Ruhtinas Andrein rykmentti oli varaväkenä, joka melkein klo 1 asti oli
toimettomana seisonut Semenovskojen takana ankarassa tykkitulessa.
Kahta käydessä siirrettiin rykmentti, joka oli menettänyt kolmatta
sataa miestä, eteenpäin tallotulle kaurapellolle, sille Semenovskojen
ja kumpupatterin väliselle alalle, jolla tänä päivänä oli tuhottu
tuhansia ihmisiä ja jolle kahta käydessä suunnattiin kiihkeän
keskitetty tuli muutamista sadoista vihollisen tykeistä.
Tältä paikaltaan poistumatta ja ainoatakaan laukausta ampumatta menetti
rykmentti täällä vielä kolmannen osan miehistöstään. Etupuolelta ja
varsinkin oikealta kuului sakean savun seasta tykkien mylvähdyksiä ja
savun salaperäisistä uumenista singahteli myötäänsä vihaisesti
sähiseviä luotia ja veltosti vinkuvia kranaattia. Toisinaan kului
neljänneksen tuntia, jolloin kaikki luodit ja kranaatit huristivat yli
aivan kuin suoden hetkisen levähdysaikaa, mutta toisinaan yhden ainoan
minuutin kuluessa ruhjoutui riveistä useita miehiä, joten kaatuneiden
korjaamista ja haavottuneiden kantamista kesti lakkaamatta.
Jokaisen uuden iskun perästä jäi niille, jotka eivät vielä olleet
saaneet surmaansa, yhä vähemmän ja vähemmän hengissäpysymisen toivoa.
Rykmentti seisoi pataljoonakolonnittain, kukin 300 askeleen päässä
toisestaan, mutta siitä huolimatta vallitsi miehissä yksi ja yhteinen
mieliala. Kaikki rykmentin miehet olivat yhtä vaiteliaita ja synkkiä.
Harvoin kuului riveistä puhetta, ja jos sitä milloin kuului, vaimeni se
heti, kun kuului luodin isku ja huuto: paarit! Suurimman osan aikaa
istui rykmentin miehistö päällikköjen käskystä maassa. Ken otti lakin
päästään, oikoi huolellisesti sen poimuja ja laittoi ne takasin
paikoilleen; ken möyhensi kuivaa savea kämmeniensä välissä ja kiillotti
sillä pistintään; ken venytteli remeliään ja siirsi tiukemmalle
kannikkeen solkea; ken korjaili ja oikoi kurtistuneita jalkariepujaan,
riisui jalkineensa ja veti ne takasin jalkaansa. Jotkut rakensivat
pikkutaloja multakokkareista tai punoivat palmikkoja olensängistä.
Kaikki näyttivät tyyten vaipuneilta näihin askareihinsa. Kun
miehiä kaatui ja haavottui, kun paarijonot liikkuivat, kun meikäläisiä
osastoja palasi taistelusta ja kun savun seasta häämötti suuria
vihollisparvia, ei kukaan pannut näihin seikkoihin minkäänlaista
huomiota. Kun taas tykistöä ja ratsuväkeä ajoi esiin ja näkyi
meidän marssivia jalkajoukkoja, kuului kaikilta puolin hyväksyviä
huomautuksia. Mutta kaikista suurin huomio kiintyi aivan
syrjäseikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelun kanssa. Oli
kuin noiden henkisesti nääntyneiden miesten huomiokyky olisi levännyt
näissä tavallisissa elämän pikku tapahtumissa. Muuan tykistöpatteri
ajoi rykmentin rintaman editse. Eräältä tykkilaatikkoa vetävältä
hevoselta oli vetohihna jäänyt jalkojen väliin. "Hoi, katsokaa
hevosta!... Korjatkaa! Kaatuu... Ah, eivät näe!" ... huudettiin
yht'aikaa kaikkialta rykmentin riveistä. Toisen kerran herätti yleistä
huomiota pieni, pahanpäiväinen, ruskea koira, joka häntä pökössä juosta
haipatti rivien ohitse, päästi yht'äkkiä surkean ujelluksen
säikähtyneenä lähelle iskeneestä tykinluodista ja livisti sitten häntä
koipien välissä syrjään. Ympäri rykmenttiä kuului honotusta, vinkumista
ja koiran ujelluksen matkimista. Mutta tämmöistä huvittelua kesti vain
muutaman minuutin. Miehistö oli jo ollut yhdeksättä tuntia syömättä ja
toimettomana kuoleman kauhu lakkaamatta silmien edessä ja kalpeat,
synkät kasvot kalpenivat ja synkistyivät entisestään.
Ruhtinas Andrei oli yhtä synkkä ja kalpea kuin kaikki muutkin rykmentin
miehet. Hän käveli edestakasin niityllä kaurapellon vieressä, kulki
pellon laidasta toiseen pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana.
Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä komentamista. Kaikki tapahtui
itsestään. Kaatuneita raahattiin rintaman taa, haavottuneita kannettiin
korjuuseen, rivit hupenivat. Jos miehiä pistäytyi jonnekin riveistä,
palasivat he kohta nopeasti takasin. Alussa ruhtinas Andrei, joka piti
velvollisuutenaan herättää miehissään miehuutta omalla esimerkillään,
kulki rivien keskessä, mutta sitte hän huomasi, ettei hän voinut
opettaa heitä mihinkään eikä millään. Kaikki hänen sielunvoimansa
samoin kuin jokaisen sotamiehenkin olivat tiedottomasti kohdistuneet
siihen, ettei vain olisi tarvinnut kiintyä katsomaan sen aseman
kauhuja, jossa he olivat. Hän kulki niityllä jalkojaan vedellen,
heinänsänkeä penkoen ja katsellen pölyä, jota oli laskeutunut hänen
saappailleen. Toisinaan hän liikkui pitkin askelin ja koetteli osua
niittomiesten jättämiin jälkiin, toisinaan hän askeleitaan lukien
laski, montako kertaa hänen oli kulettava niityn laidasta toiseen,
jotta matkaa tulisi yksi virsta, toisinaan pysähtyi katsoa murjottamaan
ojavarsilla kasvavaa koiruohoa, riipi kukintoja, rouhensi kukat
kämmenissään ja veti sieramiinsa niiden väkevää tuoksuavaa lemua.
Ajatusten eilisestä työstä ei ollut jäänyt mitään jälelle. Hän ei
ajatellut mitään. Kuunteli vain väsynein korvin yhä noita samoja ääniä,
joista selvään erotti luotien lennon laukausten jyminästä, katseli
kyllästymiseen asti tuttuja 1:sen pataljoonan miesten kasvoja ja
odotteli. "Tuossa taas ... taas meille!" ajatteli hän pysähtyen
kuuntelemaan vinkunaa, jonka synnytti jokin savun ummesta lähenevä
esine. "Yksi, kaksi! Vielä! Osui"... Hän pysähtyi ja tarkasti rivejä.
"Ei, yli lensi. Mutta tuo sattui". Vaan taas painautui hän kävelemään
ja koetti ottaa pitkiä askeleita, jotta olisi 16 askeleella päässyt
niityn laitaan. Vinkuna ja isku! Viiden askeleen päässä hänestä
ryöppysi kuiva multa, johon vilahti tykinluoti. Väkisinkin värisytti
häntä. Hän katsahti taasen riveihin. Luultavasti vei usean; suuri
miesjoukko keräytyi 2:sen pataljoonan luo.
-- Herra adjutantti, -- huudahti hän, -- käskekää, etteivät kokoutuisi
ryhmiin.
Täytettyään käskyn tuli adjutantti ruhtinas Andrein luo. Toiselta
puolen ajoi pataljoonan komentaja.
"Väistykää!" kaikui erään sotamiehen hätäinen huudahdus ja aivan kuin
maahan laskeutuva lintu, jonka siivet suhisevat vinhasta räpytyksestä
humahti kranaatti kahden askeleen päähän ruhtinas Andreista pataljoonan
komentajan hevosen viereen. Kysymättä, sopiko vai eikö sopinut osottaa
kauhua, hirnahti hevonen ensimäisenä, teutaroi tuokioisen paikallaan,
jotta majuri oli vähällä pudota satulasta ja laukkasi sitte syrjään.
Hevosen kauhu tarttui miehiin.
-- Pitkällenne! -- kiljasi adjutantti, joka heittäytyi maahan.
Ruhtinas Andrei seisoi epäröiden paikallaan. Kranaatti savusi ja pyöri
kuin hyrrä hänen ja pilkallaan olevan adjutantin välillä pellon ja
niityn rajalla koiruohoryhelmän vieressä.
"Jokohan on surmani?" -- ajatteli ruhtinas Andrei silmäillen aivan
uusin, kateellisin katsein nurmea, koiruohoa ja savukierrettä, joka
kiemurteli pyörivästä mustasta pallosta. "En voi, en tahdo kuolla,
rakastan elämää, rakastan tuota nurmea, maata, ilmaa..." Näin
ajatellessaan välähti myöskin hänen mieleensä, että häneen katsottiin.
-- Ettekö häpeä, herra upseeri! -- sanoi hän adjutantille. -- Mikä...
Hän ei ehtinyt etemmä. Yht'äkkiä kuului räjähdys ja aivan kuin
särkyneen astian sirpaleiden suhinaa, tulvahti ruudin tukehduttava
katku, ruhtinas Andrei retkahti syrjään ja kaatui kädet pystyssä
vatsalleen.
Muutamia upseeria lennähti hänen luokseen. Vatsan oikealla puolen oli
nurmelle valunut suuri veriläiskä.
Paikalle kutsutut nostokkaat pysähtyivät paareineen upseerien taa.
Ruhtinas Andrei virui vatsallaan ja kasvot nurmea vasten painuneina
hengitti raskaasti ja nyyhkyttäen.
-- Mitä te siellä töllistelette, käykää tänne.
Musikat tulivat ja tarttuivat ruhtinas Andrein jalkoihin ja olkapäihin,
mutta kun hän voihki surkeasti, laskivat musikat hänet takasin maahan.
-- Käykää kiinni ja pankaa paareille, sama se! -- huusi jonkun ääni.
Toisen kerran tartuttiin hänen harteisiinsa ja nostettiin paareille.
-- Ah, Jumalani, Jumalani! Mitä tämä on... Vatsaan! Loppu tuli!
Jumalani! -- kuului ääniä upseerien kesken.
-- Karvan etäisyydeltä hurahti korvan juuresta! -- kertoi adjutantti.
Musikat asettivat paarit olkapäilleen ja läksivät nopeasti paarustamaan
sidonta-asemalle tallomaansa polkua myöten.
-- Käykää tahdissa... Pölkkypäät! -- kiljasi eräs upseeri ja pysähdytti
harteista musikat, jotka astuivat epätasaisessa tahdissa ja siten
hytkyttivät paareja.
-- Astu jalkaan siellä, Hvedor, kuulitko, Hvedor, -- hoppusi etumainen
musikka.
-- Nyt käypi hyvin, -- virkkoi takimainen mies iloisesti, kun tapasi
tahdin.
-- Teidän jaloutenne ... herra ruhtinas? -- sanoi vapisevin äänin
Timohin, joka juoksi paarien luo ja kurkisti niihin.
Ruhtinas Andrei avasi silmänsä ja katsahti paarien pohjalta, jonka
syvyyteen hänen päänsä oli painunut, puhuvaan mieheen ja ummisti
uudelleen luomensa.
Nostokkaat kantoivat ruhtinas Andrein metsän laitaan, jossa oli
kuormarattaita ja sitoma-asema. Sitoma-asemana oli kolme koivikon
laitaan pystytettyä telttiä, joiden liepeet oli kääritty ylös.
Koivikossa oli kuormarattaita ja hevosia. Hevoset söivät kauroja päihin
pujotetuista pusseista ja varpusparvia lensi tuontuostakin nokkimaan
varisseita jyviä. Korppia lensi verta vainuten koivusta koivuun.
Telttien ympärillä, alun kolmatta desjatinaa lavealla alalla virui,
istui ja seisoi verisiä miehiä kaikenkarvaisissa puvuissa.
Haavottuneiden ympärillä seisoi apein, tarkkaavaisin kasvoin joukottain
kantajasotamiehiä, joita järjestystä valvovat upseerit turhaan saivat
hätistellä pois tältä paikalta. Upseereja tottelematta seisoivat
sotamiehet paikoillaan paareihinsa nojaten ja katsoa tuijottivat
edessään tapahtuviin toimiin aivan kuin tahtoen päästä käsittämään näyn
vakavaa merkitystä. Telteistä kuului milloin kovaäänistä, hurjaa
voihketta, milloin surkeaa valitusta. Silloin tällöin juoksi telteistä
joku haavuri hakemaan vettä ja näyttämään, keitä oli kannettava sisään.
Telttien luona vuoroaan odottavat haavottuneet korisivat, voihkivat,
itkivät, parkuivat, kiroilivat ja pyysivät viinaa. Jotkut hourivat.
Ruhtinas Andrei, joka oli rykmentin päällikkö, kannettiin sidottujen ja
haavottuneiden yli erään teltin eteen, johon kantajat pysähtyivät
käskyä odottamaan. Hän avasi silmänsä eikä hyvään aikaan kyennyt
käsittämään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Niitty, koiruoho, pelto,
musta, pyörivä pallo ja hänen tulinen rakkaudenpuuskansa elämään
muistui hänen mieleensä. Kahden askeleen päässä hänestä seisoi oksaa
vasten nojaten pää siteissä eräs pitkä, kaunis, mustatukkainen
ali-upseeri, joka puheli kovalla äänellä ja veti kaikkien huomion
puoleensa. Hän oli saanut kiväärinluodeista haavan päähänsä ja
jalkaansa. Hänen ympärilleen oli keräytynyt joukko haavottuneita ja
kantajia, jotka ahneesti kuuntelivat hänen pakinaansa.
-- Kun me se sieltä kyörättiin, niin kaikki heitteli yltään, oikein
itse kuningas otettiin, -- hoilasi sotamies mustat tulistuneet silmät
säihkyen ja ympärilleen katsellen. -- Tulla vaan juuri siinä nipukassa
reservit, niin ei veikkonen velikulta olisi miehestä jäänyt
selkäruotoakaan, ihan se on totta...
Ruhtinas Andrei katsoi kertojaan samoin kuin muutkin kuuntelijat
välkkyvin silmin ja hän tunsi tyydytystä. "Mutta eikö nyt ole kaikki
samantekevää?" ajatteli hän. "Miksi minusta tuntui niin ikävältä erota
elämästä? Tässä elämässä on ollut jotain, jota en ole ymmärtänyt ja
jota en ymmärrä."