Tuskin oli Pierre laskenut päänsä tyynylle, kun hän alkoi vaipua uneen.
Mutta äkkiä kuului melkein yhtä selvästi kuin todellisuudessakin
ammunnan pauketta, kuului voihketta, huutoja, luotien iskuja maahan,
haisi vereltä ja ruudilta ja kauhun ja kuolemanpelon tunne valtasi
hänet. Hän aukasi säikähtyneenä silmänsä ja kurkotti päätään sinellin
alta. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista. Portilla käveli ainoastaan
jokin upseerin palvelija joka puheli piharengin kanssa ja läiskytteli
jaloillaan liassa. Pierren pään kohdalla lautakatoksen mustassa
korkeudessa rupesivat kyyhkyset rapisemaan sen liikkeen johdosta, jonka
hän oli saanut aikaan kuuntelemaan kohotessaan. Kautta koko pihan oli
levinnyt rauhallinen ja tänä hetkenä Pierrestä suloinen ja voimakas
pihan, heinän, lannan ja tervan haju. Kahden mustan katoksen lomasta
siinsi kuulakka tähtikirjainen taivas.
"Jumalan kiitos, ettei sitä enää ole", ajatteli Pierre vetäen taas
päänsä umpeen. "Oi miten kauhea on pelko ja miten häpeällisesti olen
antautunut sen valtaan! Vaan he ... _he_ ovat kaiken aikaa pysyneet
lujina ja levollisina loppuun asti" ... ajatteli hän.
_Heillä_ tarkotti Pierre sotamiehiä, niitä, jotka olivat olleet
patterilla ja myöskin niitä, jotka olivat häntä syöttäneet ja niitäkin,
jotka olivat rukoilleet pyhäin kuvain edessä... _He_ -- nuo kummalliset
ja tähän saakka hänelle tuntemattomat, _he_ -- erosivat hänen
ajatuksissaan selvästi ja räikeästi kaikista muista ihmisistä.
"Olla sotamiehenä, yksinkertaisena sotamiehenä", ajatteli Pierre uneen
vaipuessaan. "Antautua tuohon yhteiseen elämään koko olennoltaan ja
syöpyä siihen, mikä heidät tekee semmoisiksi. Mutta mitenkä saisi
riistetyksi itsestään pois kaiken tämän liian ja pirullisen ja sisäisen
ihmisen ikeen kuristuksen? Oli aika, jolloin olisin voinut sen tehdä.
Minä voin karata isäni luota, minkä mieleni teki. Minut olisi voitu
lähettää sotamieheksi kaksintaistelun jälkeen Dolohovin kanssa". Ja
Pierren ajatuksiin välähti päivälliset klubissa, joilla hän esitti
Dolohoville taisteluvaatimuksensa ja hyväntekijä Torschkissa. Ja
Pierren mielikuvitus näkee nyt juhlallisen kokouksen. Tämä kokous
tapahtuu englantilaisessa klubissa. Jokin tuttu henkilö, läheinen ja
rakas, istuu pöydän päässä. Sehän on hän! Se on hyväntekijä. "Mutta
eikö hän ole kuollut?" ajatteli Pierre. "Kuollut on, mutta en tiennyt,
että hän on elossa. Ja miten minun on sääli, että hän kuoli ja miten
olen iloinen, että hän taas elää! Yhdellä puolen pöytää istui Anatol,
Dolohof, Nesvitski, Denisof ja muita samallaisia (näiden ihmisten
luokka oli Pierren mielessä unissa yhtä selvä kuin niidenkin ihmisten
luokka, joita hän sanoi _heiksi_), ja nämä miehet, Anatol, Dolohof ja
muut pitivät kovaa ääntä ja lauloivat, mutta heidän huutonsa eivät
kyenneet tukahduttamaan hyväntekijän ääntä, joka väsymättä puhui ja
hänen äänensä kaiku oli yhtä merkitsevä ja laantumaton kuin
taistelutantereen jylinä, mutta se oli lempeä ja lohduttava. Pierre ei
käsittänyt, mitä hyväntekijä puhui, mutta hän tiesi (ajatusten sarja
oli yhtä selvä unessakin), että hyväntekijä puhui hyvyydestä ja
mahdollisuudesta olla sitä, mitä olivat _he_. Ja kaikilta puolin
ympäröivät _he_, vaatimattomine, suopeine ja lujine kasvoineen
hyväntekijää. Mutta vaikka he olivatkin hyviä, eivät he katsoneet
Pierreen eivätkä tunteneet häntä. Pierren teki mieli kiinnittää
itseensä heidän huomionsa ja sanoa heille jotain. Hän nousi hieman
koholleen, mutta samassa hetkessä kylmenivät hänen jalkansa ja
paljastuivat. Häntä rupesi hävettämään ja hän peitti kädellään jalkansa
joilta todellakin oli sinelli valahtanut syrjään. Sinelliä korjatessaan
aukaisi Pierre tuokioksi silmänsä ja hän näki entisen katoksen pylväät
ja pihan, mutta nyt olivat nämä kaikki sinisen hämärät ja vaaleat ja
niissä välkkyi kasteen tai kuuran kimmellys.
"Sarastaa", ajatteli Pierre. "Ei, ei se ole sitäkään. Minun täytyy
kuunnella loppuun ja käsittää hyväntekijän sanat". Hän painautui
takaisin sinellin alle, mutta nyt oli kokous ja hyväntekijä poissa.
Jälellä oli ainoastaan ajatuksia, selvin sanoin ilmaistuja ajatuksia,
joita jokin oli lausunut tai joita hän itse oli miettinyt.
Muistellessaan näitä ajatuksia oli Pierre vakuutettu siitä, että vaikka
ne olivat syntyneetkin kuluneen päivän vaikutuksista, joku sittenkin
oli ne hänelle lausunut. Hänestä tuntui, ettei hän valveilla ollessaan
ollut koskaan kyennyt ajattelemaan ja lausumaan ajatuksiaan sillä
tavoin.
"Kaikista vaikein asia on alistaa ihmisen vapaus Jumalan lakien alle",
puhui ääni. "Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä; Häntä pakoon
ei pääse. Ja _he_ ovat yksinkertaisia. _He_ eivät puhu, vaan toimivat.
Sanottu sana on hopeata, mutta sanomaton kultaa. Ihminen ei voi hallita
mitään, niin kauan kun hän pelkää kuolemaa. Vaan ken ei sitä pelkää,
hänen on kaikki. Ellei olisi kärsimyksiä, ei ihminen tuntisi rajojaan
eikä tuntisi omaa itseään. Kaikista vaikeinta, (jatkoi Pierre
ajatustaan unissaan tai kuuli edelleen) on se, että osaisi yhdistää
sielussaan kaiken merkityksen. Yhdistääkö kaikki?" sanoi Pierre
itselleen. "Ei, ei yhdistää... Ajatuksia ei voi yhdistää, vaan kaikki
nämä ajatukset täytyy _paljastaa_ se, se juuri pitää tehdä! Niin, _ne
täytyy paljastaa_!" -- toisti Pierre itselleen sisäisesti riemuiten ja
tuntien, että nimenomaan ja ainoastaan näillä sanoilla voidaan ilmaista
se, mitä hän tahtoo ilmaista ja ratkaistaan häntä runteleva kysymys.
-- Niin, ne pitää paljastaa, ne pitää paljastaa.
-- Pitää valjastaa, on jo aika valjastaa, teidän ylhäisyytenne! Teidän
ylhäisyytenne, -- toisti jokin ääni -- pitää valjastaa, on jo aika
valjastaa...
Ääni oli ratsupalvelijan, joka oli tullut herättämään Pierreä. Aurinko
lietsoi suoraan vasten Pierren kasvoja. Hän katsahti likaiselle
majatalon pihalle, jonka keskellä sotamiehet juottivat kaivosta laihoja
hevosiaan ja jolta alkoi lähteä kuormia liikkeelle. Inhon tuntein
kääntyi Pierre poispäin ja sulettuaan silmänsä heittäytyi taas
pitkälleen ajopeleihin. "Ei, en tahdo tuota, en tahdo tuota nähdä enkä
ymmärtää, tahdon ymmärtää ainoastaan sitä, mikä minulle unessa
näyttäytyi. Tuokioinen vielä! -- ja minä olisin käsittänyt kaikki. Mitä
minun pitää tehdä? Paljastaa, mutta mitenkä paljastaa kaikki?" Ja
Pierre tunsi kauhistuneena, että sen merkitys, mitä hän oli nähnyt ja
ajatellut unissaan, oli sortunut raunioiksi.
Ratsupalvelija, kuski ja piharenki kertoivat Pierrelle, että eräs
upseeri oli tullut tuomaan sanaa, että ranskalaiset olivat alkaneet
marssia Moschaiskia kohti ja että meikäläiset peräytyivät. Pierre
laskeutui alas ja käskettyään valjastamaan hevoset ja ajamaan perästään
hän läksi jalkasin kaupungin halki. Sotaväki läksi asemiltaan ja jätti
paikoilleen noin 10 tuhatta haavotettua. Näitä haavotettuja näkyi
pihoissa, talojen ikkunoissa ja tungeksi kaduilla. Niiden rattaiden
luona kaduilla, joilla piti kulettaa haavottuneita, huudettiin,
kiroiltiin ja lyötiin toisiaan. Kun Pierren ajopelit jonkun ajan
kuluttua olivat tavottaneet hänet, luovutti hän niissä sijan eräälle
tutulle haavottuneelle kenraalille ja matkusti yhdessä tämän kanssa
Moskovaan saakka. Matkalla sai Pierre tietää lankonsa ja ruhtinas
Andrein kuoleman.