Valkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä
oli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin
kaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei
kukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.
Ainoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa
Moskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden
työväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla
Trigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä,
seminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun
aikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu
siihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko
ympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän
hinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan,
kärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden
tavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää
tapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta
hinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin.
Huonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.
Rostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten
elämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut
vain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta
rahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden
oli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet
maakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat
ja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei
siinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan
eilisestä illasta ja syyskuun 1 p:n aamusta pitäen oli Rostovilaisten
pihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten
lähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin,
sekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan
Rostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia,
joilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen
näillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän
kuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla
ilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää
haavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi
suostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien
pyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä
hevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän
yleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta
perheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.
Kun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p:n aamulla, poistui hän
makuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä
nukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä
aamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön.
Rappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja
keskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin
kanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki
hän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen,
jolla hän viittasi näitä poistumaan.
-- No onko kaikki jo valmista, Vasiljitsh? -- kysyi kreivi kaljua
päätään hieroskellen ja suopeasti katsoen upseeriin ja vanhukseen,
joille hän nyökäytti päätään. (Kreivi piti uusista henkilöistä.)
-- Vaikka paikalla pantaisiin valjaisiin, teidän ylhäisyytenne.
-- Sepä mainiota! Kunhan kreivitär herää, niin sitte Jumalan nimeen
matkalle. Entäs te? -- virkkoi hän upseerille. -- Oletteko minun
talossani?
Upseeri astui lähemmä. Hänen kalpeille kasvoilleen lennähti äkkiä heleä
puna.
-- Kreivi, olkaa armollinen, sallikaa minun ... Jumalan nimessä ...
sijottua jollekulle kuormistanne. Minulla ei ole mitään mukanani ...
kunhan pääsen vaikka kuormassa, yhdentekevää...
Upseeri ei ehtinyt sanottavaansa loppuun, kun vanha upseerinpalvelija
teki kreiville samallaisen kysymyksen herransa puolesta.
-- Kyllä, kyllä! -- virkkoi kreivi nopeasti. -- Hyvin mielelläni.
Vasiljitsh, koeta järjestää jotenkin, tyhjennä pari kuormaa ja katso,
että ... tuota ... jos mitä tarvitsee... -- sanoi kreivi epämääräisesti
jotain käskien.
Mutta samassa silmänräpäyksessä vahvisti upseerin lämmin kiitollisuuden
osotus sen, mitä kreivi oli käskenyt. Kun kreivi katsahti ympärilleen,
näki hän pihalla, portilla ja sivurakennuksen ikkunassa haavottuneita
ja upseerinpalvelijoita. Kaikki katsoivat kreiviin ja alkoivat lähetä
portaita.
-- Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, lähteä kuvahuoneeseen. Mitä
suvaitsette käskeä kuvien suhteen? -- sanoi vouti.
Ja kreivi meni sisään yhdessä hänen kanssaan uudistaen määräyksensä
siitä, ettei olisi annettava kieltoa niille upseereille, jotka pyytävät
päästä mukaan.
-- Voihan sitä jotain puolentaa, -- lisäsi hän hiljaisella
salaperäisellä äänellä aivan kuin peläten, että joku kuulisi hänen
sanansa.
Kello 9 heräsi kreivitär ja Matrjona Timofejevna, hänen entinen
sisäkkönsä, joka palveli kreivittärellä santarmipäällikön tapaisena
henkilönä, tuli ilmottamaan kreivittärelle, että Maria Karlovna on
hyvin loukkaantunut ja että neidin kesäpukuja ei saa jättää tänne.
Kreivittären kyselyjen johdosta, miksi m-me Schoss oli loukkaantunut,
kävi ilmi, että hänen kirstunsa oli otettu pois kuormasta ja että
kaikkia kuormia puretaan, kun muka haalitaan mukaan haavottuneita,
jotka kreivi oli yksinkertaisuudessaan käskenyt ottaa mukaan. Kreivitär
käski kutsumaan luokseen miehensä.
-- Mitäs se semmoinen on, ystäväni? Minä kuulin, että tavaroita taas
puretaan.
-- Niin ... tuota _ma chère_[195] minä aijoin sanoa sinulle vain,
että ... _ma chére_ kreivittäreni ... minun luonani kävi eräs upseeri,
pyytävät antamaan muutamia kuormarattaita haavottuneille. Onhan se
kaikki yhtä etua ja ajattelehan, minkälaista olisi heidän jäädä
tänne!... Ovathan he meidän huostassamme, itse olemme heidät kutsuneet,
siellä on upseeria ... tiedätkö, että minä ... tuota ... _ma chère_,
että ... tuota ... _ma chère_, lähtekööt mukaan ... eihän tässä ole
mitään kiirettä.
Kreivi sanoi tämän arasti, kuten hänen tapansa oli puhua aina silloin,
kun oli puhe rahoista. Kreivitär taas oli tottunut tähän äänilajiin,
joka aina ennusti jotain semmoista asiaa, josta koitui häviötä
lapsille, kuten esimerkiksi jonkun tauluhuoneen tai kasvihuoneen
rakentaminen ja kotiteatterin tai kotiorkesterin järjestäminen, mutta
hän oli myöskin aina tottunut panemaan sitä vastaan, mitä tuo äänen
sävy ilmaisi sekä piti sen myöskin velvollisuutenaan.
Hän otti entisen nöyrän, surkean muodon ja sanoi miehelleen:
-- Kuulehan, kreivi, sinä olet vienyt asiat niin pitkälle, ettei
talolla enään ole mitään arvoa ja nyt tahdot tuhota kaiken meidän
_lastemme_ -- omaisuuden. Olethan itse puhunut, että talossa on
hyvyyttä 100 tuhannen edestä. Minä, ystäväni, en suostu en vaikka mikä
olisi. Tee kuten tahdot! Haavottuneilla on hallituksensa, sen he
tietävät. Etkö muista, että Lopuhinit tuolta vastapäätä muuttivat jo
toissa päivänä kaikkineen päivineen. Sillä tavalla oikeat ihmiset
tekevät. Me vain olemme pöllöjä. Sääli toki lapsia, ellet minua sääli.
Kreivi alkoi viittoa käsillään ja läksi huoneesta mitään virkkamatta.
-- Isä, mistä on kysymys? -- sanoi hänelle Natasha, joka oli hänen
jälestään tullut äidin huoneeseen.
-- Ei mistään! Mitä se sinuun kuuluu! -- sanoi kreivi äkäisesti.
-- Onpas, minä kuulin, -- sanoi Natasha. -- Miksi äiti ei tahdo?
-- Mitä se sinuun kuuluu? -- kiljasi kreivi.
Natasha siirtyi ikkunan ääreen ja vaipui ajatuksiinsa.
-- Kuulkaahan isä, Berg tuli meille, -- sanoi hän katsoessaan ulos.