Berg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut
Vladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa
ja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen
osaston apulaisen virassa.
Hän oli saapunut syyskuun 1 p:nä armeijasta Moskovaan.
Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän
oli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat
täällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja
perheasioiden tähden.
Berg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari
lihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä
ruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja
noustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.
Eteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä,
suuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin
terveydentilaa.
-- Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu.
Peräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?
-- Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä
kulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet
neuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille
yleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan
aito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p:n
taistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan... Minä sanon teille, isä
kulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen
kuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi
pitänyt lyödä mainitessa sanoja: "Venäjänmaan sotajoukot"), minä sanon
teille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa
sotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ
hillitessämme noita, noita ... niin, miehuullisia ja muinaisia
sankaritöitä, -- lisäsi hän hätäisesti. -- Kenraali Barclay de Tolly,
sanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen
etunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.
Ja tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan
erilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään
hellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun
kysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.
-- Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat,
ei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! -- sanoi Berg
Natashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle
tuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen...
-- "Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!" Eikö niin,
isä kulta? -- sanoi Berg.
Nyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän
näköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä,
tiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa
hän jäi seisomaan kreivittären viereen.
-- Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja
murheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin
levottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa...
-- Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, -- sanoi
kreivitär miehelleen, -- sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä
ole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei
tule loppua milloinkaan!
Kreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi
tuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.
Samassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten,
mutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa
murheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.
-- Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, -- sanoi hän.
-- Hm?... -- virkkoi kreivi pysähtyen.
-- Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, -- sanoi Berg naurahtaen.
-- Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: "ettekö ostaisi
jotain?" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä
oli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä
halunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe
muuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun
hän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu... Se on
nähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja
Verotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle
yllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja.
Antakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja...
Kreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.
-- Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.
-- Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. --
Minä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.
-- Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran
hiiteen! ... -- ärjäsi vanha kreivi. -- Pääni menee sekasin.
Ja hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.
-- Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! --
sanoi Berg.
Natasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain
miettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.
Ulkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat
lähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi
näistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.
-- Tiedätkö, mistä? -- kysyi Petja Natashalta.
Natasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat
riitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.
-- Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi
Petja. -- Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni...
-- Minun mielestäni, -- sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja
kääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, -- minun mielestäni se on niin
hävytöntä, niin inhottavaa, niin ... ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me
mitään saksalaisia?...
Hänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa
ilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi
rappuja ylös.
Berg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä
sukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä
pitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin
hyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä
eteen.
-- Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! -- huusi hän... Mahdotonta, että
te olisitte käskeneet.
Berg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi
pysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.
-- Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! -- huudahti hän.
-- He jäävät tänne!...
-- Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?
-- Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa... Ei,
rakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta...
Mitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme,
katsokaahan vain, mitä pihalla on... Äiti kulta!... Se on
mahdotonta!...
Kreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan
sanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa
ikkunaan päin.
Kreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli
noussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa,
käsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi
hämmennyksissään ympärilleen.
-- No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! -- sanoi
hän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.
-- Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!...
Mutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.
-- _Mon cher_, toimita sinä, niin kuin pitää... Enhän minä oikeastaan
ymmärrä, -- sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.
-- Munat ... kanaa opettavat... -- virkkoi ruhtinas onnen kyynelten
kimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä
peitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.
-- Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? ... -- kyseli Natasha. --
Otammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman ... -- lisäsi
Natasha.
Kreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä
nopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja
rappusia alas pihalle.
Miehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena
hänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa
puolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli
luovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet
olivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin
ja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt
tuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan
samoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut
kummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin,
vaan tuntui aivan luonnolliselta.
Koko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita
kärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet
tätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein
kasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi
huhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita
muistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi
purettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun
kerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu
keskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin
pihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita,
kuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä
tutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja
laatikoille kärryissä.
-- Neljä miestä sopii vielä, -- sanoi talonhoitaja, -- minä annan omat
kärryni, mitenkäs niitä muuten? -- Antakaa minun pukukärryni, --
virkkoi kreivitär. -- Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.
Kreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin
myöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä
talonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin
juhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista
tuntenut kotvaan aikaan.
-- Mihinkäs tämä sidotaan? -- kyselivät miehet sovitellessaan erästä
kirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. --
Pitäisi jättää edes yhdet kärryt.
-- Mitäs siinä on? -- kysyi Natasha.
-- Kreivin kirjoja.
-- Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.
Avovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh
saisi sijansa.
-- Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? -- huusi
Natasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa
tarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka
oli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja
koetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.