XIII.

Lauantaina elokuun 30 p:nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa

mullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut

kannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu

pois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja

nuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita,

liikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti

täynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan

tavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.

Suuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä

pihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin.

Kreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta,

lepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut

kotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi

siirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti

silmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui

häviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen

vaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan

katsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista

vanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa

Pietarissa.

Natashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut

puuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka

koettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten

ajatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka

miten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun

aikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja

aikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan

huoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut

se, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta

myöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui

tämä hänestä ikävältä.

"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?" Ja

kun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha

lattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan,

mutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa,

joiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi

ajatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi

kuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha

nousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä

haavoittuneiden jono.

Tyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia,

ratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.

Natasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia

käsillään kiinni läksi kadulle.

Entinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla

seisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty

niinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan

nuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen

eteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi

kuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.

-- Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? -- puheli

Mavra Kusminitshna. -- Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun

asuntoon ... vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.

-- En tiedä, jos annetaan lupa -- sanoi upseeri heikolla äänellä. --

Tuolla on päällikkö... -- ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti,

joka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.

Natasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja

meni heti paikalla majurin luo.

-- Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? -- kysyi hän.

Majuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.

-- Ketä te tahdotte, neitiseni? -- kysyi hän silmät sirhallaan ja

hymyillen.

Natasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko

käytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista

kiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken

mietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi

ollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.

-- Tietysti, miksikäs ei, -- sanoi hän.

Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra

Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja

surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.

-- Saavat, sanoi hän, saavat! -- virkkoi Natasha supattavalla äänellä.

Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja

kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä

mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen.

Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun

ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä

Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman

useita haavottuneita.

-- Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, -- sanoi Mavra

Kusminitshna.

-- Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä

vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.

-- Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain

syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle

aikoisi, pitäisi sekin kysyä.

-- Saanhan minä kysyä!

Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan

olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.

-- Nukutteko te, äiti?

-- Vai unta tässä saisi! -- virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.

-- Äiti kulta, -- sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja

asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. -- Antakaa anteeksi, en tee

koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra

Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja.

Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä

tiedän, että te suostutte, -- puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.

-- Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, -- sanoi kreivitär.

Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.

-- Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.

Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi

isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja

uutisia.

-- Kylläpä on viivytty! -- virkkoi kreivi harmissaan. -- Klubikin on jo

kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.

-- Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita

meidän taloomme? -- sanoi hänelle Natasha.

-- Tulkoot vaan minun puolestani, -- vastasi kreivi hajamielisesti. --

Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin

aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä,

lähtöä, lähtöä huomenna...

Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä

kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.

Hän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että

vaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa

äänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys

siitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että

siellä syntyy suuri taistelu.

Arasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia,

punehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi,

että jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon

taisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua),

niin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta

-- yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei

käynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän

toivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään

ennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei

virkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin

luokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen

kaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä.

Kreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta,

puhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän

kuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt,

vaan pelkäsi kaikkea.

Sota ja rauha III · 第 81 / 103 题