Europan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän
sotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja
Smolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät
kiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti.
Näiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee,
putoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa
tulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä
maata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät
päämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja
vainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman
pakosta.
Venäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin
leimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa.
Borodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta
taistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin
pallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy
ponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään
törmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo
vielä jonkun matkaa eteenpäin.
Venäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset
saapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen
ei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään.
Kuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee
haavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä,
kunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin:
syöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät
Malo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät
ainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia
takasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.
Elokuun 26 p:n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu
siitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof
sillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen
taisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä,
että hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän
tiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun
osaa ottanut.
Mutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa
perästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi
taistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.
Taisteluun _ei voitu_ ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet
käsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet
täydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä
ei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut
riittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo
seuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän
joukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja
koko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä
yksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä
mahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta
erää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati
asioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa
joukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija
peräytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan
viholliselle.
Niiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että
sotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla
tavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä
istuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen
taistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään
menetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä,
miksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan
j.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat
tai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa
jokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta
ei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme
mukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain
taistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä
väkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme
mietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan
jonkun tapahtuman _alussa_ semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina
tapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen
liikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole
milloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita
tekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu
huomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen
johdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö
mitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin,
suunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä
-- hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin
kysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.
Oppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin
olisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle
ja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta
ylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä
suunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin
laaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa
vastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku
näistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja
aika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28
p:nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin
adjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun
ranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti,
samassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät
kääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti,
mihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin
haavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan
kirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön
kilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja
useita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle
marssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön
voimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali,
joka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa.
Asukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa
matkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla
asialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt
kenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne
ihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen
ylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät
meille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että
ylipäällikkö olisi voinut 1 p:nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista
kysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä
puolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden
5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte
ratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin
luona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p:nä elokuuta Shevardinon ja 26
p:nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen
kestäessä Borodinosta Filiin.