Samaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä
tapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin
Moskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille
esiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof
aivan toisella tavalla.
Tämä tapaus -- Moskovan jättäminen ja polttaminen -- oli yhtä
välttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa
Borodinon taistelun jälkeen.
Jokainen venäläinen olisi voinut sanoa -- ei suinkaan minkään
järkipäätelmän perusteella -- vaan sen tunteen perusteella, joka meissä
on ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli
tapahtunut.
Smolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja
kylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin
Moskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei
metelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti
kohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen,
mikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat
kansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät
jäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.
Tietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan,
on asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen
lisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan
venäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo
heinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne,
jotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa,
vaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän
sen salassa hehkuvan (_latent_) isänmaallisuuden voimasta, joka ei
pukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan
pelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy
huomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina
tuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.
"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta",
sanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä,
että Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä
saada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin
tietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei
voi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla,
joita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat
ja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä
tiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin
vallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa
hauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin
sanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.
Ihmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla
kysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten
hallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut
jäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo
ennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen;
muuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia,
huolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin
Jumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta
ilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta
siitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset
tiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella,
niin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle
Napoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta
kuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat
muuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa
merkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin
(autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan
luonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta
samalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui
juuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan
mainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti
Moskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän
ilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen
matkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti
osaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän
toteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka
milloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä
virastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle
rahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi
kuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki
Moskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella
Leppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia
siitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli
polttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän
oli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet
hänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen,
milloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki
urkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki
ranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli
Moskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski
melkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan,
kunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa
Trigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti
tuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse
pakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä
Moskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia
runoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,[160], -- tämä samainen mies ei
ymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi
ainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain
isänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan
jättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden
koettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä
vuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.