Rostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen
päivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.
Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja
matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin,
oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat
poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä
suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat
yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme
poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan
selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse
matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta
kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin
rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan
rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä
jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan
ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia
tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan
nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien
neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon
kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä
Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka
Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä
siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan
äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat
niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina
semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi
taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui
kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta
poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton
poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki
talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut
raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden
suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä _jostain
syystä_ taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui
äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin
kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin
odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi
kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta
tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa
miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on
heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli
hän.
Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta.
Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan
hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä
vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella,
hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.
Vaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat
olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä
lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan
lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja
oli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys,
jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta
upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää
laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja
vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän
näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän
käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa
olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän
aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä
hellyyttä.
Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri
mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut
kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois,
saapuivat vasta 30 p:nä.
Elokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja
liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin
tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita
sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan
aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta
kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla
mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla
myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli
kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi
päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että
kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että
Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli
tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän
armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi
papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli
saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä,
jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta
todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat
kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä
ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän
Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että
Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian
jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että
kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään
saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota
viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa
tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee
päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi
tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se
hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän
muodot, joissa oli totuttu elämään.
Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui
vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa
jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui
myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan
kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä
matkavalmistuksista.
Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön
kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen
seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka
kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden
käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut
viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje,
jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären
hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti
ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.
-- Minä en koskaan ollut iloinen silloin, -- sanoi kreivitär, -- kun
Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja
aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa.
Ja miten hyvin se olisikin!
Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen
ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että
ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä
hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa
tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon
vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja
kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain
käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan,
vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein
päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja
aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen
tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän
mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain
sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli
iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli
palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän
oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi
kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän
kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen
tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen,
oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan
ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen
surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi,
että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä
pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen
koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä.
Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle
Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että
jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että
yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja
varsinkin nuoressa.