Kahta käydessä päivällä seisoivat neljät Rostovilaisten vaunut rappujen
edessä valmiina lähtemään. Haavottuneiden kuormat alkoivat liikkua
pihasta yksi toisensa jälkeen.
Kun ne ajopelit, joissa kuletettiin ruhtinas Andreita, kulkivat
rappujen editse, kiintyi niihin Sonjan huomio, joka järjesteli erään
tytön kanssa istuinpaikkaa kreivittärelle tämän tavattoman tilavissa ja
korkeissa vaunuissa, jotka seisoivat lähellä rappuja.
-- Kenenkäs ajopelit nuo ovat? -- kysyi Sonja vaunun ikkunasta
kurkistaen.
-- Ettekös te ole tienneet, neiti? -- vastasi sisäkkö. -- Ruhtinas on
haavottunut, hän oli yötä meillä ja lähtee nyt meidän kanssamme.
-- Mikä ruhtinas? Mikä hänen nimensä on?
-- Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! --
vastasi sisäkkö huoaten. -- Kuolemankielissä kuuluu olevan.
Sonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo
oli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä
vierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu
sulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut
huoneessa.
-- _Maman_, -- sanoi Sonja, -- ruhtinas Andrei on täällä, -- hän on
haavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.
Ruhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen
Sonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.
-- Natasha? -- virkkoi hän.
Sekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä
aivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen
käy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken
myötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.
-- Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme,
-- sanoi Sonja.
-- Kuolemankielissä, sanot?
Sonja nyökäytti päätään.
Kreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.
"Herran tiet ovat tuntemattomat!" ajatteli hän tuntiessaan, että
kaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti
kätketty Kaikkivaltiaan käsi.
-- No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? -- kysyi Natasha,
joka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.
-- Ei mikään, -- vastasi kreivitär. -- Jos on valmista, niin lähdetään.
Ja kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat
kasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.
Natasha katsahti häneen kysyvästi.
-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?
-- Ei mitään ... ei...
-- Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? -- uteli herkkäuskoinen Natasha.
Sonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra
Kusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli
sulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta
istuttiin muutama sekunti.
Ensimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan
alkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte
kreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka
jäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja
suutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja
puheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli
mennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne
tänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen
tähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja
pihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina
Petjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat
saapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä
vyötetyt.
Nytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon
unohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai
pitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin
puolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan
juoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja
vaunujen ja muiden ajopelien väliä.
-- Ikänään eivät ne muista mitään! -- puheli kreivitär. -- Tiedäthän
sinä, etten minä voi näin istua.
Ja Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä
kasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.
-- Kyllä ne ovat väkeä! -- virkkoi kreivi päätään pyörittäen.
Vanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi
matkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta
kuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi
kolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan
sanota: "Jumalan nimeen!" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään
hänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja
tämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu
vaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti
alamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin
kuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka
kuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat
kaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja
kiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin
hakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta
sanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään
ja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki
muutkin tekivät samoin. "Jumalan nimeen!" sanoi Jefim painettuaan lakin
päähään. "Antakaa mennä!" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea
aisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja
hytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä
ollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut
kovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua
katurinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään
vastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat
heitä molemmin puolin ajopelejä.
Harvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt
istuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen
ohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan
seiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta
katsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein
kaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei
tiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman
kuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi,
että ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa
Nikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia
kuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat
vaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa
huudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja
jalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:
-- Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!
-- Kuka, kuka?
-- Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! -- virkkoi Natasha työntäen
yläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua
miestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen
valepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman
ukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri
astumassa Suharevan tornin holvin alle.
-- Jumaliste se on Besuhof ... kauhtana päällä ja joku vanha poika
mukanaan. Jumaliste, -- puheli Natasha, -- katsokaa, katsokaa!
-- Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!
-- Äiti, -- huusi Natasha, -- minä panen vaikka pääni pölkylle siitä,
että se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! -- huusi hän
kuskille.
Mutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt
kulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin,
etteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.
Kaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa
kauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä
henkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää
kumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän
rinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka
kurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren
kyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei
voinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin
syviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt
ukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän
Natashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen,
hän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli
kulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä
hän pysähtyi.
Vaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva
hymy.
-- Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! --
huusi Natasha ojentaen hänelle kättään. -- Mitä te tuolla tavoin? Mitä
te tarkotatte?
Pierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat
pysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.
-- Mikä teidän on, kreivi? -- kysyi kreivitär ihmettelevin ja
surkuttelevin äänin.
-- Mikäkö ja miksi -- sitä älkää kysykö minulta, -- sanoi Pierre
vilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän
tunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.
-- Aijotteko te jäädä Moskovaan?
Pierre oli hetkisen vaiti.
-- Moskovaan? -- sanoi hän sitte kysyvästi. -- Niin, Moskovaan.
Hyvästi.
-- Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän
kanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! -- sanoi Natasha. -- Äiti,
annatteko te minun jäädä?
Pierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta
kreivitär keskeytti hänet.
-- Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.
-- Niin, olen ollut, -- vastasi Pierre. -- Huomenna on myöskin
taistelu... -- lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti
hänet.
-- Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen...
-- Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään.
Huomenna... Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, -- virkkoi hän, -- hirmuinen
aika!
Hän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.
Natasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin
hieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.