Kolmantenakymmenentenä päivänä saapui Pierre takaisin Moskovaan.
Lähellä kaupungin porttia hän tapasi kreivi Rostoptshinin adjutantin.
-- Me olemme etsineet teitä kaikkialta, -- sanoi adjutantti. -- Kreivi
tahtoo välttämättömästi nähdä teitä. Hän pyytää teitä saapumaan
viipymättä luokseen erään hyvin tärkeän asian tähden...
Kotiinsa ajamatta läksi Pierre ylipäällikön luo.
Kreivi Rostoptshin oli vasta tänä aamuna saapunut kaupunkiin
Sokolnikissa olevasta huvilastaan. Kreivin talon eteinen ja
vastaanottohuone olivat täynnä virkamiehiä, jotka olivat tulleet sinne
joko hänen vaatimuksestaan tai saamaan määräyksiä. Vasiltshikof ja
Platof olivat jo käyneet kreivin puheilla ja selittäneet hänelle, että
Moskovaa oli mahdoton puolustaa, joten kaupunki täytyi luovuttaa.
Vaikka näitä tietoja salattiinkin kaupungin asukkailta, tiesivät
kuitenkin virkamiehet ja eri hallitusten päälliköt, että Moskova joutuu
vihollisen käsiin samoin kuin sen tiesi myöskin kreivi Rostoptshin. Ja
kaikki nämä saapuivat nyt puhdistaakseen itsensä vastuunalaisuudesta
ylipäällikön luo kyselemään, mitenkä heidän oli meneteltävä heidän
hoitoonsa uskottujen virastojen kanssa.
Juuri silloin kun Pierre astui vastaanottohuoneeseen, tuli kuriiri,
joka oli saapunut armeijasta, kreivin huoneesta.
Kuriiri viittasi vain kädellään niihin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin ja meni salin läpi.
Vastaanottohuoneessa odotellessaan katseli Pierre väsynein silmin niitä
erilaisia vanhoja ja nuoria sotilas- ja siviilivirkamiehiä, joita huone
oli täynnä. Kaikki näyttivät tyytymättömiltä ja levottomilta. Pierre
meni erään virkamiesryhmän luo, josta hän tunsi yhden. Tervehdittyään
Pierreä jatkoi hän keskusteluaan muiden kanssa.
-- Mikä ihme siitä syntyisi, jos lähettäisi ja sitten taas palauttaisi?
Vaan tässä asemassa on aivan mahdoton vastata mistään.
-- Mutta hänhän kirjottaa tässä... -- puheli toinen näyttäen painettua
paperia, joka oli hänen kädessään.
-- Se on toinen asia. Se on tarpeellista kansalle, -- sanoi ensimäinen.
-- Mikä se? -- kysyi Pierre.
-- Tämä uusi lehti.
Pierre otti sen käteensä ja alkoi lukea:
"Voidakseen pikemmin yhtyä niihin sotajoukkoihin, jotka ovat tulossa
hänen luokseen on hänen ruhtinaallinen armonsa siirtynyt Mocshaiskiin
ja asettunut lujaan paikkaan, jossa vihollinen ei äkkipäätä
karkaa hänen kimppuunsa. Hänelle on täältä lähetetty 48 tykkiä
ampumatarpeineen ja hänen armonsa sanoo, että hän puolustaa Moskovaa
viimeiseen veripisaraan saakka ja on valmis tappelemaan vaikka
kaduillakin. Älkää te veljet välittäkö siitä, että virastot ovat
lopettaneet työnsä: asiat on pantava vain korjuuseen, vaan
vainolaisesta me suoriudumme omine oikeuksinemme. Jos mikäli näkyy,
tarvitsen minä reipasta väkeä niin kaupunkilaisia kuin maalaisiakin.
Paria päivää ennen annan minä sitten ääneni kuulua, vaan kun nyt ei
tarvitse, niin pidän suuni kiinni. Hyvä on ottaa kirveitä
eikä keihäätkään ole pahemmaksi, vaan kaikista parhaita ovat
kolmihaarukkaiset hangot, sillä ranskalainen ei ole ruislyhdettä
raskaampi. Huomenna puolenpäivän jälkeen minä vietän Iverskin
Jumalanäidin kuvan Jekaterinan hospitaalin haavottuneille. Siellä
siunataan vesi, josta he paranevat nopeasti. Ja nyt minä olen terve:
minun silmäni olivat kipeät, mutta nyt näen kummallakin."
-- Minullepa ovat sanoneet sotilashenkilöt, -- sanoi Pierre, -- ettei
kaupungissa voi mitenkään taistella ja että asema...
-- Niin niin, siitähän me juuri puhummekin, -- sanoi ensimäinen
virkamies.
-- Mutta mitäs tämä merkitsee: minun silmäni oli kipeä, vaan nyt minä
näen kummallakin, -- kysyi Pierre.
-- Kreivin silmässä oli näärännäppy, -- sanoi adjutantti hymyillen, ja
hän oli kovin huolestunut, kun minä sanoin hänelle, että kansaa kävi
kyselemässä, mikä häntä vaivasi. Mitäs teille kuuluu, kreivi? -- kysyi
äkkiä adjutantti Pierreitä. -- Me olemme kuulleet, että teillä on
perhehuolia, että muka kreivitär, teidän puolisonne...
-- Minä en ole kuullut mitään, -- vastasi Pierre välinpitämättömästi.
-- Oletteko te kuulleet jotain?
-- Enpä juuri, sillä usein nähkääs lörpötellään joutavia. Puhun vain
mitä olen kuullut.
-- Mitä te olette kuulleet?
-- Kerrotaan, -- jatkoi adjutantti entiseen tapaan hymyillen, -- että
kreivitär, teidän puolisonne, on lähdössä ulkomaille. Loruja
luultavasti...
-- Mahdollista, sanoi Pierre hajamielisesti ympärilleen katsellen. --
Kukas tuo on? -- kysyi hän osottaen erästä lyhytkasvuista, vanhaa
miestä, jolla oli puhdas sininen pusero, lumivalkoinen parta,
samallaiset kulmakarvat ja verevät kasvot.
-- Tuoko? Se on eräs kauppias eli oikeammin ravintolanpitäjä
Vereshtshagin. Olette kai kuulleet sen julistusjutun.
-- Ahaa, vai tuo se on Vereshtshagin! -- sanoi Pierre ja loi vanhan
kauppiaan lujiin ja tyyniin kasvoihin tarkastavan katseen, jolla hän
etsi niistä petturin piirteitä.
-- Ei tuo kuitenkaan ole hän itse. Tämä on sen isä, joka kirjotti
julistuksen, -- sanoi adjutantti. -- Hän, se nuori mies, istuu kuopassa
eikä taida miehen hyvin käydä.
Eräs tähtirintainen vanhus ja muuan saksalainen virkamies, jolla oli
risti kaulassa, lähestyi keskustelijoita.
-- Se on nähkääs sotkuinen juttu, -- kertoi adjutantti. -- Julistus
ilmestyi noin kaksi kuukautta sitte. Asiasta ilmotettiin kreiville. Hän
käski panna toimeen tutkimuksen. Ja Gavrila Ivanitsh tutkikin. Julistus
oli käynyt täsmälleen kuudessakymmenessäkolmessa kädessä. Saavutaan
yhden luo ja kysytään: keneltä olette sen saaneet? Siltä ja siltä. Hän
menee tämän luo: keltäs te olette saaneet? j.n.e. Tultiinpa viimein
Vereshtshaginiin saakka, se on semmoinen tuhmansekainen kauppamies,
mutta mainio mies muuten, -- sanoi adjutantti hymyillen. -- Kysytään
häneltä: "keneltä sinä olet sen saanut?" On huomattava, että me
tiesimme keneltä hän oli julistuksen saanut. Keltäs muulta kuin
postitirehtööriltä. Mutta nähtävästi olivat he pitäneet asiasta
puhetta. Hän sanoo: "en keltään, itse sen sepitin". Uhkailtiin ja
pyydettiin, mutta siihen se vain jäi: itse oli sepittänyt. Ja
semmoisena kerrottiin asia kreiville. Kreivi kutsutti hänet luokseen.
"Keneltä sinä olet saanut julistuksen?" -- Itse sepitin. -- Mutta
tunnettehan te kreivin! -- huomautti adjutantti ylpeästi ja iloisesti
hymyillen. -- Suuttui silmittömästi eikä kummakaan, sillä osottihan se
suurta julkeutta ja hävyttömyyttä!
-- Ahaa! Kreivi olisi tahtonut, että hän olisi ilmottanut
Kljutsharevin, kyllä ymmärrän! -- sanoi Pierre.
-- Ei ollenkaan tahtonut, -- sanoi adjutantti säikähtyneenä. --
Kljutsharevilla oli jo muutenkin syntiä niskoillaan, joiden tähden
hänet karkoitettiinkin. Seikka oli nyt vain semmoinen, että kreivi oli
hyvin suutuksissaan. "Mitenkä sinä sen sepitit?" kysyi kreivi. Otti
sitte pöydältä hampurilaisen sanomalehden. "Tässä se on! Sinä et ole
sepittänyt, vaan kääntänyt ja kääntänyt nurinkurin, sillä ethän sinä,
hölmö, osaa ranskaakaan."
Vaan mitenkäs kävi? "Ei", vastasi hän, "en ole lukenut minkäänlaisia
lehtiä, olen sen sepittänyt". -- "No jos niin on, niin olet sinä
petturi ja minä annan sinut oikeuden käsiin ja sinut hirtetään. Sano,
keltä olet sen saanut?" -- "En ole nähnyt minkäänlaisia lehtiä, olen
sen sepittänyt." Ja siihen se asia päättyi. Kreivi kutsui luokseen
isän, ja tämä väitti omiaan. Sitte vedettiin hänet oikeuteen ja
tuomittiin muistaakseni pakkotyöhön. Nyt on isä tullut puhumaan hänen
puolestaan. Semmoinen pojanheittiö! Mokoma kauppiaan pojannulikka,
keikari ja villitsijä. Oli kuunnellut jossain luentoja ja siitä jo
nousi päähän ajatus, että nyt sitä jo on pirusta irti. Semmoinen
lurjus! Hänen isällään on Kamennajan sillan luona ravintola ja
ravintolassa oli Jumalan Kaikkivaltiaan suuri kuva esitettynä valtikka
yhdessä ja valtakunnanomena toisessa kädessä. Poika otti tämän kuvan
muutamaksi päiväksi kotiinsa ja tiedättekö, mitä hän teki. Oli tavannut
jonkun maalariheittiön...