Lauantaina elokuun 30 p:nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa
mullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut
kannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu
pois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja
nuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita,
liikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti
täynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan
tavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.
Suuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä
pihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin.
Kreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta,
lepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut
kotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi
siirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti
silmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui
häviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen
vaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan
katsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista
vanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa
Pietarissa.
Natashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut
puuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka
koettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten
ajatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka
miten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun
aikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja
aikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan
huoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut
se, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta
myöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui
tämä hänestä ikävältä.
"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?" Ja
kun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha
lattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan,
mutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa,
joiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi
ajatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi
kuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha
nousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä
haavoittuneiden jono.
Tyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia,
ratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.
Natasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia
käsillään kiinni läksi kadulle.
Entinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla
seisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty
niinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan
nuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen
eteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi
kuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.
-- Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? -- puheli
Mavra Kusminitshna. -- Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun
asuntoon ... vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.
-- En tiedä, jos annetaan lupa -- sanoi upseeri heikolla äänellä. --
Tuolla on päällikkö... -- ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti,
joka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.
Natasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja
meni heti paikalla majurin luo.
-- Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? -- kysyi hän.
Majuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.
-- Ketä te tahdotte, neitiseni? -- kysyi hän silmät sirhallaan ja
hymyillen.
Natasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko
käytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista
kiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken
mietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi
ollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.
-- Tietysti, miksikäs ei, -- sanoi hän.
Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra
Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja
surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.
-- Saavat, sanoi hän, saavat! -- virkkoi Natasha supattavalla äänellä.
Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja
kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä
mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen.
Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun
ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä
Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman
useita haavottuneita.
-- Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, -- sanoi Mavra
Kusminitshna.
-- Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä
vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.
-- Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain
syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle
aikoisi, pitäisi sekin kysyä.
-- Saanhan minä kysyä!
Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan
olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.
-- Nukutteko te, äiti?
-- Vai unta tässä saisi! -- virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.
-- Äiti kulta, -- sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja
asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. -- Antakaa anteeksi, en tee
koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra
Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja.
Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä
tiedän, että te suostutte, -- puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.
-- Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, -- sanoi kreivitär.
Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.
-- Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.
Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi
isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja
uutisia.
-- Kylläpä on viivytty! -- virkkoi kreivi harmissaan. -- Klubikin on jo
kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.
-- Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita
meidän taloomme? -- sanoi hänelle Natasha.
-- Tulkoot vaan minun puolestani, -- vastasi kreivi hajamielisesti. --
Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin
aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä,
lähtöä, lähtöä huomenna...
Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä
kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.
Hän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että
vaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa
äänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys
siitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että
siellä syntyy suuri taistelu.
Arasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia,
punehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi,
että jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon
taisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua),
niin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta
-- yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei
käynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän
toivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään
ennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei
virkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin
luokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen
kaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä.
Kreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta,
puhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän
kuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt,
vaan pelkäsi kaikkea.