Siitä pitäen, kun Pierre oli kadonnut kotoaan, asusti hän jo toista
päivää Basdejef-vainajan autiossa huoneustossa. Tämä oli tapahtunut
seuraavalla tavalla.
Herättyään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut
Moskovaan ja käynyt kreivi Rostoptshinin luona, ei hän pitkään aikaan
kyennyt käsittämään, missä hän oli ja mitä ihmiset häneltä tahtoivat.
Kun hänelle ilmotettiin niiden henkilöiden nimien joukosta, jotka häntä
odottivat vastaanottohuoneessa, että häntä haluaa tavata eräs
ranskalainen, joka oli tuonut hänelle kirjeen kreivitär Helena
Vasiljevnalta, joutui hän yhtäkkiä sen hämmennyksen ja toivottomuuden
tunteen valtaan, jonka kahleisiin hän oli taipuvainen vaipumaan. Hänen
mieleensä nousi yhtäkkiä, että nyt on kaikki lopussa, kaikki sekasin,
kaikki sortunut raunioiksi, ettei ole väärää eikä vanhurskasta, ettei
tulevaisuudelta ole mitään odotettavissa ja että tästä asemasta ei ole
olemassa minkäänlaista pääsyä. Luonnottomasti hymyillen ja jotain
mutisten hän istuutui toisinaan sohvalle ja lyyhistyi siihen avuttomaan
asentoon; toisinaan hän nousi kävelemään, meni oven luo ja tirkisti sen
raosta vastaanottohuoneeseen, vuoroin taas käsillään viittoen palasi
takasin ja ryhtyi lukemaan. Taloudenhoitaja tuli ilmottamaan
Pierrelle toista kertaa, että ranskalainen, joka oli tuonut kirjeen
kreivittäreltä, halusi kaikenmokomin saada puhutella häntä edes hetken
ajan ja että J.A. Basdejevin leskeltä oli käyty pyytämässä, että hänen
kirjansa otettaisiin talteen, koska rouva Basdejeva itse oli
matkustanut maalle.
-- Ahaa, vai niin, heti paikalla, odotahan ... ei sentään! Ei, ei, mene
sanomaan, että minä tulen heti, -- sanoi Pierre taloudenhoitajalle.
Mutta niin pian kun taloudenhoitaja oli poistunut, otti Pierre
lakkinsa, joka oli pöydällä ja poistui kabinetista takaoven kautta.
Käytävissä ei ollut ketään. Pierre kulki koko käytävän läpi
ulkorapuille asti ja kasvojaan rypistellen ja kummallakin kädellään
otsaansa hieroen hän laskeutui rappujen ensimäiselle lavalle asti.
Lakeija seisoi paraatiovella. Lavalta, jolle Pierre oli laskeutunut,
veivät toiset raput takapuoliselle ulko-ovelle. Pierre läksi näitä
myöten ja tuli pihalle. Häntä ei nähnyt kukaan. Mutta niin pian kun hän
oli päässyt portille, huomasivat kadulla olevat kuskit, jotka istuivat
portin vieressä seisovien vaunujen kuskilaudoilla ja piharenki kreivin,
jolle he paljastivat päänsä. Kun Pierre tunsi, että häneen
kohdistettiin katseita, menetteli hän kuin kamelikurki, joka piilottaa
päänsä pensaaseen, ettei sitä nähtäisi; hän painoi päänsä kumarruksiin
ja nopein askelin läksi menemään pitkin katua.
Kaikista niistä tehtävistä, jotka Pierren piti toimittaa tänä aamuna,
tuntui hänestä kaikista tärkeimmältä Josef Aleksejevitshin kirjojen ja
paperien selvittely.
Hän otti ensimäisen vastaantulevan ajurin ja käski tämän ajamaan
Patriarshien Prudille, jossa Basdejevin lesken talo oli.
Myötäänsä silmäillen kaupungista muuttavien kuormia, joita liikkui
kaikilla tahoilla hänen ympärillään ja kohennellen paksua ruumistaan,
jottei olisi luikahtanut vaappuvien, vanhojen kärryjen istuimelta,
rupesi Pierre puhelemaan ajurin kanssa tuntien samanlaista iloa kuin
koulusta karannut poika.
Ajuri pakisi hänelle, että tänään jaetaan Kremlistä aseita ja että
huomenna ajetaan kaikki kansa Trigorin tulliportin taa ja että siellä
syntyy suuri taistelu.
Saavuttuaan Patriashien Prudille etsi Pierre Basdejevin talon, jossa
hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän pysähtyi portin eteen. Gerasim,
sama kelmeä parraton ukko, jonka Pierre oli nähnyt viisi vuotta sitte
Torschkissa Josef Aleksejevitshin parissa, saapui avaamaan hänen
koputuksestaan.
-- Onko herrasväki kotona? -- kysyi Pierre.
-- Nykyisten olojen tähden matkustivat Sofia Danilovna lapsineen maalle
Torschkiin, teidän ylhäisyytenne.
-- Minä tulen kuitenkin sisään, minun on järjestettävä kirjoja, --
sanoi Pierre.
-- Olkaa hyvä, tulkaa vaan; vainajan veli -- taivaan autuus hänelle --
Makar Aleksejevitsh ovat jääneet tänne, vaan kuten suvaitsette tietää,
on heillä se heikkoutensa, -- sanoi vanha palvelija.
Makar Aleksejevitsh, kuten Pierre tiesi, oli vähämielinen ja rappiolle
itsensä juonut Josef Aleksejevitshin veli.
-- Niin, niin, kyllä tiedän. Mennään, mennään... -- sanoi Pierre ja
astui taloon.
Kookas, kaljupäinen vanha mies, jolla oli pitkä viitta päällä ja jonka
nenä oli punainen sekä kalossit paljaissa jaloissa, seisoi eteisessä;
huomattuaan Pierren murisi hän jotain partaansa ja meni käytävään.
-- Suurijärkinen mies olivat, vaan nyt, kuten suvaitsette nähdä, on
heikkous vallannut, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko kabinettiin?
(Pierre nyökäytti päätään.) Siitä pitäen kun kabinetti pantiin
sinettiin, on se ollut sillänsä. Sofia Danilovna käskivät, että jos
teiltä tullaan, saa antaa kirjoja.
Pierre astui siihen samaan synkkään kabinettiin, jossa hän hyväntekijän
eläessä oli Käynyt levottomin, vapisevin mielin. Tämä kabinetti, joka
nyt oli paksussa pölyssä ja johon ei oltu kajottu Josef Aleksejevitshin
kuoleman jälkeen, oli entistään kolkompi. Gerasim aukasi yhden
ikkunaluukun ja hiipi varpaisillaan pois huoneesta. Pierre kulki
kabinetin ympäri, meni sitte kaapin luo, jossa oli käsikirjotuksia ja
otti sieltä muutamia papereita, jotka aikoinaan olivat olleet
veljeskunnan tärkeimpiä pyhyyksiä. Nämä olivat alkuperäisiä
skotlantilaisia asiakirjoja, joihin hyväntekijä oli liittänyt
huomautuksia ja selityksiä. Hän istuutui tomuttuneen kirjotuspöydän
ääreen ja pani eteensä käsikirjotukset, joita hän vuoroin selaili,
vuoroin sulki ja siirrettyään ne viimein loitomma luotaan hän laski
päänsä käsivaraan ja vaipui ajatuksiin. Gerasim vilkasi muutaman kerran
varovasti kabinettiin ja näki, että Pierre istui aina samassa
asennossa. Oli kulunut kolmatta tuntia. Gerasim uskalsi viimein kopista
ovessa herättääkseen Pierren huomion. Pierre ei sitä kuitenkaan
kuullut.
-- Suvaitsetteko laskea ajurin menemään?
-- Totta tosiaan! -- sanoi Pierre heräten ja nopeasti nousten. --
Kuulehan, -- sanoi hän tarttuen Gerasimin nutun nappiin ja loistavin,
kostein, riemastunein silmin katsoen ukkoon alasittain, -- kuulehan,
tiedätkö, että huomenna tulee taistelu?
-- Niin on kerrottu, -- vastasi Gerasim.
-- Minä pyydän sinua, ettet kerro kellekään, ken olen ja että teet,
mitä minä käsken...
-- Ymmärrän, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko syödä.
-- En, mutta minä tarvitsen muuta. Minä tarvitsen talonpojan puvun ja
pistoolin, -- sanoi Pierre yht'äkkiä punastuen.
-- Ymmärrän, -- vastasi Gerasim hetkisen mietittyään.
Pierre vietti koko loppupäivän yksinään hyväntekijän kabinetissa
levottomasti kävellen nurkasta nurkkaan, kuten Gerasim kuuli, ja
itsekseen jotain puhellen sekä vietti yönsä kabinettiin laitetulla
vuoteella.
Gerasim, joka pitkänä palveluskautenaan oli saanut nähdä monia
kummallisia asioita, ei ollenkaan ihmetellyt Pierren muuttoa, vaan
näytti olevan tyytyväinen siitä, että hänellä oli ketä palvella. Samana
iltana ja vähääkään akkiloimatta sitä, mitä Pierre talonpojan puvulla
teki, hankki hän tälle kauhtanan ja takin ja lupasi seuraavana päivänä
hommata vaaditun pistoolin. Makar Aleksejevitsh tuli kalossit läiskyen
samana iltana kaksi kertaa kabinetin ovelle kurkistamaan sen raosta
Pierreen tutkivin katsein. Mutta niin pian kuin Pierre kääntyi häneen,
rupesi hän kääriskelemään viittaansa häpeissään ja vihaisena ja poistui
nopeasti. Sillä matkalla, jolloin Pierre Gerasimin hankkimassa ja
suurentamassa kuskin viitassa oli tämän kanssa menossa ostamaan
pistoolia Suharevin tornin luota, oli Pierre tavannut Rostovilaiset.