Yöllä 1 p:nä syyskuuta ilmotettiin Kutusovin käsky, että venäläisten
joukkojen oli peräydyttävä Moskovan läpi Rjasanin tielle.
Ensimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka
marssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat
hitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun
sarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään
toisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat
toisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat
toista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja
takanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin
survoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut
joukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja
veneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta
toiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä
oli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja.
Armeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.
Samaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon
sotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan
edessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka
eli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka
Moskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä
vallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin
alhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki
välkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee,
jolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä
hengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden
tummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.
Syyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.
Aamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova
Poklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli
kuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään
kupooleineen auringon säteissä.
Kun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan
omituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan
uteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään
semmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt
mitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä.
Niistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin
matkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki
Napoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän
aivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.
Jokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen
äitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen
äidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne
ja Napoleon tunsi sen.
-- _Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte.
La voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps_,[196] --
sanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään
eteensä tuon _Moscoun_ kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme
d'Idevillen. "_Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui
a perdu son honneur_",[197] -- ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin
sen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli
edessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt.
Hänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli
toteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa.
Välkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin
karttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen
valtaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.
"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?" ajatteli hän. "Tuossa
se on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä
on nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis,
majesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä
hetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!" ajatteli hän
sotajoukoistaan. "Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille
vähäuskoisille", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja
riveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa
käteni viittaus ja tuo _des Czars_[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon
oma. _Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les
vaincus_.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta
ei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen
mieleensä).
Mutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja
väristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä
säästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille
muistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ...
Aleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen
hänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli
tapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa
taistelussa). Kremlin kukkuloilta -- niin tuo Kreml -- minä julistan
heille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen
merkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella
muistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole
tahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän
hovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan
Aleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin,
jotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä
en tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi.
"Bojarit", sanon minä heille, "minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa
ja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän
läsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin
aina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti.
Mutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!"
-- _Qu'on m'amène les boyards_,[200] -- sanoi hän seurueelleen.
Eräs kenraali, jota seurasi loistava seurue, nelisti heti paikalla
hakemaan bojareja.
Kului kaksi tuntia. Napoleon söi aamiaisen ja seisoi taas samalla
paikalla Poklonnajan kukkulalla lähetystöä odotellen. Hänen puheensa
bojareille selveni täydellisesti hänen ajatuksissaan. Tämä puhe uhkui
arvokkuutta ja sitä suuruutta, jota Napoleon ymmärsi.
Se jalomielisyyden sävy, jolla Napoleon aikoi toimia Moskovassa,
innosti häntä itseäänkin. Hän määräsi mielikuvituksessaan _réunion dans
le palais de Czars_[201] päivät, joina venäläisten ylimysten oli
saavuttava Ranskan keisarin ylimysten pariin. Hän määräsi ajatuksissaan
semmoisen kuvernöörin, joka osaisi taivuttaa kansan puolelleen.
Saatuaan tietää, että Moskovassa oli paljon hyväntekeväisyyslaitoksia,
hän päätti mielikuvituksessaan, että kaikki nämä laitokset tulevat
saamaan runsaan osansa hänen armonosotuksistaan. Hän ajatteli, että
samoin kuin Afrikassa oli pitänyt istua arabialaisviitassa moskeijassa,
täytyi nyt Moskovassa olla armollinen, kuten tsaarit. Ja liikuttaakseen
venäläisten sydämet pohjaa myöten päätti hän, kuten jokainen
ranskalainen, joka ei voi kuvitella mitään hellää mainitsematta _ma
chère, ma tendre, ma pauvre mère_,[202] että hän käskee kirjottamaan
kaikkiin näihin laitoksiin suurilla kirjaimilla: "_Etablissiment
dédié a ma chère Mère_".[203] Tahi aivan yksinkertaisesti: "_Maison
de ma Mère_",[204] päätti hän itsekseen. "Mutta olenko todellakin
Moskovassa? Onhan se tuossa edessäni, vaan missä viipyy näin kauvan
kaupunginlähetystö?" -- ajatteli hän.
Tällä välin tapahtui keisarin seurueen takimmaisten miesten kesken
hiljaisella äänellä levoton neuvottelu. Lähetystöä hakemaan lähetetty
seurue palasi ja toi sen sanoman, että Moskova on tyhjä ja että kaikki
ovat sieltä poistuneet. Neuvottelevien kenraalien ja marsalkkojen
kasvot olivat kalpeat ja hätääntyneet. Heitä ei pelottanut se, että
asukkaat olivat lähteneet kaupungista pois (niin tärkeältä kuin tämä
tapaus tuntuikin), vaan heitä pelotti se, miten olisi tästä ilmotettava
keisarille, ettei hänen majesteettiaan saatettaisi siihen hirmuiseen
asemaan, jota ranskaksi sanotaan _ridicule_,[205] miten ilmotettaisi
hänelle, että hän on turhan tähden odottanut bojareja näin kauan ja
että kaupungissa kyllä on juopunutta väkeä, vaan ei ketään muita. He
pitivät puhetta siitä, että oli keinolla millä hyvänsä saatava kokoon
edes jonkunlainen lähetystö. Jotkut vastustivat tätä mielipidettä ja
vakuuttelivat, että varovasti ja viisaasti valmistamalla keisaria
hänelle oli kuitenkin ilmotettava totuus kokonaisuudessaan.
-- _Il faudra le lui dire tout de même_...[206] -- puhelivat seurueen
herrat. -- _Mais messieurs_...
Asema oli sitäkin pulmallisempi, kun keisari mietiskellen jalomielisiä
suunnitelmiaan kärsivällisesti käveli edestakaisin kartan edessä ja
silloin tällöin katseli käsiensä alta Moskovaan vievää tietä iloisesti
ja ylpeästi hymyillen.
-- _Mais c'est impossible_,[207] -- sanoivat seurueen jäsenet
olkapäitään kohotellen uskaltamatta lausua tuota heidän mielessään
pyörivää kauhistavaa sanaa _le ridicule_...
Mutta tällä välin antoi keisari, joka oli väsynyt turhasta odotuksesta
ja vainusi näyttelijän vaistolla, että tuo majesteetillinen hetki venyi
liian pitkäksi, sekä alkoi menettää majesteetillisuuttaan, merkin
kädellään. Yhdestä tykistä pamahti merkkilaukaus ja useilta eri
tahoilta Moskovaa saartavat joukot liikahtivat Moskovaa kohti Tverin,
Kalugan ja Dorogomilovin tulliporteille päin. Yhä kiihkeämmin ja
kiihkeämmin, toinen toisensa sivu jouduttaen ja juoksujalassa marssivat
joukot pölypilviin peittyen ja inahtavien yhteishuutojen ilmoja
viiltäessä.
Sotajoukkojen liikkeistä innostuneena ratsasti Napoleon näiden mukana
Dorogomilovin portille saakka, mutta täällä hän taas pysähtyi,
laskeutui hevosen selästä ja käveli kauan aikaa edestakaisin
Kamer-Kollegin vallien luona lähetystöä odotellen.