Eräs lääkäri tuli teltistä yltä alta veressä esiliina edessä ja
verettynein pienin käsin, joista toisessa oli peukalon ja pikkusormen
välissä sikari, ettei se olisi likaantunut verestä. Lääkäri kohotti
päätään ja alkoi katsella ympärilleen haavottuneiden yli. Häntä
nähtävästi halutti hieman levähtää. Jonkun aikaa käänneltyään päätään
oikealle ja vasemmalle hän huokasi ja laski katseensa alas.
-- Heti, heti, sanoi hän haavurille, joka huomautti ruhtinas Andreista,
ja käski kantamaan hänet telttiin.
Odottelevien haavottuneiden joukossa alkoi kuulua nurinaa.
-- Ei näy toisessakaan maailmassa olevan sijaa muille kuin herroille,
-- virkkoi eräs.
Ruhtinas Andrei kannettiin sisään ja asetettiin äsken vapautuneelle
pöydälle, jolta haavuri huuhteli jotain pois. Ruhtinas Andrei ei
kyennyt saamaan selvää teltassa vallitsevista yksityiskohdista. Surkeat
voihkeet joka puolelta, kova kipu lanteissa, vatsassa ja selässä
hajottivat hänen ajatuksiaan. Kaikki, minkä hän ympärillään näki,
sulautui kuvaksi alastomasta, veren tahraamasta ihmisruumiista, joka
tuntui täyttävän koko matalan teltin, kuten muutama viikko sitte eräänä
elokuun kuumana päivänä tuo sama ruumis täytti Smolenskin tien varrella
olevan lammikon. Niin, se oli sama ruumis, sama _chair à canon_, jonka
näkeminen jo silloinkin aivan kuin enteenä nykyisestä kuvasta oli
herättänyt hänessä kauhua. Teltissä oli kolme pöytää. Kahdella pöydällä
oli muita ja kolmannelle pantiin ruhtinas Andrei. Kun hänet heitettiin
hetken ajaksi yksikseen, tuli hän tahtomattaankin katsoneeksi, mitä
toisilla pöydillä tehtiin. Lähimmällä pöydällä istui eräs tatari, joka
pöydän viereen heitetystä univormusta päättäen oli nähtävästi kasakka.
Lääkäri, jolla oli silmälasit nenällä, leikkasi jotain hänen ruskeasta
jäntereisestä selästään.
-- Öh, öh, öh! ... -- pääsi tatarilta röhkiviä ääniä, vaan äkkiä
kiskasi hän jäntevät, mustat, nysänenäiset kasvonsa pystyyn, kiristi
valkeita hampaitaan ja alkoi rimpuilla, heittelehtää ja parkua vihlovan
kimeällä, pitkäveteisellä äänellä. Toisella pöydällä, jonka ympärillä
tungeksi paljon väkeä, lepäsi selällään kookas, lihava mies pää
retkallaan taapäin (kihara tukka, sen väri ja pään muoto tuntuivat
ruhtinas Andreista omituisen tutuilta). Muutamia haavureita oli
painautunut miehen rinnan yli pitelemään häntä kiinni. Valkea, kookas,
lihava jalka hytkähteli tiheään ja lakkaamatta liikkui kuumeen
tapaisesti värähdellen. Mies parkui katkonaisesti ja oli toisinaan
tikahtumaisillaan. Kaksi lääkäriä -- toinen oli kalpea ja vapisi --
teki jotain miehen toiselle jalalle, joka oli punainen. Sidottuaan
tatarin, jonka ylle heitettiin sinelli, tuli lääkäri, jolla oli
silmälasit nenällä, käsiään hieroskellen ruhtinas Andrein luo.
Hän katsahti ruhtinas Andrein kasvoihin ja käännähti nopeasti.
-- Riisukaa! Mitä te siinä seisotte? -- kiljasi hän vihaisesti
haavureille.
Aikuisin, kaukainen lapsuus muistui ruhtinas Andrein mieleen, kun
haavuri joutuisasti aukoi puvun nappia ja riisui vaatteita hänen
päältään. Lääkäri kumartui aivan lähelle haavaa, tunnusteli sitä ja
huokasi raskaasti. Sitte hän antoi merkin jollekin. Ankara kipu
vatsassa vei ruhtinas Andrein tainnuksiin. Kun hän heräsi tuntoihinsa,
olivat lonkkaluun särkyneet sirpaleet poistetut, liharäismät leikatut
ja haava sidottu. Hänen kasvoilleen pirskotettiin vettä. Samassa kun
ruhtinas Andrei aukasi silmänsä, kumartui lääkäri hänen ylitsensä,
suuteli ääneti hänen huuliaan ja poistui nopeasti.
Kärsimiensä tuskien jälestä valtasi ruhtinas Andrein niin suuri onnen
tunne, ettei hän ollut moista pitkiin aikoihin kokenut. Kaikki hänen
elämänsä suloisimmat, onnellisimmat hetket ja varsinkin varhaisin
lapsuus, jolloin hänet oli riisuttu ja pantu pikku vuoteeseen, jolloin
lapsenhoitajatar oli tuuditellut häntä unen utuisille maille
kehtolaulua hyräillen, jolloin hän pää pehmoiseen tyynyyn painuneena
oli tuntenut itsensä onnelliseksi pelkästään elämän tuntemisesta, --
kajastuivat hänen mieleensä suorastaan nykyisyytenä eikä vain
entisyytenä. Sen haavottuneen ääressä, jonka pään piirteet tuntuivat
ruhtinas Andreista tutuilta, hääri lääkäreitä. Haavottunutta
kohenneltiin ja tyynnyteltiin.
-- Näyttäkää minulle... Oo-oo! o-oooo! -- kuului hänen nyyhkytyksien
keskeyttämä, säikähtynyt ja tuskan murtama valituksensa.
Tätä valitusta kuullessaan teki ruhtinas Andrein mieli itkeä. Johtuiko
se siitä, että hänen elämänsä oli sammumaisillaan maineetta; siitäkö,
että hänen oli ikävä erota elämästä; noista koskaan palaamattomista
lapsuuden hehkeistä muistoistako; siitäkö, että häntä kärsimys kalvoi,
että muut kärsivät ja tuo mies hänen vieressään niin surkeasti valitti,
-- sitä hän ei tiennyt, mutta itkeä teki mieli, itkeä lapsen viattomin,
melkeinpä iloisin kyynelin.
Haavotetulle näytettiin hänen leikattu jalkansa saappaassa, joka oli
yltä alta hyytyneessä veressä.
-- O! Oo-oo! -- purskahti hän ulvomaan kuin nainen.
Lääkäri, joka oli seisonut haavottuneen edessä niin, ettei haavottuneen
kasvoja näkynyt, poistui.
-- Jumalani! Mitä tämä on? Miksi on hän täällä? -- sanoi ruhtinas
Andrei itselleen.
Onnettomassa, valittavassa, hervonneessa miehessä, jolta vast'ikään oli
leikattu jalka, hän tunsi Anatol Kuraginin. Anatolia pidettiin ylhäällä
käsivaroin ja hänelle tarjottiin vettä lasista, jonka reunaa hän ei
tavannut vapisevilla, pöhöttyneillä huulillaan. Anatol itkeä nyyhkytti
raskaasti. "Hän, hän se on; hän, tuo mies on sidottu minuun jollakin
läheisesti ja rakkaasti", ajatteli ruhtinas Andrei käsittämättä vielä
oikein selvästi, mikä hänen mielessään pyöri. "Mikä tuon miehen sitoo
minun lapsuuteeni, elämääni?" kysyi hän itseltään vastausta löytämättä.
Ja yhtäkkiä välkähti ruhtinas Andrein mieleen uusi, aavistamaton kuva
puhtaasta lapsuuden lempimaailmasta. Hänen mieleensä muistui Natasha
semmoisena, kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran tanssiaisissa
v. 1810, hentokaulaisena, hentokätisenä, riemuun purskahtavin,
pelästynein, onnellisin kasvoin ja lempi ja hellyys häneen heräsi
ruhtinas Andrein sydämessä hehkuvampana ja voimakkaampana kuin koskaan
ennen. Nyt muisti hän sen siteen, joka liitti hänet tuohon mieheen,
joka turvonneet silmät tulvillaan kyyneleitä katsoi häneen samein
katsein. Ruhtinas Andrei muisti kaikki ja syvä sääli ja rakkaus
ihmiseen täytti hänen onnellisen sydämensä.
Ruhtinas Andrei ei jaksanut enää hillitä itseään, hän valahti hellään,
lempeään itkuun ihmisten tähden, itsensä tähden ja heidän ja itsensä
erehdysten tähden.
"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä
vihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan
päällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en
ymmärtänyt, -- senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se,
joka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä
tiedän sen!"