Kun Jermolof, jonka Kutusof oli lähettänyt tarkastamaan asemaa, sanoi
sotamarsalkalle, ettei Moskovan luona voitu tapella aseman nykyisellä
kannalla ollessa ja että oli peräydyttävä, loi Kutusof häneen
äänettömän katseen.
-- Annahan kätesi, -- sanoi hän ja käännettyään käden niin, että hän
löysi sen valtimon, hän lisäsi: -- et ole terve, veikkonen. Ajattele
mitä puhut.
Kutusof ei jaksanut vielä käsittää, että oli mahdollista peräytyä
Moskovan taa taistelutta.
Poklonnajan mäellä, kuuden virstan päässä Dorogomilovin tulliportista
nousi Kutusof ajopeleistään ja istuutui penkille tiepuoleen. Tavattoman
suuri joukko kenraaleja kokoutui hänen ympärilleen. Kreivi Rostoptshin,
joka oli saapunut Moskovasta, yhtyi joukkoon. Tämä loistava seurue
jakautui useiksi ryhmiksi, joista kukin keskusteli aseman eduista ja
puutteista, armeijan tilasta, tulevista suunnitelmista, Moskovan
tilasta ja yleensä sotaa koskevista kysymyksistä. Kaikki tunsivat, että
vaikkei heitä oltu kutsuttukaan ja vaikkei kokous kantanutkaan
erityistä nimeä, oli se kuitenkin sotaneuvottelu. Keskustelut kulkivat
yleisten kysymysten aloilla. Jos joku kertoikin mieskohtaisia uutisia
tai kyseli niitä, niin tehtiin tämä supattamalla ja samassa siirryttiin
taas yleisiin kysymyksiin. Ei kuulunut sukkeluuksia, ei näkynyt naurua
eikä edes hymyäkään seurueen keskuudesta. Kaikki näyttivät koettamalla
koettavan pysyä aseman tärkeimpien kysymysten tasalla. Ja kukin ryhmä
koetti keskustellessaan pysytellä ylipäällikön lähettyvillä (jonka
penkki muodosti ryhmien keskustan) ja puhua niin, että hän olisi
kuullut heidän keskustelunsa. Ylipäällikkö kuunteli ja tokasi toisinaan
keskustelun väliin kysymyksiä, mutta itse hän ei puuttunut puheisiin
eikä lausunut mitään mielipiteitä. Kuunneltuaan hetkisen jonkun ryhmän
pakinaa, käännähteli hän enimmäkseen selin puhujiin pettyneen
näköisenä, aivan kuin ei olisi ollenkaan puhuttu siitä, jota hän olisi
halunnut tietää. Yhdet puhuivat äsken valitusta asemasta ja
arvostelivat jonkun verran sitäkin, mutta parhaasta päästä niiden
kykyä, jotka sen olivat valinneet. Toiset koettivat todistaa, että
virhe oli tehty jo aikoja ennen ja että taisteluun olisi pitänyt ryhtyä
muutama päivä sitte. Kolmannet puhuivat Salamankan taistelusta, josta
äsken tullut ranskalainen Crosar, joka oli espanjalaisessa puvussa, oli
kertonut. (Tämä ranskalainen oli erään saksalaisen prinssin kanssa,
jotka kumpikin palvelivat Venäjän armeijassa, selittänyt Saragossan
piiritystä otaksuen, että Moskovaakin voisi puolustaa samalla
tavalla). Neljännessä ryhmässä puheli Rostoptshin, että hän on
Moskovan puolustusväen kanssa valmis uhraamaan henkensä kaupungin
muurien edustalla, mutta ettei hän voi olla pahoittelematta sitä
tietämättömyyttä, johon hänet oli jätetty ja että jos hän olisi saanut
tiedon asioista ennemmin, niin olisi nyt toisin... Viidennet esittivät
syviä strateegisia mietteitään ja puhuivat siitä suunnasta, jolle
armeijan on käännyttävä. Kuudennet puhuivat aivan joutavanpäiväistä
pötyä. Kutusovin kasvot vetäytyivät entistään huolestuneemmiksi ja
murheellisemmiksi. Kaikkien keskusteluista huomasi hän sen, ettei
Moskovan puolustamiseen ollut _minkäänlaista ruumiillista
mahdollisuutta_ näiden sanojen täydellisessä merkityksessä eli toisin
sanoen: mahdottomuus oli niin suuri, että jos joku mieletön
ylipäällikkö olisi antanut taistelukäskyn, niin olisi syntynyt vain
sekamelskaa, vaan tappelusta ei olisi tullut mitään. Siitä ei olisi
tullut mitään siksi, että kaikki ylimmät päälliköt, jotka tunsivat
aseman mahdottomuuden, keskusteluissaankin harkitsivat vain sitä, mitä
tapahtuu tämän aseman epäilemättömän jättämisen jälkeen. Mitenkä
olisivat päälliköt voineet johtaa joukkonsa taisteluun, jota he pitivät
mahdottomana? Muutamat päälliköt, jopa sotamiehetkin (jotka myöskin
harkitsevat asioita) tunnustivat myöskin aseman mahdottomaksi eivätkä
voineet siitä syystä lähteä tappelemaan varmassa voiton toivossa. Jos
Bennigsen vaatikin tämän aseman puolustamista ja muut sitä moittivat,
niin ei kysymyksellä ollut merkitystä itsessään, vaan oli sillä
merkityksensä ainoastaan riidan ja juonien aiheena. Tämän käsitti
Kutusof.
Bennigsen, joka oli aseman valinnut, vaati korkealentoisen venäläisen
isänmaanrakkautensa nimessä (jota Kutusof ei voinut kuunnella kasvojaan
vääristelemättä), että Moskovaa on puolustettava. Kutusovista oli
Bennigsenin tarkotus selvä kuin päivä: jos puolustus ei onnistuisi,
vyöryttäisi hän syyn Kutusovin niskoille, joka taistelutta on
kulettanut joukot Varpusvuorille saakka;[157] jos taas se onnistuisi
-- lukisi hän sen omaksi ansiokseen, ja jos Kutusof kieltäytyisi,
pesisi hän kätensä rikoksesta, että Moskova on hylätty. Mutta vanhan
ylipäällikön ajatuksia ei nyt askaroittanut tämä juonittelukysymys.
Eräs kammottava ajatus vaivasi häntä ja siihen kysymykseen hän ei ollut
kuullut vastausta keneltäkään. Hän ajatteli ainoastaan seuraavaa
kysymystä: "minäkö todellakin olen päästänyt Napoleonin Moskovaan
saakka ja milloinka olen sen tehnyt? Milloinka se on tapahtunut?
Eilenkö, kun lähetin Platoville peräytymiskäskyn -- vaiko toissa
iltana, jolloin hieman aikaa levähdin ja käskin Bennigsenin sillä aikaa
pitämään huolta asioista? Vai ehkä ennemminkin?... Mutta milloin,
milloin on tapahtunut tämä kauhea asia? Moskova täytyy jättää.
Sotajoukkojen täytyy peräytyä ja se käsky täytyy antaa."
Tämän kauhean käskyn antaminen tuntui hänestä samalta kuin kieltäytyä
armeijan komentamisesta. Eikä siinä kyllin, että hän rakasti valtaa ja
oli tottunut siihen (kunnianosotus ruhtinas Prosorovskille, jonka luona
hän oli palvellut Turkissa, kiusasi häntä), vaan hän oli lisäksi
vakuutettu siitä, että hänen oli sallittu suorittaa Venäjän pelastus ja
juuri sen vuoksi oli hänet valittu ylipäälliköksikin kansan tahdosta,
vaikkakin vastoin hallitsijan tahtoa. Hän oli ollut vakuutettu siitä,
että yksistään hän kykeni näissä tukalissa oloissa pysymään armeijan
etunenässä ja että yksistään hän oli koko maailmassa se mies, joka
vapisematta voi pitää voittamatonta Napoleonia vastustajanaan. Ja hän
kauhistui ajatellessaan käskyä, joka hänen oli annettava. Mutta nyt
täytyi tehdä jokin päätös, täytyi lopettaa hänen ympärillään kuhisevat
keskustelut, jotka jo alkoivat muuttua liian vapaiksi.
Hän kutsui luokseen vanhimmat kenraalit.
-- _Ma tête, fut elle bonne ou mauvaise, n'a qu'à s'aider d'elle
même_,[158] -- sanoi hän penkiltä nousten ja läksi Filiin, jossa hänen
ajopelinsä olivat.