Borodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin
patterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin
Knjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta
ja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten
seassa.
Ainoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi
mitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen
tänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja
nukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että
hän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään
ja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän
tavallisia oloja ei ollut.
Vaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin
kaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin
oli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen
välinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama
ammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se
kuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.
Kulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre
tiepuoleen.
Illan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre
laskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja
katseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui
myötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän
vavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut,
kuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme
sotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta
risuista.
Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten
kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa.
Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre
kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä
välittämättä ja pakisivat keskenään.
-- Keitä sinä olet? -- kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä
tarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli,
nimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen
mies.
-- Minä? Minäkö? ... -- kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli
välttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta
asemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä
olisivat voineet häntä ymmärtää. -- Minä olen oikeastaan nostoväen
upseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt
olen kadottanut mieheni.
-- Vai sillä tavalla! -- sanoi eräs sotamiehistä.
Toinen sotamies pyöritti päätään.
-- Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! -- sanoi ensimäinen ja
ojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.
Pierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui
kaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli
syönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi
lusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat
sotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.
-- Mihin sinä olet menossa? Sano pois? -- kysyi taas eräs sotamies.
-- Moschaiskiin.
-- Taidat olla herra.
-- Niin olen.
-- Mikäs on nimesi?
-- Pjotr Kirillovitsh.
-- No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.
Sotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.
Kukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta
kaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre
kokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että
hän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan,
sillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä
olisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri
kaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi
Pierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän, -- olemme olleet täydellisessä
epätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa
hyvä.
-- Aivan niin, -- sanoi Pierre.
Sotamiehet pysähtyivät.
-- Taisitpa tavata omasi? -- sanoi yksi heistä. -- Noh, hyvästi nyt
Pjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?
-- Hyvästi Pjortr Kirillovitsh! -- virkkoivat toisetkin.
-- Hyvästi, hyvästi! -- sanoi Pierre ja läksi menemään
ratsupalvelijansa kanssa majapaikkaan.
"Pitäisi niille jotakin antaa", ajatteli Pierre ja tarttui taskuunsa.
"Ei, ei tarvitse", sanoi hänelle jokin ääni.
Majapaikan huoneissa ei ollut yhtään tilaa, kaikki huoneet olivat
täpösen täynnä. Pierre meni pihalle, nousi ajopeleihinsä, painautui
pitkälleen ja peittäytyi umpipäihin.