
huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. -- Nyt se selvä saadaan.)
"nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä
palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen.
Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."
Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä
mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut
ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen
huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että
kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat
olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan
samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi
ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt
korkeimman vallan käsistä.
Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja
muutteli jalkojaan.
-- Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!...
Mitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... -- kuului äkkiä väkijoukon
takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten
ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.
Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut
poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren
summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon
alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.
-- Mitäs väkeä tämä on? -- huusi hän miehille, jotka hajallaan ja
arasti lähenivät hänen ajopeliään.
-- Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? -- toisti poliisimestari, kun
hänelle ei vastattu.
-- He, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi pörhöisessä sinellissä oleva
mies, -- he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin
julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei
ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...
-- Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän
huolenpidostanne erityisen määräyksen, -- sanoi poliisimestari. -- Anna
mennä! -- sanoi hän kuskille.
Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä
poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin
ajopeleihin.
Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi
jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.
-- Petosta! Lähdetään hänen perästään! -- huusi pitkä mies. -- Älkää
laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! -- kuului
kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin
perästä.
Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa
kohti.
-- Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka
perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! -- alkoi kuulua yhä
tiheämmin väkijoukosta.