Itse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt
paljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä
kapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden
laulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään
askeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien
suuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine
hyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa
vierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka,
Vasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan.
Mishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella.
Piharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren
peilin edessä.
-- Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! -- puheli poika ja alkoi
samassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.
-- Katsoppas poikaa! -- vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten
hänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.
-- Hävyttömät! Senkin hävyttömät! -- kuului heidän takanaan Mavra
Kusminitshnan ääni, joka oli hiljaa hiipinyt sisään. -- Mokomakin
pallinaama siinä irvistelee ikeniään. Vai tänne tulit! Siellä on vielä
kaikki korjaamatta ja Vasiljitsh on tukahtumaisillaan työstä. Ala
laputtaa.
Vyötään kohennellen ja lakaten hymyilemästä sekä nöyrästi luoden
katseensa maahan läksi Ignat huoneesta.
-- Täti kulta, minä vaan hiljakseen, -- sanoi poika.
-- Kyllä minä sinulle näytän hiljakseen, vallaton nulikka! -- ärjäsi
Mavra Kusminitshna hätyyttäen poikaa kädellään. -- Mene panemaan ukolle
teekeittiö tulelle.
Mavra Kusminitshna hotasi hieman pölyä pianolta, sulki sen kiinni,
läksi raskaasti huokaisten huoneesta ja pani oven lukkoon.
Pihalle tultuaan rupesi Mavra Kusminitshna miettimään, mihinkä hän nyt
läksisi, teetäkö juomaan Vasiljitshin luo piharakennukseen tai
aittarakennukseen korjaamaan sitä, mitä vielä ei oltu korjattu.
Hiljaiselta kadulta kuului nopeita askelia. Askeleet pysähtyivät portin
eteen. Säppi alkoi kolista kädessä, joka koetti sitä avata.
Mavra Kusminitshna meni portille.
-- Ketä te tahdotte?
-- Kreiviä, kreivi Ilja Andreitsh Rostovia.
-- Kukas te olette?
-- Minä olen upseeri. Minä tahtoisin häntä tavata, -- virkkoi
venäläinen miellyttävä herrasääni.
Mavra Kusminitshna avasi portin, jolloin pihaan astui noin 18-vuotinen,
pyöreäkasvoinen upseeri, joka muodoltaan oli Rostovilaisten näköinen.
-- Jo ovat menneet, veikkoseni. Eilen illalla suvaitsivat lähteä, --
sanoi Mavra Kushminitshna lempeästi.
Nuori upseeri, joka näytti olevan kahden vaiheilla, tullako sisään vai
ei, napsautti kielellään.
-- Miten harmillista! -- virkkoi hän. -- Kun olisin eilen illalla...
Ah, miten ikävää...
Mavra Kusminitshna tarkasteli tällä välin tarkkaavasti ja
myötätuntoisesti nuoren upseerin Rostovilaisten sukua muistuttavia
kasvonpiirteitä, repaleista sinelliä ja risaisia kenkiä.
-- Mitäs te olisitte kreivillä tehneet? -- kysyi hän.
-- Kyllä olisi ollut tekemistä! -- virkkoi upseeri kovin pahoillaan ja
tarttui porttipieleen aikeessa lähteä.
Hän kuitenkin pysähtyi epäröiden.
-- Minä, -- sanoi hän äkkiä, -- olen nähkääs kreivin sukulainen ja hän
oli aina hyvä minua kohtaan. Kun minä nähkääs (suopeasti ja iloisesti
hymyillen hän katsahti sinelliinsä ja jalkineihinsa) olen joutunut
repaleiseksi eikä ole yhtään rahaa, sen vuoksi ajattelin tulla
pyytämään kreiviltä...
Mavra Kusminitshna ei antanut hänen puhua suutaan puhtaaksi.
-- Eikö teillä olisi aikaa odottaa hetkinen, vähän aikaa vaan, -- sanoi
hän.
Ja heti kun upseeri laski kätensä irti portinpielestä, kääntyi Mavra
Kusminitshna menemään nopein kepittävin askelin takapihalle
rakennustaan kohti.
Sillä aikaa kun Mavra Kusminitshna oli käymässä rakennuksessaan, käveli
upseeri pihalla edestakasin pää painuksissa silmäillen rikkinäisiä
jalkineitaan ja suu hienossa hymynkierteessä. "Miten ikävää, etten
tavannut setä-ukkoa. Mainion hyvä eukko! Mihinkä se menikään?
Mitenkähän saisin tietää, mitä katuja myöten tapaisin suorimmittain sen
rykmentin, jonka nyt on marssittava Rogoschkajaan?" ajatteli tällä
välin nuori upseeri. Samassa tuli Mavra Kusminitshna näkyviin kulman
takaa säikähtynein, mutta samalla päättävin kasvoin ja kantaen
käsissään myttyyn käärittyä kirjavaa huivia. Jo muutaman askeleen
päässä upseerista hän avasi huivin, otti siitä valkean 25 ruplan
setelin ja ojensi sen nopeasti upseerille.
-- Jos heidän armonsa olisivat kotona, ei olisi ollut mitään hätää,
olisivathan he toki antaneet sukulaisen kaupalla, vaan ehkä tämäkin ...
nyt...
Mavra Kusminitshna hämmentyi. Mutta upseeri ei kieltäytynyt ottamasta,
vaan tarttui ojennettuun seteliin ja kiitti Mavra Kusminitshnaa.
-- Kun he olisivat olleet kotona, kreivi itse, -- puheli Mavra
Kusminitshna anteeksi pyytävän äänellä. -- Kristus olkoon teidän
kanssanne, lapsi kulta. Herra teitä varjelkoon, -- jatkoi Mavra
Kusminitsbna kumarrellen ja upseeria saattaen.
Aivan kuin itselleen nauraen, hymyillen ja päätään heilutellen läksi
upseeri juoksemaan melkein täyttä laukkaa tyhjiä katuja pitkin Jauskin
sillalle päin tavottaakseen rykmenttinsä.
Vaan Mavra Kusminitshna seisoi vielä kauvan aikaa vesissä silmin
suletun portin takana päätään miettivästi nyökytellen ja tuntien, miten
hänet yht'äkkiä oli vallannut äidillinen hellyys ja sääli tuntematonta
upseeria kohtaan.